Viimein perillä

Blogini uskollinen lukijakunta lienee jo pohtinut, että missä kirjoitukset viipyvät. Valitettavasti mobiilinetti on toiminut niin heikosti, etten ole saanut luotua kirjoituksia ja kuvia mielekkäällä tavalla. Nyt internetyhteys vaikuttaa olevan kunnossa ja säännöllisempi kirjoittelu voi alkaa.

Alla on tunnelmia ensimmäiseltä päivältä eli keskiviikolta toinen syyskuuta. Kirjoitin tekstin junassa ja ensimmäisen päivän iltana. Kommentit olen lisännyt jälkikäteen.

----------------------------

Istun nyt Allegrossa. Kello on 8.41. Juna saapui juuri Viipurin asemalle. Laiturilla näen ainakin pari kymmentä koppalakkipäistä virkailijaa. Asemarakennus on komea ja ainakin ulospäin hyväkuntoisen oloinen. Aurinko paistaa, päivästä näyttää tulevan komea. Allegron wifi mahdollistaa WhatsApp-viestien lähettämisen. Se on mukavaa.

Lähdin kodistamme tänä aamuna ennen kuutta. Sinne jäivät kyynelehtivä puolisoni sekä koiramme, joka vaikutti tyytyväiseltä eilen saamiinsa uusiin leluihin. Nukuimme viimeisen yön paremmin kuin uskalsin toivoa. Puolisoni teki minulle evästä. Siskoni antamat jälkiuunileivät toimivat kaiken runkona. Leipien väliin sain juustoa ja kinkkua. Reppuun pakattiin myös omenaa ja mandariinia. On hyvä, että ruokaa on vähän mukana. Saa nähdä, milloin ehdin kauppaan. Asuntolassa ei ole juurikaan ruoanlaittovälineitä eikä astioita.

Juna nytkähti liikkeelle Viipurista. Lada ajaa kylän raitilla. Lada ajaa ja stereot soittaa. Tyhjästä junanvaunusta puuttuu ikkunoita. Onneksi Allegrossa on kaikki kunnossa. Tuiman näköiset tädit teputtavat junan käytävää edestakaisin. Heillä on ronskisti huulipunaa ja vihreä univormu. Ehkä he aikovat ottaa minulta luulot pois jo ennen kättelyä.

Aamulla hyppäsin linja-auton kyytiin Selamilta. Se on lappeenrantalainen kebab-pizzeria. Bussissa oli hiljaista. Maahanmuuttajataustainen kuljettaja oli hyväntuulinen, niin kuin hän vaikuttaa olevan aina. Hyppäsin pois matkakeskuksella, jossa odottelin reilut puoli tuntia tilaustaksin lähtemistä Vainikkalan asemalle. Taksi maksoi minulle 10 €. Kaupunki kustantaa loput. Vielä huojuu julkinen sektori tolpillaan. Taksin kyytiin tuli nainen, joka on matkalla Pietariin Suomi-talolla pidettävään tilaisuuteen. Vainikkalan asemalla on muitakin suomalaisia matkalla samaan tilaisuuteen. Näyttävät bisnesmiehiltä ja -naisilta. Otin kuvan Vainikkalan asemalta. Ei se aina niin viimeisen päälle kotimaassakaan ole.

Viipurin jälkeen kyyti pomppii lähes yhtä pahasti kuin vanhempien vanha mersu pahimpina päivinään. Siinä oli iskarit rikki. Vauhti on kovempi kuin mersulla parhaimpina päivinään. Karjala vaikuttaa olevan yhtä pusikkoa. Niin kuin on Suomikin. Tullivirkailija vilkaisee matkalaukkuuni. Kaikki on kunnossa. Passi tarkastetaan ja minulta viedään maahantulokortin toinen puoli. Se kuuluu proseduuriin. Teillä näkyy Ladoja enemmän kuin Nokialla 90-luvulla.

Tunnen luonnollisesti haikeutta jättäessäni puolisoni elämään yksin lukuvuodeksi. Samalla olen kuitenkin onnellinen. Tavoitteeni ja haaveeni tulevat todeksi tänään. Tarpeeksi monta yötä on valvottu asian takia. Nyt tunnen olevani tähän niin valmis, kuin voin olla.

Pietarin Suomen-asemalla tunnistan tuutorini hänen facebook-profiilin perusteella. Lähdemme Leninin aukiolta kohti asuntolaa lähinnä olevaa metroasemaa. Halusin nopeasti puhelinliittymän. Tuutori kartoittaa tarvittavia liittymän ominaisuuksia. Laitan nimet papereihin, maksan 500 ruplaa, ja saan sim-kortin, joka on onneksi oikean kokoinen. En muistanut vaadittua kortin kokoa. Raahaan matkalaukkuni asuntolalle. Talo on nopeasti katsottuna hienossa kunnossa. Tapaan asuntolan johtajattaren, joka antaa minulle huoneen avaimen ja kortin, jolla sähköinen portti toimii. Ovista kulkemista vahtii täti lasiluukun takana. Hänelle jätetään huoneen avain poistuttaessa. Huone on siisti ja tyhjä. Huomenna huoneeseen tulee kaksi saksalaista. Viikon päästä muutamme yläkertaan. Siellä asuu myös suomalaisia.

Syön puolisoni tekemää herkkuleipää ja juon Rainbow-kolaa. Asetun taloksi. Facebookissa otan yhteyttä samassa asuntolassa asuvaan Timoon, jonka luo menen jutulle. Lähdemme hänen sekä erään saksalaisen kanssa ostoksille. Ostan pienen kattilan, paistinpannun, leikkuulaudan, kauhan, aterimia, lautasia ja henkareita. Kaikki mahdollisimman halpoja. Pelkään, että ruplani loppuvat. Panostan Fiskarsin tomaattiveitseen, joka ei sekään maksa kovin montaa euroa. Kassalla edellä oleva mummeli pahoittaa mielensä, kun en ymmärrä, mitä kassatäti sanoo. Hän alkaa puhua minulle saksaa ja kertoo, että minun täytyy opiskella venäjää kun olen Venäjällä. Loogista. Kassatäti on suopeampi ja selittää, että seuraavalla kerralla tullessani kauppaan minun täytyy näyttää saamaani alennuskuponkia.

Timo ja saksalainen käyvät syömässä neljän euron hampurilaisateriat. Sen jälkeen jatkamme ruokakauppaan. Sieltä ostan leipää, maitoa, riisiä, ketsuppia, pikakahvia, teetä, vettä, halpoja kalasäilykkeitä ja yhden oluen. Asuntolassa ei saa juoda olutta, mutta ehkä kahden oven takana voi yhden maistaa, jos on hissun kissun. Kilo kanafileitä maksaa tarjouksessa reilut kolme euroa. En viitsinyt kuitenkaan vielä ostaa kiloa. Juusto on niin rasvaista, että pahaa tekee.

Asuntolan wifi on niin kehno, ettei sen varassa kyllä pärjää. Onneksi uuden liittymän netti alkaa toimia. Venäjän liittymään kuuluu nykyisellään 10 giga-jotain kuukaudessa. En tiedä, onko se paljon vain vähän. Käyn sanalla yläkerran suomalaisten kanssa. He ovat kiinnittäneet huoneensa oveen paperilapun, jossa lukee Финский проспект (Finskij prospekt "suomalainen katu"). Paheksumme rakennustyön laatua. Huoneeni ovi ei sovi karmiin. Sitä ei saa kiinni hiljaa. Väsyttää. Odotan, että pääsisin nukkumaan sillä olen unen tarpeessa. Aamulla pitää käydä vaihtamassa rahaa. Seuraavana päivänä on jokin tapaaminen yliopistolla. Sinne pitää viedä monenlaisia lappuja mukaan.

Yritämme puhua puolisoni kanssa WhatsAppissa mobiilinetin välityksellä. Netti toimii muutaman sekunnin kerrallaan. Alamme turhautua. Täytyy yrittää selvittää, onko kyseessä venäläisen tietoliikenneyhteyden vika vai ominaisuus. Odottelen, että kello tulee yhdeksän, jonka jälkeen voisin mennä jo nukkumaan. Iltapalaksi syön toiseksi viimeisen eväsleivän, joka maistuu erinomaiselta. Jälkiuunileipä on leipien kuningas. Tein pienen jumpan, joka koostui askelkyykyistä, punnerruksista sekä dipeistä. Nyt on sitten harrastettu liikuntaakin.

Ensimmäinen päivä on ollut rankka. Tuntuu, että koko ajan täytyy olla pää terävänä. Ulkona tuntuu, että pitäisi koko ajan vahtia sitä, ettei kukaan tule ja vie lompakkoa taskusta. Kaikki tuntuu hankalalta ja väsyttää. Tämä oman mielen dramaattisuus tuntuu jopa huvittavalta, koska eihän tässä nyt mitään ihmeellistä ole tapahtunut. On aika laittaa pää tyynyyn. 

Minä elän vieläkin.

---------------------------

Katsoessani kuvaa Vainikkalan asemalta mietin, mikä kuvan tarkoitus oli. Ottaessani kuvan ajatukseni oli osoittaa, että Suomessakin voi löytää rähjäisyyttä ja vähäisellä ylläpidolla olevia rakennuksia. Katseltuani ympäristöäni täällä Pietarissa tuo kuva näyttää kuitenkin hyvin kesyltä. 

Päivän musiikkiteoksena saa toimia kappale, joka sai hymyn huulilleni guljaillessani (гулять, guljat "kuljeskella") pitkin Politehnitsheskaja ulitsaa. Kokeilin Spotifyn avulla, toimiiko mobiilinettini ulkona paremmin kuin asuntolalla. Se toimi, ja Teuvo, maanteiden kuninkaan riffi lähti rullaamaan niin iloisesti, että meinasi itku tulla silmään. Kappale sopii tunnelmaan hyvin myös siksi, että täällä näkee liikenteessä tehtävän monenlaisia, usein nopeitakin peliliikkeitä.