"Siellä pioneerit marssivat laulaen lauluja Leninille"

Jotakuinkin yllä olevin sanoin kuvataan Venäjän ja entisen Neuvostoliiton pääkaupunkia Moskovaa saksalaisen teollisuusmetallibändi Rammsteinin teoksessa Moskau, jonka taiteellista arvoa en pohdi tässä kirjoituksessa syvemmin. Sanotaan, että Pietari on Venäjän aivot ja Moskova sydän. Sain mahdollisuuden vierailla tässä kuuluisassa kaupungissa, jonka todellista väkilukua kukaan ei tiedä, ja jossa ihmiset ovat tarinan mukaan kylmempiä kuin Venäjällä yleensä.

Olen jo aiemmin maininnut Energy Clubista, joka on Politehin energia-alan opiskelijoiden yhteisö. Porukan johtohahmo kertoi meille aiemmin syksyllä, että Moskovassa järjestetään marraskuussa energia-alan ja energiatehokkuuden messut tai foorumi. Yliopisto kuulemma ehkä maksaisi matkat. Ei muuta kuin давай! (davai) eli anti mennä! Viime perjantaina tapasimme Pietarin Moskovan-asemalla klo 22.30 kimpsuinemme ja kampsuinemme valmiina nousemaan yöjunaan. Saksalais-suomalainen yhdellä vietnamilais-venäläisellä vahvistettu osastomme oli paikalla odottelemassa, kun maan tavat syvemmin selkärangassaan tuntevat saapuivat paikalle sopivasti 5-10 minuuttia myöhässä, kuten asiaan kuuluu.

Asemalaiturilla voi aistia savun vienon tuoksun. Höyrylläkö tämä juna kulkee? Ehei, mutta fossiilisilla polttoaineilla se lämpiää! Jokaisessa vaunussa oli katolla pieni savupiippu, josta tuprutti savukaasuja kuin muistuttaen meitä siitä, että energiasektorissa on vielä sarkaa kynnettävänä. Kaikilta tarkistettiin passit ennen kuin pääsimme nousemaan vaunuun. Venäläiset kantavat käytännössä aina mukanaan kotimaan passeja, joita vastaava dokumentti Suomessa voisi olla ajokortti. Kätevää. Junan vaunun sisäilman lämpötila oli mukavat 28 astetta, eli palella ei tarvinnut. Silloin, kun energiaa saa maasta pumppaamalla tai kivensyöjäkoneella jyrskyttämällä, sitä ei tarvitse säästellä. Kai. En tiedä, koska meillä suomalaisilla ei sellaista riesaa kuin fossiiliset polttoainevarannot ole.

Matkustimme juuri niin kuin Venäjällä junassa kuuluukin: tavallisen kansan keskellä kuorsaten kaikki yhdessä kuorossa. Tällaisissa tilanteissa oma pelisilmäni ei pysy mukana. Metrossa vältellään katsomasta tuntemattomia, mutta junassa aloitetaan sujuvasti small talk ja istutaan vuorotellen kuka kenenkin paikoilla ja saatetaan jopa jakaa eväitä. Kolmentoista hengen seurueessamme oli kolme ulkomaalaista, joista yhdellä venäjän kielen taito on käytännössä kaksikielisen tasolla. Minä ja kämppikseni Hannes emme yllä samalle tasolle ja minun sekä toverini kielitaidon välillä on selvä ero. Olin siis pahnan pohjimmainen. Mutta ei se mitään, täytyy kailottaa sitäkin enemmän. Mitä enemmän puhuu, sitä enemmän saattaa puhua oikein, ja välillä ihan asiaakin. Rallivenäjämme kiinnitti huomiota muissa matkustajissa, mutta yhteenotoilta vältyttiin. Tarjosin Fazerin sinistä vieressä istuvalle, pääosan tyäurastaan Neuvostoliitossa tehneelle herrasmiehelle, mutta ei sedälle maistunut. Mitä lie fasistien juonia.

Junassa on tiivis ja lämmin tunnelma.

Torkuimme yön kuka mitenkin junan puksuttaessa syvemmälle tähän sekavaan maahan, jonka erityispiirteet ovat omiaan pahoittamaan ystäväkansan miehen herkän mielen. Aamulla kuuden maissa olimme perillä Moskovassa, kaupungissa, josta kellään syntyperäisellä pietarilaisella ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ulkona oli pimeää ja maassa oli ripaus lunta. Tänä vuonna ensilumi satoi Moskovaan. Pietarissakin oli aiemmin ollut jo jotakin valkoista maassa. Kutsutaan sitä ensirännäksi, jotta edellä oleva runosuoneni roiskahdus saisi perusteen olemassa ololleen.

Hyppäsimme metroon. Onneksi Sergei, tuttavallisemmin Serjozha, on tolkun mies ja johdatti meitä aseman käytävillä oikeisiin suuntiin niin, että astuessani ulos metrosta näin ensikerran vilahduksen Kremlin muurista. Aletaan olla lähellä sellaista pääkallopaikkaa, johon verrattuna Merkelin steriili lasikoppi Berliinissä muistuttaa lähinnä leikkimökkiä. Vaikka onhan se Angela aika täti, ei siinä mitään.

Teputimme kasseinemme unen pöpperöstä vaitonaisina jonossa kuin köyhän talon porsaat pitkin vielä rauhallisen Moskovan katuja. Löytyihän se hostelli, kun Serjozha sai hieman apua Evgenialta, tuttavallisemmin Zhenijalta. Matkalla oli autokauppa. Siellä myytiin mersuja. Eikä mitään järkiautoja, vaan ikkunan kirkkaimpana tähtenä oli punainen G-sarjan AMG-mersu. Se on miesten, tai ainakin siilitukkaisten nahkatakkimiesten auto. Jätimme matkatavarat hostellille, ja nyt olimme valmiina päivän koitoksiin. Paitsi että aamupalaa pitää saada, tai muuten tulee kiukku. Tähän inhimilliseen tarpeeseen vastasi Burger King, jonka hampurilaisaterialla pärjää ainakin puhtaassa ihmiskehon energiatasetarkastelussa pitkälle. Nyt olimme oikeasti valmiita ja lähdimme talsimaan kohti Moskovan Gostinyi Dvoria, jossa energiafoorumi pidettiin.

Itse foorumista ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville. Puitteet olivat komeat, valot kirkkaita ja ihmiset siististi pukeutuneita. Tämä päivä oli teemaltaan ”nuorison päivä”, eli enemmistö väestä oli opiskelijoita. Kuten entisellä pääministerillämmekin on tapana, tuon foorumista esille populistisesti kolme pointtia, jotka erityisesti jäivät mieleeni.

Messuväkeä Moskovan Gostinyi Dvorissa.

Projektikilpailu. Osallistuimme joukkueena jonkinlaiseen projektikilpailuun, jossa joukkueen piti kai kehittää jonkinlainen projekti, analysoida sen uhat ja mahdollisuudet sekä tempaista ilmeisesti hatusta jonkinlainen budjetti ja rahoitusmalli. Ilmeisesti toteutettavuudella ei ollut niin väliä. Paikalla oli foorumin järjestäjien paikalle hankkimana Venäjän energiateollisuuden palveluksessa työskenteleviä asiantuntijoita, joilta sai rakentavia kehitysehdotuksia projektiin liittyen. Ainakin yksi heistä osasi englantia. Itse kilpailu oli tyypillistä nuorten venäläisten touhua: hirveää säätämistä, kova meno ja meininki, mutta en päässyt kärryille ydinajatuksesta. En tiedä, millä ansiolla kilpailu voitettiin, mutta voittajia luetellessa huomattava osa mainituista joukkueista oli tullut Moskovan yliopistoista.

Juliste projektimme esittämisen tueksi. Jättäydyin projektissa sivuosaan, joten en ihan sanatarkasti osaa kuvailla, mitä mikäkin tarkoittaa. Kiinnostavana yksityiskohtana voi nähdä, että Venäjällä kaunokirjoitus on yleinen kirjoitustapa, enkä itsekään ole muuta tapaa opetellut.

Isäm maallisuus. Kesken foorumin päälavalla pidettiin laulu- ja tanssiesitys. Säkeistöjen sanoituksista en saanut aivan tolkkua, mutta kertosäkeen sanoma oli vapaasti suomennettuna ”Venäjä on suuri, Venäjä on mahtava, Venäjä on ihana, Venäjä on paras!”. Usein kuulee fraasia ”ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa”. Se kuvasi hyvin tuntemuksiani, sillä touhu näytti aika koomiselta, mutta toisaalta surulliselta, koska pahoin pelkään, että hommaa tehtiin ihan tosissaan.

 

Äiti Venäjää syleilevä laulu- ja tanssiesitys. Seinällä olevan tekstin mukaan "energia on sinun käsissäsi".

Sikailu. Välillä kuulee puhuttavan venäläisten röyhkeydestä. Sain ensimmäisen kerran omin silmin todistaa, että puheille on jonkinlaista katetta. Puolen päivän tienoilla oli kahvitauko, jonka aikana vieraille tarjottiin kahvia, teetä, suolapalaa ja makeaa purtavaa. Uskoakseni noin puolet väestä jäi ilman palan palaa. Ahneimmat lappasivat lautasilleen kymmeniä ruokapaloja, ja eräskin täti kiikutti tarjoilupöydästä kokonaisen tarjottimen omalle pöytäseurueelleen. Tuollainen vaatisi suomalaiselta jo aikamoista pokkaa, koska tuskin kravatti- ja nahkalaukkuväki nälkäänsä näitä suupaloja kahmi. Seurasin touhua tyrmistyneenä. Tällaisella toiminnalla stereotypiat pysyvät hyvin yllä.

Paneelikeskustelu. Tämä on neljäs pointti. Kyllähän poliitikotkin puhuvat yli ajan. Päivän kohokohta oli paneelikeskustelu, jonka eräänä osallistujana piti olla Venäjän federaation energiaministeri. Ei ollut. Naftaliinista oli kaivettu eräs 90-luvun yksityistämistoimien pääarkkitehti, aikansa suurimman venäläisen energiayhtiön johtoportaassa toiminut herra, josta löytyy lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia täältä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anatoli_T%C5%A1ubais ). Toinen puhuja oli Venäjän federaation varaenergiaministeriksi reiluna kolmikymppisenä noussut herrasmies. Seurueeseeni kuulunut toverini kertoi, että vastaavassa tapahtumassa pari vuotta aiemmin oli yleisöstä innokas opiskelija kysynyt mieheltä, kuinka moiseen korkeaan asemaan voi päästä niin nuorena. Kysymystä oli seurannut jonkinlainen kiusallinen hiljaisuus. Suhteiden varmaan täytyy olla kunnossa. Kolmas paneelikeskustelija edusti kansainvälisyyttä: mies oli islantilainen tiedemies ja käsitykseni mukaan toiminut aktiivisesti Tomskin polyteknisen yliopistossa Siperiassa. Miehellä oli sen verran selkärankaa, että uskalsi sanoa paikalla olevalle nuorisolle, että pelkän raa’an polttoainetuotannon lisäksi Venäjän tulisi tulevaisuudessa pärjätäkseen kyetä tuottamaan myös energiaratkaisuja. Tämän hetken energiaratkaisut rajoittuvat käsittääkseni pitkälti ydinteknologiaan, mikä ei syystä tai toisesta ole kovin kuumaa hottia länsimaissa. Ainakaan teoriassa.

Keskustelu käytiin venäjäksi, ja islantilaisherran korvan juuressa supatti koko ajan tulkki. Minun teki mieli hämmentää soppaa kysymällä herroilta, millaisena he näkevät Venäjän valtavien biomassavarojen energiakäytön tulevaisuuden. Maltoin kuitenkin mieleni, vaikka kysymys olisi mielestäni ihan relevantti. Herroilla oli nimittäin tapana heittää kysyjille vastakysymyksiä, ja jos tämä olisi tehty venäjäksi, olisi minulla voinut mennä pupu pöksyyn.

Erään projektin aihe oli mitä ilmeisemmin Krimin niemimaa. Valitettavasti projektin yksityiskohtaisempi sisältö ei selvinnyt minulle hälyn ja vajavaisen kielitaitoni takia.

Foorumin jälkeen lähdimme käymään Punaisella torilla, jolla valitettavasti oli jonkinlaisia joulutorirakennelmia pilaamassa maisemaa. Kremlin muurin edustalla sijaitsee tuntemattoman sotilaan muistomerkki. Kyseessä ei ole se sotilas, josta Väinö Linna kirjoitti, vaan luullakseni jonkin toisen ystävällismielisen valtion sotilas. Muistomerkillä palaa ikuinen tuli, ja tulta valvoo sotilasvartio. Seurueemme sai nauttia vahdinvaihtoseremoniasta, jossa jalka nousi ja aseet kilisivät. Yritin kyllä kovasti kertoa seurueelleni omista sotilasansioistani sekä kyseenalaistaa aseiden aitouden, mutta minua ei juuri kuunneltu ja päädyin jupisemaan itsekseni. Niin tai näin, sotilaat marssivat paremmin kuin Helsingin ilmatorjuntarykmentin aliupseerikoulun saapumiserän 2/2011 aliupseerioppilaat, vaikka yritin kyllä pitää oppilaani kurissa ja Herran nuhteessa.

Vahtivuoron vaihto. Jokainen alareunassa näkyvä kivipömpeli kuvaa sodan sankarillisia kaupunkeja. Ainakin Leningrad, Murmansk ja Stalingrad olivat saaneet omat muistomerkkinsä. Kuva on saksalaistoverini ottama.

Illalla kaikki olivat sen verran väsyneitä päivästä ja edellisyön vähäisistä unista, että menohaluja ei juuri ollut. Päädyimme uhmaamaan hostellin sääntöjä ja kävimme ostamassa vähäisen määrän virvokkeita ja sipsejä, jotka nautimme hostellihuoneessamme. Minulla kävi onni, ja sain arvonnassa paikan huoneesta, joka oli kokonaan seurueemme käytössä. Nukkumaan mentiin kymmenen jälkeen.

Aamulla heräsin puoli kymmenen aikoihin, ja olin kuin uudesti syntynyt! Nyt oli puhtia touhuttaa kylillä koko päivä. Nähtävyyksiä en viitsi tässä viestissä eritellä, mutta todettakoon, että vierailimme Leninin mausoleumissa, näimme Juri Gagarinin sekä muuan suomalaisen suurmiehen laatat Kremin muurissa, näimme Iivana Julman haudan jossakin kirkossa ja kävimme kosmonauttimuseossa. Erityisesti kosmonauttimuseo jäi mieleen, koska museo oli laaja ja hyvin tehty. Esillä oli kaiken maailman sukkuloita ja kapseleita sekä avaruuspukuja. Venäläisten kosmonauttien taulussa komeili vanha tuttu Lontshakovin Juri, joka käväisi aiemmin syksyllä yliopistolla puhumassa avaruusjuttuja. Välillä näyttelyn esineistä saattoi löytää tietoa englanniksikin!

Siellä lepää Otto Vilgelmovitch Kuusinen. Venäläiset laittaa välillä translitteroitaessa h-kirjaimen tilalle oman g-kirjaimensa. Täällä tunnetaan esimerkiksi Garri Potter sekä Adolf Gitler.

Siellä on jenkit ja venäläiset sulassa sovussa kuin sillit purkissa.

Sunnuntai-iltana nousimme taas junaan, joka olisi aikaisin aamulla perillä kotona Pietarissa. Junan vaunu oli täynnä arviolta 6-8-vuotiaita lapsosia, jotka olivat matkalla Pietariin judokilpailuihin. Tunnelma vaunussa oli kuin apinahäkissä konsanaan. Äidit kuitenkin tuntevat lapsensa. Eräs poikansa mukana matkustava äiti kertoi meille, että lapset kyllä simahtavat, kun saavat kaalipiirakkansa ja jukurttinsa. Niin tapahtui. Kun palasimme ravintolavaunusta, jossa nautin yhden oluen mukavan retken kruunuksi, lapsoset tuhisivat jo punkissaan. Enemmän häiriötä aiheutimme me, kun ravintolavaunusta palatessamme törmäilimme sänkyjen päätyjen yli törröttäviin jalkoihin.

Retki Moskovaan oli oikein miellyttävä kokemus, pääosin mukavan seurueen ansiosta. Joukossa ei ollut päällepäsmäreitä, joiden toiveisiin kaikkien olisi pitänyt mukautua. Vaikka usein turhaudun venäjän kielen kanssa ja mieli tekee välillä heittää pyyhe kehään, tämä reissu antoi taas uskoa siihen, että jotain jo saan sanottua. Kymmenen venäläisen joukossa oli vain kaksi tai kolme henkilöä, joiden kanssa saattoi keskustella englanniksi. Venäjää oli pakko käyttää.

Seuruetta kosmonauttimuseon lähistöllä. Raketin kärki ylitti valonnopeuden eikä siksi tullut mukaan kuvaan.

Moskova ei vaikuttanut erityisen kauniilta. Metron käyttö vaikutti hankalammalta kuin Pietarissa, ei ainoastaan laajuutensa vaan myös heikompien opastusten takia. Uskon viihtyväni Pietarissa paremmin, joskin Moskovassa opiskelulla olisi puolensa. Kaupunki on käsitykseni mukaan Venäjän kiistaton keskus, jossa tehdään varsinaiset isot päätökset kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Moskovan kontakteista ei siis ainakaan työelämässä olisi haittaa. Siinä missä Pietari on Venäjän ikkuna länteen, Moskovan sanotaan edustavan enemmän todellista Venäjää – mitä se sitten ikinä onkaan. Tämän reissun aikana en nähnyt itse kaupunkia kovin paljon. Moskovaan pääsee vielä takaisin, jos kiinnostusta riittää. Mitään palavaa intohimoa ei syttynyt.

Kuvassa keskellä näkuyvän poliisimiehen päävastuualueena oli huolehtia, ettei kukaan kävellyt ajoradalla suojatien ulkopuolella. Mikäli näin tapahtui, mies puhalsi pilliin ja huitoi sinivalkoraidallisella kepillä. 

Ja mitä tulee moskovalaisten kylmyyteen, voin todeta, että kyllä se moskovalaisrouvankin pokka pettää. Metroetiketin mukaisesti nousin penkiltä ylös antaen paikan yleiseen jakoon, kun huomasin vanhempia naishenkilöitä olevan tulossa. Paikalleni istahti rouva, joka väläytti minulle neitovuosina harjoitetun hymynsä, minkä jälkeen keräsi itsensä kokoon ja suu muuttui tavanomaiseksi lyhyeksi viivaksi. En ole ihan varma, johtuiko hymy minun häntä kohtaan osoittamasta kohteliaisuudesta vai huvittuneisuudesta. Epäilen nousseeni paikalta tarpeettoman rivakasti ja matkalaukkuni siirtely taisi mennä säheltämisen puolelle. Ainakin seurueeni jotkin seurueemme naishenkilöt naureskelivat touhuilleni. Niin tai näin, pokka petti ja myytti on murrettu.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On keskiviikko, ja kello on noin puoli yksi päivällä. Katsoessani asuntolan huoneen ikkunasta ulos näen harmaan likaisenharmaan naapuritalon ja lumisadetta. Minulla on jalassa lämpimän ja uutuudesta pehmoiset kolitsihousut. Kuuntelen musiikkia Spotifysta. Se on oikea aarreaitta! Sain kirjoitettua pitkästä aikaa blogitekstin. Nyt kun oli aihetta kirjoittaakin. Siitä tuli ihan hyvä. Minun on ihan hyvä olla. Paitsi että hartiat ovat jumissa. Sitä varten minulla roikkuu kipukoukku olalla.

Noin tunnin päästä minun pitäisi lähteä taas opiskelemaan. Kävin viimeksi yliopistolla perjantaina. Tänään minun pitäisi valita Power Machines –kurssin luennon tai venäjän tunnin väliltä. Ikävää, että joutuu valitsemaan. Kompressorien teoreettinen tarkastelu ei totta puhuen minua juuri kiinnosta. Sen sijaan venäjän kieli kiinnostaa. Viime viikolla valitsin venäjän tunnin. Nyt pitäisi valita tehovehkeet, sillä tarvitsen kurssin opintopisteet, eikä mahdollisesta tentistä välttämättä pääse läpi ihan maalaisjärjellä. Niin. En tiedä, onko meillä tenttiä, ja milloin se on, jos on. Enkä tiedä, tietääkö luennoitsijakaan. Täällä ei voi suunnitella mitään muutamaa päivää pidemmälle. Ilmeisesti minun pitäisi myös Moskovan reissun jälkeen käydä rekisteröitymässä uudelleen Pietarin yliopistolla. Vanha rekisteröinti on kai mennyt vanhaksi. Toivottavasti saan viisumin ennen joulua. Yliopiston kansainvälisen puolen työntekijät vakuuttavat soittelevansa meidän viisumiasioiden takia viisumitoimistoon päivittäni. Osa vaihto-opiskelijoista on jo saanut viisuminsa.

Mitä olen touhunnut viime viikot? Koulutöitä on ollut enemmän kuin aiemmin, olemme pitäneet esityksiä lentokoneeseen vaikuttavista voimista sekä kavitaatiosta vesivoimalaitoksen turbiineissa. Kavitaatioesitys sivusi mukavasti kandidaatintyöni aihetta. Ravaan punttisalilla kolmisen kertaa viikossa ja syön rahkaa, kanaa ja raejuustoa. Pitää nääs saada protskua. Venäläinen raejuusto maistuu aika pahalta. Täällä on ollut niin märkää ja kuraista, ettei ole tehnyt mieli käydä turhaan kylillä. Onneksi viime päivät on ollut pakkasta.

Kulttuuria on taas harrastettu. Olen käynyt yliopistolla kuuntelemassa venäläistä orkesteria, joka pitää sisällään kymmeniä kurttuja, luuttuja, balalaikkoja ja hanureita. Venäjällä suhtaudutaan vakavasti perinnesoittimiin. Niillä ei soiteta vain renkutuksia kansan huviksi, vaan orkesterin toiminta vaikutti minusta hyvin samantyyppiseltä kuin perinteisenkin orkesterin soitanta. Kävin myös kuuntelemassa ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteria. Se oli vaikuttava kokemus. Balettiakin on katsottu: Mariinskij teatterin vanhassa salissa Pähkinänsärkijä. Eihän se Joutsenlammen veroinen ole.

Takana olevia balalaikkoja ei ruuka-aikaan metrossa kuljetella. Kolmion yhden sivun pituus lienee lähempänä metriä kuin puolikasta.

Mariinskij teatterin vanha sali. Huomatkaa ympäristöön sopiva, hienostunut ote kiikareista.

Tänään olisi tarjolla Energy Clubin sekä yliopiston sotahistoriallisen tai ”historiallisen ja sotahistoriallisen” kerhon yhteinen tilaisuus, jonka teemana on ”I love my country”. Hyvän sopan ainekset ovat taas kasassa. Saa nähdä, onko tarkoituksena, että kaikki kertovat omista maistaan jotakin, ja lopuksi todetaan yhdessä, että Venäjä on kaikista maista paras. Täytyy varmaan pitää keskustelu Suomen osalta saunan ja mämmin tasolla, ettei kukaan pahoita mieltään. En kyllä tiedä, mitä on mämmi englanniksi. Ja vaikka tietäisinkin, en usko että tulkkina toimiva henkilö tietäisi sitä venäjäksi. Niin, se pitää kääntää venäjäksi, sillä jos ei Energy Clubin jäsenistö osaa englantia, niin luultavasti ei kyllä osaa sotahistoriallisen kerhonkaan väki.

Musiikkiesityksestä vastaa tämä hillityn tyylitajuinen, jokseenkin vaatimaton, kuitenkin kunnianhimoisesti jazziin kallellaan oleva versio ”Moskovan valoista”, joka kuuluu venäjäksi ”Moskovan ikkunat”.

Kaupunkiloman jälkeistä kulttuuria

Vihdoin koitti päivä, jolloin rakas puolisoni asteli silmät säihkyen Pietarin Suomen-aseman uloskäynnin portin läpi syliini. Olin panostanut ostamalla kimpun punaisia ja valkoisia ruusuja elämäni emännälle. En päässyt häntä vastaan laiturille, koska laiturille johtava portti avattiin samanaikaisesti junan ovien kanssa. Puolisollani oli ollut junassa seurana kaksi setämiestä, jotka totesivat meille hänen päässeen turvallisesti perille huomattuaan meidän löytäneen toisemme. Ukot olivat kuulemma halunneet juottaa naiselleni skumppaa ravintolavaunussa, mikä pistää vieläkin vihaksi.

Lähdimme talsimaan Ploschad Leninan (Leninin aukio) metroasemaa kohti, josta on mukavasti suora yhteys asuntolaani lähinnä olevalle metroasemalle. Veimme tuliaiset asuntolalle (tärkeimpinä pari-kolme kiloa karkkia, pari korruptiosuklaalevyä sekä kipukoukku) ja nappasimme pakkaamani tavarat matkaan. Saksalaiset kollegani aloittelivat höyrykattilakurssin harjoitustyötä huoneessamme ja ihmettelivät, kun kerroin aitoja kipukoukkuja kaupiteltavan Suomessa 50 eurolla. Meidän koukkumme ei ole aito, vaan lappeen Rantalaisen koneteekkarin koneistama ja pintakäsittelemä. Lisäksi koiramme Karri (tuttavallisemmin Potsi, Kalli tai Piisami(rotta)) on hampaillaan luonut stimuloivia nystyröitä koukun pintaan. Tällaiselle internetin keskustelupalstoilla milloin minkäkin alan jargonia opettelevalle oman elämänsä ekspertille tuo suomalainen innovaatio on tuiki tarpeellinen. Hartioita alkaa jomottaa viimeistään neljän tunnin koneen ääressä istuskelun jälkeen. Ja valitettavaa tai ei, tuo aika kuluu koneen ääressä useana päivänä viikossa. Sanovat, että sillä olisi terveysvaikutuksia.

Tekstissä kehoitetaan pikaisen googletuksen perusteella nousemaan ylös ja harrastamaan liikuntaa.

Asustelimme kolme yötä M-Hotel-nimisessä hotellissa Gostinyi dvorin lähellä Pietarin ydinkeskustassa. Huone oli pieni, hyväkuntoinen ja puhdas. Palvelu pelasi paremmalla erinomaisella englannilla ja saimme huoneen käyttöömme jo klo 13 aikoihin. Aamupala oli ok, mutta ei mikään ruotsinlaivan buffetti. Vietimme hotellissa kolme yötä ja hintaa lystille kertyi 164,10 euroa. Pietarista saa varmasti parempaakin, jos on valmis maksamaan enemmän tai asumaan kauempana keskustasta: hotellin ovelta Gostinyi dvorin metroaseman ovelle on matkaa noin 350 metriä. Voin suositella hotellia varauksetta kaikille meille, joiden nimet eivät keiku suurituloisimpien listalla. Saimme jopa kaksi maksutonta olutta kupongilla läheisestä ravintolasta!

Mitä me sitten puolisoni kanssa teimme? Asiaan kuuluvasti kiersimme ostosparatiiseja ja söimme sekä hivenen joimmekin ravintoloissa. Pietari tarjoaa näihin harrastuksiin hyvät tai erinomaiset puitteet ruplan kurssista riippuen. Suurten länsimaisten brändien hyödykkeet eivät ole välttämättä juuri edullisempia kuin Suomessa, mutta valikoima on kiitettävän laaja jo pelkästään Galeriassa. Ravintoloissa hintataso vaihtelee laajemmin, mutta vajaalla 20 eurolla yksi henkilö syö monessa paikassa jo hyvin borssikeittonsa ja stroganoffinsa sopivaksi katsomansa juoman kera. Puolen litran olut maksaa ravintolassa karkeasti 200 ruplaa, mikä on nykykurssilla kolmisen euroa. Kanakebabia saa kioskeista alle kahdella eurolla, mutta kyseisen ruoan nauttimista voidaan pitää jonkinlaisena extreme-urheiluna. Yhden olen nauttinut, eikä siitä tullut maha kipeäksi.

Hiilillä vartaassa grillattu, sisältä punertava vasikan maksa oli erinomaista. 

Kävimme myös Udelnajan torilla, missä myydään kaikenlaista panssarivaunujen telapyöristä kalastusvälineiden ja antiikin kautta alusvaatteisiin. Paikka on monella tavalla mielenkiintoinen ja lähempänä tavallisten venäläisten arkea kuin keskustan liikkeissä kiertely. Kauppaa käydään ainakin viikonloppuisin puolen päivän tienoilla. Suosittelen torilla kiertelyä, jos haluaa laskeutua alas omasta norsunluutornistaan ja on vähän seikkailumieltä. Lompakkoa ei kannata pitää takataskussa ei Udelnajalla eikä välttämättä Tammelan torillakaan.

Vaikka puolisollani on vahva balettitausta, emme vielä käyneet katsomassa balettia. Säästämme sen myöhempiin vierailuihin kuten myös Eremitaasit sekä muut sisäaktiviteetit. Totta puhuen en ole vielä käynyt ihailemassa niitä miljoonia tai ainakin tuhansia taideteoksia Eremitaasissa. Enkä ole käynyt valtion taidemuseossakaan Volgan lauttureita ihmettelemässä. Niitä ehtii kiertää talvellakin, kun kadut ovat suolaisen loskan peitossa ja Neva on jäälauttojen tukkima.

Niin kuin loppuvat kaikki lyhyet ja miellyttävät ajanjaksot elämässä, tuli myös puolisoni kotiinlähdön aika. Viimeisenä päivänä hankimme kotiin viemisiä sekä tuliaisia koiramme hoitajalle. Kalli oli kuulemma löytänyt Luumäen pelloilta jonkinlaisen sontaläjän, jossa oli piehtaroinut eli hoitaja joutui todella sotkemaan kätensä pestessään poikaa. Kiitos vielä minunkin puolestani viikonlopun mahdollistamisesta! Saatoin neitoni asemalle, jossa stressasimme kaikesta rajamuodollisuuksiin liittyvästä. Muuan nainen tuli kysymään jotakin venäjäksi, johon useimmiten vastaan sen enempää miettimättä, etten kovin hyvin osaa venäjää. Tämä tulee jo selkäytimestä lähinnä siksi, että välillä vastaan tulee kaiken maailman pummeja - tai millä asialla sitten ikinä liikkuvatkaan - ja useimmat luovuttavat kuultuani aksenttini. Nainen laittoi kuitenkin kovat piippuun ja kysyi, osaammeko ruotsia! Osaammehan me, onhan sitä opeteltu kuusi vuotta, joskin lukion sekä yliopiston Teknisk svenskan jälkeen en ole kieltä tarvinnut. Jag lyckades berätta henne att jag vet inte hur allt fungerar därför att jag är forsta gången på denna järnvägstationen. Että ei ole turhaan tullut niitä deklinaatioita väännettyä. Joskin tuon olisin kyllä saanut kerrottua venäjäksikin, että se siitä sitten.

Passintarkastus alkoi, pussasimme ripeästi vaivaantuneen virkailijan edessä ja puolisoni kipitti junaa kohti. Lähdin asuntolalle vähän haikein mielin. En ole onneksi kova ikävöimään, mikä osaltaan helpottaa tämän yhdeksän kuukauden mittaisen vaihto-opiskelujakson arkea. Välillä mietin, olenko kylmä vai en, mutta kyllä minullekin tippa linssiin tulee, kun oikeista vivuista vääntelee.

Samana iltana oli luvassa tapahtuma, jota olin odottanut jo monta kuukautta. Menin jo toistamiseen kuuntelemaan klassista laulua. Tänään oli vuorossa Venäjän federaation kansantaiteilijan arvonimen saavuttaneen Dimitri Hvorostovskin sekä latvialaisen muuten vain ihan hyvin laulavan Elina Garancan yhteiskonsertti. Konsertti järjestettiin Oktjabrskyj-konserttitalossa, joka tuo Neuvostoliiton mieleen lähes yhtä voimakkaasti kuin Lappeenrannan kaupungintalo lähiympäristöineen. Kvalitatiivisen eli perstuntumaan perustuvan analyysin perusteella voin todeta konserttiyleisön koostuneen suuruusjärjestyksessä mummeleista, tädeistä, papparaisista, sedistä sekä naisista ja miehistä. Näin myös kolme poikaa, joista yksi toimi lähinnä isoäitinsä saattajana. Tilaisuudessa myytiin asiaan kuuluvasti virvokkeita sekä pientä suolaista purtavaa. Minun huomioni kiinnittyi erityisesti sämpylöihin, joiden päällä oli kaksi pitkittäin siivutettua, leipäpalan yli lötköttävää viipaletta paikallisista makkaroista parhainta: meetvurstia.

Istuin aivan keskellä salia siten, että stereokulma oli sopiva ja täten edellytykset äänikuvan vastaanottamiseen siltä osin hyvät. Istuin tukevasti kahden tädin välissä. Rouvat ympärilläni esittelivät toisilleen älypuhelimistaan kuvia puutarhoistaan ja kissimirreistään ennen konsertin alkua. Joillakin taisi olla lapsen lapsistakin kuvia. Lemmikit, kukat ja lastenlapset taitavat olla aika universaaleja mielenkiinnon kohteita kypsään ikään ehtineiden rouvien keskuudessa.

Edessä istuva herra tarkkailee soittajia kiikareilla, jollaiset olisi saanut vuokrata narikasta.

Jotkut sanovat, että musiikki on aina parasta livenä. Uskon Venäjän federaation ansioituneen taiteilijan, kapellimestari Constantine Orbelianin sekä Pietarin valtiollisen akateemisen orkesterin sekä konsertin tähtien tuottaneen kelvollista musiikkia, mutta joko neukkuaikaan rakennetun konserttisalin akustiikka, kehno äänentoistolaitteisto tai joku tunari onnistui säätämään homman siten, että erityisen kaunista äänikuvaa ei päässyt syntymään. Voimakkaiden lauluosuuksien aikana laulu otti vallan niin, ettei orkesteria oli hankalaa kuulla. Alapää muutenkin jäi vähän ohueksi etenkin Carmen-oopperan tunnetussa aariassa "L'amour est un oiseau rebelle", johon se toisi mukavasti potkua. Kyseiseen aariaan liittyen todettakoon, että muuan herrasmies huudahti ”bravo” jo ennen esityksen alkua. Liekö ulkomusiikillisilla seikoilla osuutta asiaan, tiedä häntä.

Vaikka äänikuva ei ollut järin hyvä, saivat laulajat minut vakuuttuneeksi ammattitaidostaan. Huippuammattilaisten tekemistä on ilo seurata, oli kyseessä sitten trukkikuski, jääkiekkoilija, ruotsin opettaja tai oopperalaulaja. Homma näyttää helpolta ja taiteilijat kykenevät toistamaan suorituksensa pitkälti samoin kuin levyllä, mikä ei taida olla itsestään selvyys kaikessa siinä, mitä nykyään musiikiksi kutsutaan.

Hvorostovski taitaa olla jonkinlainen Venäjän Tomi Metsäketo: nuori, vasta viisissä kymmenissä oleva poika joka esittää vanhojen rouvien mielilauluja. Lähelläni istui yksi häirikkötäti, joka rääkyi ”bravo” kesken laulujenkin, jonka seurauksena ilmeisesti hänen seuralaisensa auttoivat tätiä pysymään paremmin pöksyissään. Koska en ole vielä suuri klassisen laulun asiantuntija, pidättäydyin huudahtelemasta bravoota, koska ensin täytyy kerätä muutama referenssikonsertti, joihin jatkossa verrata esityksiä. Sen sijaan taputin hillityn hyväksyvästi. Laulujen välissä mummelit ja tädit kiikuttivat suosikilleen jonossa kymmeniä kukkakimppuja sekä yhden muovikassin, jota mies ei varmaan kehdannut jättää vastaanottamatta. Kassi lojui siinä monitorien juuressa konsertin loppuun asti, mutta kukat Dima jakoi konsertin lopuksi orkesterin ansioituneille soittajille. Viimeisenä tekonaan konsertin päätteeksi sankarimme heitti juomapullon ilmaan, nappasi pullon ilmasta kouraansa kuin Siperian karhu korpin haaskalta ja sipaisi hopeanvärisiä, minun mielestäni aika härskejä hiuksiaan astellessaan määrätietoisesti pois lavalta. Tuo korppijuttu oli ihan mielikuvitukseni tuotetta, mutta pitäähän sitä välillä käyttää vähän värikynää.

Nyt on siis hoidettu parisuhdetta sekä harrastettu kylttyyriä – valitettavasti toistaiseksi erikseen. Harjoitustöiden deadlinet alkavat olla jo pian näköpiirissä, eli niitä pitäisi alkaa työstää. Aiheena on muun muassa Siperiassa sijaitsevan ydinpolttoaineen sekä ydinaseplutoniumin tuotantolaitoksen ja ydinjätteen käsittelylaitoksen esittely, ja voin sen verran raottaa salaisuuksien verhoa, ettei sen historia ole kaunista kerrottavaa. Minun aihepiirinäni on Kyshtymin onnettomuus vuodelta 1957, jossa ydinjätteen jälkilämmön jäähdytyksen pettämistä seurasi räjähdys. Maastoon levisi ikävää mönjää, joka ei siis virallisesti aiheuttanut normaalia useampia syöpätapauksia. Mikä hulvattominta, CIA oli juonessa mukana pitämässä tapausta salassa, koska ei halunnut amerikkalaisten panikoivan USA:n ydinohjelman takia. Sekin on mielenkiintoista, että ilmeisesti paikkaan on viety ydinjätettä Suomestakin aina viennin kieltämiseen asti. Aina, ah, niin mediaseksikkäiden atomiaiheiden lisäksi minun pitäisi parin kanssa suunnitella perusdimensiot ja lämmönsiirtopinnat sellaiseen höyrykattilaan, joka polttaa oliiviöljyteollisuuden jätemateriaaleja, eli biomassaa, eli uusiutuvaa energiaa. Pitkästä aikaa pääsee taas Excelin kimppuun! Siinä tuntee elävänsä.

Tämän kirjoituksen kylttyyripaketista vastaavat ketkäs muutkaan kuin Dimka ja Ellu. Pidin näitä kappaleita jonkinlaisena konsertin kliimakseina ainakin aplodien ja bravo-kiljaisujen perusteella. Ja kyllä tuo härkätaistelulaulu meinaa laittaa käteni johtamaan omaa mielikuvitusorkesteriani. Lassi on terve, kun se leikkii.