Jälkipuhe

Nukuin huonosti koko kesän ennen Pietariin lähtöä. Asuin tuolloin yksin. Puolisoni oli kesätöissä kotipaikkakunnalla ja minä Lappeenrannassa. Vaihtoon liittyvät asiat pyörivät mielessä, kun aikaa Allegroon astumiseen oli enää kymmeniä päiviä.

Asun taas yksin. Enkä edelleenkään meinaa aina saada unta. Suuri naapurimme pyörii mielessäni siitä huolimatta, että sain tutustua siihen. Minun on vaikea motivoitua opiskelemaan voimalaitoksen säätöön liittyviä teknisiä yksityiskohtia. Maailma on suuri ja mielenkiintoisia ilmiöitä täynnä, enkä haluaisi joutua puuhailemaan jonkin pienen ja paikallisen yksityiskohdan kanssa. Kokonaisuudet kiinnostavat minua enemmän.

Lappeenrannassa olen jatkanut venäjän opiskelua. Kun peruskielioppi on kunnossa, voi keskittyä sanaston kartuttamiseen. Siinä riittää sarkaa kynnettäväksi. Tapaan silloin tällöin venäläisiä kavereitani ja on aika hienoa huomata, että arkinen jutustelu sujuu ihan hyvin. Välillä onnistun aluksi huijaamaan keskustelukumppanini luulemaan, että osaisin kieltä oikeasti.

Kävimme puolisoni kanssa Pietarissa lokakuun alkupuolella. Tuli kotoinen fiilis, kun rahanvaihtopisteen jonossa kyseltiin, kenen vuoro on kenenkin jälkeen eikä asiakaspalvelija välttämättä vastannut asiakkaan tervehdykseen. Tutut asiat ihastuttivat ja ärsyttivät. Pietarin keskusta on rakennettu hevoskärryillä kuljettavaksi.

En ole päässyt turhautuneisuudestani. Jos viikossa on 12 tuntia läsnäoloa vaativaa opiskelua, jää paljon aikaa vietettäväksi itsensä kanssa. En olisi ikinä uskonut kuinka tylsää ja latistavaa tässä alle 21 neliön kopissa istuminen on. Viikonloput ovat pahimpia, kun aikaa jalkeilla on 14-15 tuntia päivässä, eikä pakollisia menoja ole. Vaikka tekisin hyvänä päivänä 5 tuntia koulutöitä ja kävisin yliopistolla punttisalilla ja syömässä, jää löysää aikaa tuntikausia. Olen kuunnellut paljon minulle uutta, hienoa musiikkia ja lukenut joitakin kirjoja, mutta rajansa kaikella.

Pietarin jälkeen tuntuu, että Lappeenrannassa on aika vähän tekemistä ja nähtävää. Mutta onhan täällä ennenkin eletty, ei ongelma ole siinä. Pitäisi päästä sinuiksi tämän uuden elämänvaiheen kanssa.

Mikä siinä Venäjässä viehättää? En kykene vastaamaan siihen täydellisesti. Se on tunneasia. Tunteiden merkityksen tunnustaminen on ollut minulle työlästä, mutta enää en kiellä niiden vaikutusta. Venäjällä olo ja venäläisten kanssa touhuaminen on jännittävää ja yllätyksellistä, usein antoisaa, mutta toisaalta turhauttavaa.

Nikolai Gogol on ensimmäinen venäläinen kirjailija, jota olen lukenut. Näytelmänsä Reviisori oli jo lukioaikoina niin hauska lukukokemus, että se innosti perehtymään venäläiseen kulttuuriin syvemmin. Olen onnellinen, että olen tutustunut siihen. Venäläinen kulttuuri aina jääkiekosta kirjallisuuden ja etikkasäilykkeiden kautta balettiin on suuri aarreaitta. Se sijaitsee vähän hankalassa paikassa ja sen ovi voi olla raskas avata. Mutta minun ohjeeni on, että aitan luo kannattaa rämpiä. Koska koputtavalle avataan.

Päätän blogini katkelmaan Gogolin romaanin Kuolleet sielut lopusta, jonka kuvaus venäläisestä elämänmenosta on osuva vielä tänäkin päivänä, 174 vuotta julkaisunsa jälkeen.

”Selifan oli tosiaankin ajanut jo pitkän aikaa silmät piirullaan, puolitorkuksissa vain harvakseen huiskien hevosia, jotka torkkuivat nekin. Petrushkan päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohdassa, lakki lentänyt tielle, ja hän itse selälleen retkahtaneena oli työntänyt päänsä aivan Tshitshikovin polville, niin että isännän piti antaa hänelle luunappi. Selifan ravisti unet silmistään ja iskien papurikkoa muutaman kerran ruoskalla, joka pani sen juoksemaan, sekä huitaisten sitten ruoskalla kaikkia kolmea samanaikaisesti, virkkoi ohuin, laulavin äänin: ”Alkakaahan soittaa!”. Hevoset alkoivat liikutella nopeammin jalkojaan ja lähtivät kiidättämään keveähköjä vaunuja kuin höyhentä. Selifan vain huiski ruoskallaan huudahdellen ”Hei, helei!” ja hypähteli keinuen pukillaan sitä mukaa kuin vaunut joko riensivät mäen päällä tai kiitivät huimasti mäkiä, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä valtatiellä. Tshitshikov ainoastaaan myhäili keikahdellen keveästi nahkapieluksellaan; hän piti nopeasta ajosta.

Ja kuka venäläinen ei pitäisi nopeasta ajosta? Hänenkö mielensä, tuon huimiin pyörähdyksiin ja temmellykseen taipuva mieli, ei sanoisi joskus: ”Hiisi vieköön kaikki!”. Hänkö ei pitäisi siitä? Ja saattaisiko siitä olla pitämättä, siihen kun sisältyy jotakin niin juhlallisen-ihmeellistä. Tuntuu kuin jokin salaperäinen voima olisi siepannut sinut siivilleen ja sinä lentäisit itse ja kaikki kiitäisi mukana: virstat kiitävät, kauppiaat kiitävät vastaan kuormavankkuriensa kuskipukeilla, kiitää molemmin puolin tietä metsä tummine kuusi- ja honkarivistöineen, kirveen kalskeineen, koko tie kiitää ties minne päättyvään kaukaisuuteen. Ja jotakin peloittavaa sisältyy tuohon kaiken nopeaan vilahteluun, jossa et ehdi nähdä edes katoavan esineen muotoja, ja ylläsi on vain taivas; ainoastaan ohkaiset pilvet ja pilviharsoa repivä kuu näyttävät liikkumattomilta. Ah, troikka, lentävä lintu, kuka sinut on keksinyt? Vain hurja kansa on voinut sinut synnyttää, maa, joka ei pidä leikinlaskusta, maa, joka on heittäytynyt levälleen tasaisena tantereena täyttäen puolet maailmaa. Menepäs lukemaan sen virstoja, niin jo rupeaa silmissäsi väreilemään. Eivät ole kovin konstikkaat nuo ajopelitkään, ei niitä ole kiinnitetty rautaisin kiertein; hätäisesti kirvein ja taltoin ne on tekaissut ja kokoonpannut toimekas Jaroslavin mies. Ei istu kyytimieskään saksalaiset saappaat jalassaan, on vain parta ja rukkaset, ja istuu hitto ties minkä päällä. Mutta kun nousee ja ruoskallaan huitaisee ja laulun aloittaa, niin hevoset vihurina kiitämään, pyöräin puolat sulautuvat jo yhdeksi sileäksi ympyräksi, vain järähti maa, ja pysähtynyt matkamies huudahti säikähtyneenä, ja tuolla se nyt kiitää, kiitää, ja kiitää! … Ja nyt, nyt näkyy jo tuolla kaukana, miten se lyö pölypilviä ilmaan.

Etkö sinäkin, Venäjä, kiidä samoin kuin nopea saavuttamaton troikka? Tie pöllyää allasi sakeana savuna, sillan jyrähtelevät, kaikki jää ja katoaa taaksesi. Katsoja pysähtyy kuin jumalaista ihmettä hämmästyen: eikö tuo ole salama, taivaalta singahtanut? Mitä merkitsee tämä kauhua nostava liike? Mikä käsittämätön voima sisältyy noihin maailmalle outoihin hevosiin? Ah, hevoset, hevoset, mitkä hevoset! Tuulispääkö on harjoillanne! Herkkä korvako kätkeytyy jokaiseen suoneenne? Kun kuulivat ylhäältä tutun laulun, yht’aikaa ponnistivat vaskikoristeisia rintojaan ja tuskin koskettaen kavioilla maata muuttuivat äkkiä kuin ilmassa lentäviksi, ojennetuiksi viivoiksi, ja niin kiitää troikka kuin Jumalan innoittamana! … Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa? Ei vastausta. Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeytyy kappaleiksi ilma muuttuen tuuleksi. Ohi lentää kaikki, mitä vain maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut kansat ja valtakunnat.”

Kiitos blogia lukeneille, sitä kommentoineille ja kannustaneille. Palataan aiheeseen!

Спасибо всем!

Lopun ajoista

Lähdin Pietarista yli kuukausi sitten. Nyt on korkea aika kertoa lopun ajoista.

Toisen lukukauden alussa ajattelin, että mitähän tästäkin tulee. Asuntola oli täynnä uutta väkeä ja uusien kämppisten kanssa elo vaati totuttelua puolin ja toisin. Silti huomasin kevään aikana viettäväni usein aikaa samojen ihmisten kanssa. Loppua kohden meillä oli koossa reilun kymmenen hengen porukka, joka usein suunnitteli erilaisia yhteisiä aktiviteetteja.

Pietarhovissa voisi pitää isommatkin kemut.

Matkalla Pietarhoviin istuin bussin kyydissä vähän liian pitkään ja löysin itseni kylän raitilta.

Syntymäpäivä ei ole ollut minulle ikinä erityisen suuri juhla, mutta tänä vuonna siitä tuli ikimuistoinen. Minun lisäkseni 9.6. on syntynyt muuan Pietari Suuri sekä eräs edellä mainittuun kaveripiiriin kuuluva suomalainen. Kevään mittaan olemme viettäneet porukalla milloin kenenkin syntymäpäiviä, ja kaksinkertaisena juhlapäivänä ystävämme olivat järjestäneet vähintään kaksinkertaiset kemut meiltä salassa!

Me juhlakalut olimme tietenkin suunnitelleet vaatimattomampaa illanviettoa, jossa ensin olisimme asuntolalla nauttineen boolia sekä naposteltavaa ja suunnanneet sitten kylille. Meille kuitenkin ilmoitettiin, että yhdeksältä lähtisimme porukalla pihalle. Hlopinin kadulla meitä odotti valkoinen limusiini, jolloin viimeistään juhlatunnelma alkoi olla huipussa. Kuusitoista henkeä ahtautui autoon, jossa meillä kolme tuntia aikaa meluta ja koheltaa diskovalojen välkkeessä. Auton audiojärjestelmän USB-portti oli survottu rikki, mikä hankaloitti tiski-Teron työskentelyä. Mies osoitti suurta venäjän kielen taitoa selittäessään kuljettajalle, että meidän tulisi pysähtyä kodin elektroniikkaa myyvän liikkeen edessä. En edes huomannut, kun liike ja AUX-piuha löytyivät ja pian limusiinin poppivehkeistä kuului venäläisen jumputuksen sijasta länsimaalainen jumputus. Pysähtelimme kauniissa paikoissa sekä paikoissa, joista oletimme löytävämme naisten- ja miestenhuoneita. Kolme tuntia kului nopeasti hyvässä seurassa tsaarien kaupungin pistäessä parastaan hämärtyvässä illassa.

Limusiinissa oli mukava koheltaa.

Astuessamme ulos autosta lähdimme jopa riehakkaissa tunnelmissa kohti pahamaineista Dumskajan katua, josta kerrotaan mitä hurjimpia tarinoita. Olin kahden vaiheilla, mutta lopulta tyylilleni uskollisena tulin siihen tulokseen, ettei Dumskajalle menosta hyvä seuraisi. Päätin lähteä kotiin. Minulla oli ollut hieno ilta, eikä se lisäörvellyksellä olisi paremmaksi muuttunut. Metro oli jo suljettu, mutta sillat olivat vielä alhaalla. Pietarin kesäyössä liikkumista rajoittavat Nevan ylittävien siltojen nostot laivaliikennettä varten. Päätin ottaa taksin.

Ensimmäinen taksikuski vaati tuhatta ruplaa (noin 13 €) alle kymmenen kilometrin matkasta. Totesin, että pitäköön tunkkinsa. Gostinij dvorin edessä näin valkoisen Volgan sekä sen kuljettajan. Ilahduin suuresti, sillä olin matkustanut herran kyydillä saman matkan aiemminkin. Viimeksi maksoin 350 ruplaa ja tuolloin ukko suostui hintaan kynsin hampain. Nyt olin hövelillä tuulella ja tarjosin heti alkuun 400 ruplaa, eikä pidemmille neuvotteluille ollut tarvetta.

Jotakuinkin tällaisella taksilla suuntasin kotiin synttäriyön hulinoista.

Hyväkuntoisia vanhoja autoja näkee Pietarin katukuvassa harvoin.

Veneily on hieno harrastus.

Kotimatkalla kävimme tyypillisen hyväntuulisen, hönössä olevan asiakkaan ja taksikuskin välisen keskustelun puolittain rallivenäjäksi. Yksityiskohdat ovat jo hieman sumenneet, mutta muistan, että tiedustelin ukon tulevaisuuden näkymistä. Ajattelin kuulevani jotakin ukon omaan elämään liittyen, mutta mies alkoikin puhua sodasta, muistaakseni toivoen, ettei sellaista tulisi. Ei mikään ihme, sillä Syyrian taivaalla lenteleviä Suhoi kaksnelosia on kevään mittaan näytetty uutisissa ihan yhtenään.

Viimeisinä Pietarissa viettäminäni päivinä tapasin venäläiset kaverini Andrein ja Kostjan sekä hoidin byrokratiaa. Molemmat antoivat minulle kirjan lahjaksi - tuskin siksi, että olen niin hyvä jätkä, vaan lahjojen antaminen kuuluu venäläiseen kulttuuriin olennaisena osana. Olen iloinen, että tapasin molemmat herrat. Kostjan ravintolatuntemuksesta jäi aina hyvä maku!

Viimeisenä kokonaisena päivänä Pietarissa nautin aamiaiseksi kuningasrapuvoileipää Kostjan suosittelemassa ravintolassa.

Minun viimeisenä iltana Pietarissa koko porukkamme oli yhdessä koolla viimeistä kertaa. Lähdin siis asuntolasta ensimmäisten joukossa. Viisumi olisi ollut voimassa kesäkuun loppuun, mutta tunsin, että Pietari on nähty siltä osin kuin sitä halusin tällä erää nähdä. Vaikka paljon jäi näkemättä, koen tuntevani Pietarin paremmin kuin vaikkapa Helsingin. Viimeistä iltaa juhlistimme meksikolaisessa ravintolassa. Tiedä sitten, oliko ruoka meksikolaista, mutta palvelu ja sen nopeus sekä täsmällisuus ainakin olivat venäläiselle ravintolalle tyypillisiä.

Viimeisen illan sekä lähtöaamun sää oli sateinen ja harmaa. Otimme kotiin lähtevän suomalaistoverini kanssa taksin juna-asemalle, vaikka venäläinen kaverini tarjoutui viemään meidät autollaan. Toivottavasti en loukannut häntä pahanpäiväisesti. Ennen junan lähtöä kävin Leninin aukiolla ottamassa kuvan vallankumousjohtajan patsaasta. Mieleen tuli saksalaiselokuva Goodbye, Lenin!. Elokuvassa Lenin lähti Berliinistä ilmeisen pysyvästi, mutta Pietarissa suurmiestä ei voi olla huomaamatta.

Good bye, Lenin!

Allegro lähti liikkeelle vähän jälkeen puoli seitsemän sunnuntaiaamuna. Matka meni mukavan sujuvasti ja Tikkurilan asemalta innostuin törsäämään sunnuntai-Hesariin. Se kertoi, että Stubb oli saanut väistyä. Kovaa hommaa. Lopetin oman poliittisen urani lukion oppilaskunnan hallituksen sihteerinä. Ei sillä, että minua olisi sinne valittu. Ainakin tuolloin hallitukseen pääsivät ihan vain ilmoittautumalla kaikki innokkaat pyrkyrit sekä muut, jotka silloin tällöin halusivat skipata oppitunteja yhteisen hyvän nimissä. Hyviä hommia.

Olin vanhempieni luona puolen päivän jälkeen. Teki mieli lähteä kalaan, mutta kahden tunnin yöunet tuntuivat silmäluomissa. Seuraavana päivänä lähtisin Jyväskylään puolisoni luo. Aikomus oli ottaa äitimuorin polkupyörä mukaan, mutta sen takarengas oli rikki. Lähdimme äitin kanssa Motonettiin ostamaan uusia renkaita. Sen verran oli kalakiimaa pitkän urbaanin talven jälkeen, että valikoin kumikaloja ja painolla varustettuja koukkuja ostoskoriin vähintään samalla innolla kuin karkkeja kioskilla muutama vuosi takaperin. Mikä parasta, äiti maksoi koko lystin! Kotona vaihdoin asiantuntevasti renkaat polkupyörään sekä olin oman elämäni asentaja säätäessäni etuvaihtajan vaijeria. Tärkeitä taitoja.

Pää oli aika tyhjä ja väsytti, mutta tavallaan tunne oli mukava. Nyt se vaihtovuosi oli sitten hoidettu. Tuntui hyvältä olla taas Suomessa.

Pietarista Venäjälle ja takaisin

Vielä ennen Suomeen paluuta päätin tehdä yhden reissun. Osin yleisön pyynnöstä, osin mielenkiinnosta tähän maahan, josta alan pikkuhiljaa saada tarpeekseni. Baikalissa olin jo uinut, mutta Volgaa en ollut vielä nähnyt. Suunta oli selvä.

Volgan varressa on sattunut ja tapahtunut. Joki oli viikinkien kauppareitti jo tuhat vuotta sitten. Viime vuosisadan suurissa rytinöissä Volgan varressa sijaitseva Stalingrad pistettiin silpuksi, kun Euroopan suurmiehet ottivat mittaa toisistaan. Stalingradiin on Berliinistä aikamoinen matka, nykyisiä teitä pitkin yli 2700 kilometriä. Elintilan laajenemisen estäminen vaati pelkästään tässä voimainmittelössä 1,5 miljoonaa ihmishenkeä.

Tuon onnettoman kaupungin nimi on vaihtunut Stalingradista Volgogradiksi ja sinne lensin viikko sitten keskiviikkona. Lentokoneen ikkunasta näkyi joki, joka oli vierustoverin mukaan Don. Se virtasi hiljaa. Volgogradiin laskeuduttua minulle kristallisoitui taas, kuinka välillä on hyvä astua Pietarista Venäjän puolelle. Pohjolan Venetsiassa Venäjästä ja sen nykytilasta saa todellisuutta paremman kuvan.

Varaamani hostelli oli hyvä. Keittiö oli selvästi puhtaampi kuin esimerkiksi asuntolamme keittiö. Vessan seinälle oli liimattu vanhoja neuvostoliittolaisia sekä ruotsalaisia sanomalehtiä. Aamupalaa syödessäni eräs venäläinen sälli alkoi jututtaa ja kysyi päivän suunnitelmista. Kerroin suuntaavani ainakin Mamajev Kurgan -kukkulalle. Kaveri, muistaakseni Sergei nimeltään, tiedusteli haluani liittyä hänen seuraansa. Totesin, että mikä ettei. Selvisi, että lähtisimme liikkeelle moottoripyörällä. Hetken aikaa mietin, mutta ajattelin, että menköön.

Astuimme ulos ja tuore Honda Shadow Phantom seisoi kadulla hostellin edessä. Siinä vaiheessa, kun Serjoga laittoi pipon ja aurinkolasit päähän, tajusin, ettei meillä ollut edes kypäriä. Tässä vaiheessa en enää kehdannut perääntyä, niin fiksua kuin se kaiken järjen mukaan olisi ollutkin. Poliisi seisoi viiden metrin päässä lähtiessämme liikkeelle, mutta heillä taisi olla muuta mietittävää kuin meidän kypärättömyytemme. Serjoga ajoi rauhallisesti, mutta hänellä oli mielenkiintoinen tapa suunnistaa. Kaveri ajoi autojen viereen ja kyseli kuskeilta, minne milloinkin piti mennä. Lopulta päädyimme kukkulan juurelle.

Hyvin ravittu sekä treenattu neuvostosotilas.

Venäläiset osaavat tehdä visuaalisesti vaikuttavia monumentteja. Matka kukkulan juurelta patsaalle oli suurista kärsimyksistä, uhrauksista, taisteluista ja lopulta voitosta kertova taival, joka oli kuljettava päästäkseen huipulle. Matkalla kovaäänisistä kuului dramaattisia musiikkiteoksia ja ilmeisesti sodanaikaisia taistelujoukkoja ja neuvostokansaa kannustavia radiolähetyksiä. Ikuinen tuli oli tuotu tännekin ja asiaan kuuluvasti kunniavartio oli sitä vahtimassa.

Itse Äiti synnyinmaa –patsas on vaikuttava jo pelkästään korkeutensa puolesta. Sillä on korkeutta liki tuplat Vapaudenpatsaan hahmon korkeuteen verrattuna. Kukkulan rinteelle on haudattu muun muassa Vasilit Tshuikov ja Zaitsev. Ensimmäinen heistä Stalingradin taistelussa marsalkka Pauluksen joukot nujertanut Neuvostoliiton marsalkka, kaksinkertainen Neuvostoliiton sankari. Jälkimmäinen taas on Venäjän Simo Häyhä, legendaarinen tarkka-ampuja, joka niin ikään kaupungin taisteluissa pudotteli vihollisia satamäärin. Enemy at the Gates –elokuva kertoo varsin viihteellisesti ampujan saavutuksista neuvostoliittolaisen sotapropagandan mukaisesti.

Lämpimänä päivänä taistelija kävi viilentämässä vartiovuorossa olevaa toveria tämän koppalakkia heilutellen.

Äiti synnyinmaa sekä synnyinmaan nuoria kansalaisia tutustumassa historiaan

Laskeuduttuamme Mamajevin kurgaanilta alas motskarin luokse ajoimme takaisin kaupunkiin, jossa totesin moottoripyöräajelun riittävän minulle tältä erää. Serjoga taisi vaikuttaa vähän huvittuneelta. On aina mukava tuoda iloa kanssaihmisille. Kiitin seurasta ja toivottelin hyvät jatkot.

Reilut viisitoista kilometriä kaupungin pohjoispuolelle rakennettiin sodan jälkeen vesivoimalaitos osana suurten kommunististen rakennushankkeiden sarjaa. Rakennustöihin osallistui kymmeniä tuhansia innokkaita nuoria kommunisteja koko suurvallan alueelta. Työväkeä tarvittiin, sillä padolla on pituutta liki viisi kilometriä. Laitos tuottaa sähkötehoa karvan alle 2600 MW ja vedenpintojen korkeusero on 15 metriä. Nyt voivat kiinnostuneimmat henkilöt laskea Torpeedolla kielimuuria päin –tekstissä esittelemälläni yhtälöllä, kuinka monta litraa Volgassa virtaa vettä sekunnissa. Luonnollisesti tarvitaan vähän hihavakioita, mutta veden tiheys lienee tuttu 1000 kg/m^3 Venäjälläkin ja voimalan hyötysuhteeksi voi heittää vaikka arvon 0,7.

Lähdin ottamaan selvää, kuinka lähelle Euroopan suurinta vesivoimalaa pääsisin. Astuessani metrotunneliin meinasin tyrskähtää nauruun. Näky oli pysynyt varmasti samana useita vuosikymmeniä. Maan alla puksutti kovin pieniä ja vanhoja raitiovaunuja, eivätkä ne maan alla pysyneetkään kuin parin keskustan pysäkin ajan. Ei se siis metro ollutkaan, vaan pikaratikka. Eikä se kovin lujaa kulkenut. 

Viimeinen ratikkapysäkin nimi oli Volgogradin traktoritehdas. Se kuulosti minusta hauskalta, mutta sille on selvä ja kunniallinen syy. Stalingradissa oli valmistettu 30-luvulta lähtien traktoreita ja sodan aikana tehdas oli valjastettu minkä muunkaan kuin T-34-panssarivaunun tuotantoon. Tämä kunniallinen tuotantolaitos tuhoutui taistelun aikana täysin, mutta rakennettiin sodan jälkeen uudelleen. Firma tuottaa edelleen jonkinlaisia maatalousajoneuvoja.

Vierailin Stalingrdin taistelusta kertovassa suuressa ja hyvin kootussa museossa. Sen pihassa oli asiaan kuuluvasti T-34-tankki sekä tämä lentokone. Taustalla on tarjolla WC-palveluja ja Volga.

Vieraissa venäläisissä kaupungeissa on aina yhtä jännittävää kulkea julkisilla kulkuneuvoilla. Koskaan en tunne varmuutta, onko oikean auton kyydissä ja että missä kannattaisi jäädä pois. Onneksi älypuhelin auttaa. Ilman sitä homma menisi jo jännemmäksi. Hypättyäni pikkubussista näin järeitä voimalinjoja ja talsin kolmisen kilometriä patorakennelmalle. En päässyt itse voimalaitokselle asti, mutta näin alajuoksun kuohut parin sadan metrin päästä.

Pikaratikka. Tunsin kokevani häivähdyksen Neuvostoliittoa.

Kalaukkoja ja yksi täti pyyntihommissa.

Volgan rannassa oli paljon kalamiehiä ja kala vaikutti olevan syönnillään. Useilla oli kasseissaan kaloja kilokaupalla. Kalat olivat noin 30-senttisiä ja hopeakylkisiä. Ilmeisesti kyseessä oli Volgan silli.

Volgogradista jäivät mieleen pienet kärpäset ja hyttyset, jotka pörräsivät koko ajan kasvojen ympärillä. Pohjoisen pojalle on aina yhtä ihmeellistä myös se, kuinka voi olla samaan aikaan sekä pimeää että lämmintä. Kaupunki ei ole kovin kaunis ja erityisesti keskustasta sivummalle mennessä paikat ovat aika rähjäisessä kunnossa. Keskustassa oli mukava kävellä, kun ei ollut väen tungosta jokaisessa kadun kulmassa.

Sankareiden puistosta avautuu komea maisema joelle.

Otin yöjunan Moskovaan perjantaina iltapäivästä. Paikka oli platskartnij-luokassa, jonka ominaisuuksia esittelin Siperian reissua käsittelevässä kirjoituksessa. Samassa osastossa kanssani matkusti äiti Jelena eloisan seitsenvuotiaan tyttärensä Ritan kanssa sekä Maksim, jolla oli ikää kaksitoista. Maksimin baabushkalla oli paikka viereisessä osastossa. Jutustelimme matkatovereideni kanssa niitä näitä sanavarastoni rajoissa. Suurikorvainen ja vihreäsilmäinen Rita olisi halunnut syödä lettuja kanan ja perunan sijasta. Hän oli kova pelaamaan Minecraftia tabletillaan ja esitteli minulle rakennelmiaan. He olivat äitinsä kanssa menossa tapaamaan perheen isää, joka työskentelee Moskovassa. Arvelin Maksimin olevan jalkapallomiehiä, mutta nuori mies pelasikin vesipooloa. Jääkiekosta lienee turha kysellä. Maksimin mummo piti tunnollisesti huolta, että poika söi, joi, söi lisää, söi jäätelöä ja muisti käydä vessassa. Mummot taitavat olla samaa maata kaikkialla.

Venäläistä suurkaupunkia, tai ainakin Moskovan ja Pietarin kaltaisia kasvukeskuksia lähestyttäessä ensimmäisenä vastaan tulee julmetun suuret osittain työn alla olevat kerrostalokompleksit kaupungin laitamilla. Niiden asuntoja mainostetaan kovasti metroissa. Moskovaa lähestyttäessä ylitimme kaupunkia kiertävän viisikaistaisen tien, yhden ainakin neljästä Moskovaa kiertävästä kehätiestä.

Moskova lähestyy.

Perillä

Moskovaan saapuessa päivä oli lämmin. Hostellin sisäänkirjautumiseen oli aikaa neljä tuntia ja suuntasin keskustaan. Koska olin käynyt tässä maailman mahtavimman maan pääkaupungissa jo marraskuussa, minulla oli karkea haju siitä, minne suunnata. Punaisen torin ja Kremlin kupeessa oli paljon turisteja, yksittäisenä ryhmänä joukoittain parveilevat kiinalaiset. Turvatarkastus torille mennessä oli varsin tiukka. Poliisit katsoivat repun ja laukun kaikki taskut. Näin tämä hieno maa suojelee kansalaisiaan. Jono Leninin luokse oli varmaan pari sataa metriä. Torilla oli jonkinlainen kirjallisuustapahtuma käynnissä ja lavalla pidettiin historian luentoa. Muistaakseni puna-armeijasta ja fasisteista ainakin oli puhetta. Luennoitsija ei ollut mikä tahansa kadun mies, vaan historiallisten tieteiden kandidaatti. Kas kun ei kansainvälisten historian tietokilpailujen palkinnonsaaja.

Punaiselle torille on tunkua.

Lähdin pikkuhiljaa kulkemaan hostellille päin. Lähes koko reitti oli yhtä isoa tietyötä. Huomasin, että Moskovan keskusta oli huomattavan hyvässä kunnossa, ainakin pinnoilta. Sopii tietenkin suurvallan pääkaupungissa ollakin. Työmiehistä valtaosa oli perusvenäläistä tummempia hipiältään.

Sadekuuro yllätti moskovalaiset. Oli hauska katsella moskovitsien selviytymistä luonnonvoimien keskellä. Hiusten suojaaminen vaikutti olevan tärkeää. Eräällä mummolla oli suihkumyssy päässä. Eipähän mene permanentti pilalle. Myös nahkatakkeja nostettiin pään suojaksi. Eräs neito ei nöyrtynyt sateen edessä vaan marssi määrätietoisesti eteenpäin välillä kiljahdellen. Eräällä rouvalla oli hankaluuksia sipsutella uudenkarheaan mersuunsa, kun auto oli lätäkön keskellä. Itse seisoin ensin bussipysäkin katoksessa ja sitten parvekkeen alla. Minulla ei ollut minkäänlaista takkia matkassa mukana sateenvarjosta puhumattakaan.

Jollakin on puistossa pieni shakkibisnes.

Moskovankin hostelli oli hyvä. Asiakkaiden arvioita kannattaa lukea. Erityisesti silloin majoituksen voi olettaa olevan kelvollinen, jos se saa hyviä arvioita amerikkalaisilta. Joissakin hostelleissa ärsyttää vain se helkkarin rento ilmapiiri ja henkilökunnan small talk. Minä en ole hirveän rento, jos väsyttää ja haluaisin päästä pian suihkuun. Onneksi venäläiset eivät turhia puhele niin kauan, kun uskovat sinun olevan venäjää osaamaton ulkomaalainen.

Kulttuuria pitää harrastaa. Eihän sitä muuten sivisty. Googletin, missä sijaitsee Tretjakovin galleria ja lähdin sinne. Yllätyin, kun näin millaisessa betonilaatikossa galleria sijaitsi. Kiertelin saleissa katsellen maalauksia ja muita taideteoksia, ja ihmettelin vähän, kun ajattelin esillä olevan vähän klassisempaa maalaustaidetta. Olin silti ihan tyytyväinen, neuvostoliittolainen realismi kiinnostaa aina ja ovat nykyaikaisemmatkin teokset usein komeita, vaikkei niistä tolkkua otakaan.

Venäjän ulkoministeriö. 

Google ei aina ole oikeassa. Se ohjasi minut väärään paikkaan. Olin kyllä oikean firman näyttelyssä, mutta väärässä paikassa. Se selvisi minulle vasta seuraavana päivänä. Onneksi taidenäyttelyreissu ei ollut mikään elämää suurempi asia, ennemminkin välttämätön paha kotimatkan varrella.

Seuraavana päivänä noudatin Pietarissakin soveltamaani ohjenuoraa ”jos et tiedä, mitä haluaisit tehdä, mene konserttiin”. Sitä ei kuitenkaan voisi tehdä enää syksyllä. Kävin kuuntelemassa Tsaikovskin mukaan nimetyn konservatorion Rahmaninov-salissa Bachin ja Shostakovitshin sävellyksiä pianolle. Varsinkin jälkimmäisen säveltäjän teoksissa liikutaan usein jännän äärellä ja välillä saattaa jopa hymyilyttää. Minua ainakin.

Mitä tämän lisäksi tein Moskovassa? Räpläsin puhelintani yrittäen selvittää, mitä voisin tehdä ja minne mennä. Päätin vierailla B. B. Kingin mukaan nimetyssä bluesravintolassa. Ajattelin, että ravintola oli osa samaa ketjua, jossa bluesin kuninkaan viimeisin live-DVD oli äänitetty. Paikalle päästessäni mielessäni välähti, että olisihan minun pitänyt arvata. Ei mustan musiikin suurtähden mukaan nimetty musiikkiklubien ketju mikään joka paikkaan ulottuva Starbucks ole. Puuvillapelloilta maailmanmaineeseen nousseen miehen mainetta oli käytetty härskisti hyväksi tätä luolaa perustettaessa.

Paikka oli varsin rähjäinen, mutta se lienee ihan sallittua bluesklubille. Menossa oli keikka: mies soitti pianoa ja nainen lauloi. Molemmat hoitivat hommansa kelvollisesti ja väki vaikutti viihtyvän. Autenttista tunnelmaa loi baaritiskin takana hääräilevä tummaihoinen, noin viisikymppinen mies. Hänellä oli jännä aksentti venäjää puhuessaan.

Totta puhuen minua ei hirveästi huvittanut olla Moskovassa. Keli oli Moskovassa viettämieni ensimmäisten tuntien jälkeen tihkuinen ja vaikka pidän yksin matkustamisesta, olisin mielelläni höpöttänyt tyttöystäväni kanssa. Suomeksi sanottuna minulla oli häntä ikävä. Lisäksi kontrastia loi se, että näin jälkeenpäin ajatellen ensimmäinen Moskovan reissuni oli yksi vaihto-opiskeluvuoden kohokohdista. Meillä oli tuolloin erityisen hyvä tunnelma kulkiessamme porukalla loskasateessa. Koska Moskovassa kulkeminen ei enää innostanut, astuin yöjunaan vuorokautta aiemmin kuin olin alun perin suunnitellut. Ei ole vielä kaduttanut.

Iskulauseiden aika ei ole ohi. Kasvu tulee! Tällaisia maalauksia oli ympäri kaupunkia.

Moskova ei hurmaa kauneudellaan. Jos se jollakin hurmaa, niin suuruudellaan ja mahdollisuuksillaan, miksei mielenkiintoisella historiallaankin. Moskova vaikuttaa olevan suuruudenhullujen suuri ja hullu kaupunki. Tämä on karkea, jopa typerä yleistys, mutta googlettakaapa vaikka ”moscow state university”. Stalin virkisti maailman mahtavimman maan pääkaupungin ilmettä voitetun suursodan jälkeen. Eikä se siihen loppunut, samaa tyyliä näkyy rakennettavan edelleen, kenties edellä mainitun suurmiehen kunniaksi.

Sata metriä leveitä katuja kaahaavat Bentleyt ja Maybachit, näinpä yhden Rolls-Roycenkin. Muotiliikkeiden ikkunoissa vakuutetaan tavaraa myytävän Milanon hinnoilla. Se lienee tärkeää. Vai alkaako matala öljyn hinta tuntua ostovoimassa? Mummelit kerjäävät rahaa ja vartijat herättelevät syrjäytyneitä pampulla lempeästi läpsytellen. Jalkakäytävät ovat komealla kivellä päällystetyt, mutta sateella vedet valuvat minne sattuu.

Porkkanan värinen G-sarjan AMG-mersu. Se on miesten auto.

Vaikka moskovalaisten kerrotaan olevan tavallistakin kylmempiä, minä en ole sellaista huomannut. Silti olen tyytyväinen, että vietin vuoden Pietarissa enkä Moskovassa. Voi myös olla, että olisin tyytyväinen valintaani, jos olisin päätynyt Moskovaan. Ihmisluonto on sellainen.

Pietariin oli mukava palata.

On eräs teos, joka hienosti eri versioidensa avulla kokoaa yhteen Venäjän ja Saksan, Volgan ja Moskovan. Liekö videon esityksessä kukaan oikeasti laulanut soittamisesta puhumattakaan? Ei sillä ole niin väliä. Pääasia, että kuori kiiltää ja kansa saa sirkushuveja – ei ainoastaan Venäjällä. 

Toukokuussa tapahtuu

Toukokuu on hienoa aikaa olla Pietarissa. Vihreys on vallannut puistot ja pusikot. Aurinko paistaa, grillimaisterit hääräilevät puistoissa hiiliensä sekä vartaidensa kanssa ja suomalaiset kiekkoturistit juovat hotellin sekä hotellin vieressä olevan pubin oluthanat tyhjiksi.

Mies on ongella Talvipalatsin edessa ja sai kaloja. Tytöt opetetaan  poseeraamaan pienestä pitäen. Ensin otettiin kuva tyttärestä ja sitten äidistä.

Opiskelijalle toukokuu tarkoittaa harjoitustöiden kirjoittamista sekä tenttejä. Olen saanut pohtia Suomen jäähallien lämmön talteenottomahdollisuuksia sekä voimalaitosten päästörajoja numeeristen simulaatioiden ohella. Opiskelu on ollut pitkästä aikaa mielekästä ei vähiten kotiyliopiston professorin pitämien kurssien takia. Toisaalta toinen, intialainen professori on pitänyt huolen yleissivistyksen kerryttämisestä. Intian energiainsinöörit pohtivat vähän toisenlaisia juttuja kuin me pohjoisen maailmanparantajat.

Kävin kuljeskelemassa hautausmaalla, jonne on haudattu karkeasti 500 000 ihmistä Leningradin piirityksen aikana.

Venäjällä toukokuu, erityisesti sen alku ovat velttoilun aikaa. Vapun tienoilla on pari yleismaallista vapaapäivää, joita seuraa viikon kuluttua VOITONPÄIVÄ. Kaikki kynnelle tai edes sen reunalla roikkumaan kykenevät yrittävät sumplia vapun ja voitonpäivän väliset arkipäivät lomaksi. Samanlainen löysäilyjakso on luotettavien venäläis-posiolaisten lähteiden mukaan myös tammikuussa uudenvuoden ja en muista minkä muun tärkeän juhlan tienoilla.

Missään muualla Venäjällä kuin tällä hautausmaalla en ole nähnyt tällaista reittiä liikuntaesteisille. Veteraanit ja piirityksestä selvinneet, blokadnikit, halutaan saada päämuistomerkille.

Vappuna sain kutsun lähteä erään venäläisseurueen mukaan Suomenlahden rannalle viettämään päivää ja grillaamaan. Otin kutsun tietenkin iloiten vastaan. Kävimme kaupassa ostamassa ison läjän ruokatarvikkeita ja ruokajuomia. Udelnajan juna-asemalla havaitsimme, että emme olleet idean kanssa yksin, vaan Kuokkalan ja Terijoen dyyneille oli tulossa paljon väkeä. Solnechnojen junapysäkiltä oli matkaa rantaan noin kaksi kilometriä.

Päivä oli komea. Lentopalloa pelattiin ja yksi seurueen jäsenistä viritteli kuormaliinan kahden puun väliin nuorallakävelyä varten. Lokit lensivät lähes paikallaan tuulessa virtauksen kannattelemina. Toisen seurueen väki heitteli ilmaan lihanpalasia, joita lokit taidokkaasti nappasivat suoraan lennosta.

Olimme rannalla varmaan viitisen tuntia ja välillä lähdin katselemaan paikkoja. Istahdin dyynin harjalla olevalle mättäälle googlettelemaan, olimmeko jo menetetyn Karjalan puolella ja mitä horisontissa näkyvät rakennelmat voisivat olla. Tiesin, että vastarannalla olisi jossakin Sosnovij Borin ydinvoimala, josta syksyllä tussahti höyryt pihalle. Näytin varmaan lohduttomalta siinä puhelinta räplätessäni, kun viidentoista metrin päähän leiriytyneestä seurueesta huikattiin: ”Nuori mies, onko kaikki hyvin?” Vastasin kaiken olevan kunnossa ja kerroin, mitä googlettelin. Vaikuttivat yllättyneiltä, kun he tajusivat minun olevan mamu. Jutustelimme kymmenisen minuuttia opinnoista, Pietarista sekä elämästä Venäjästä ja Suomesta. Tällaiset odottamattomat kohtaamiset venäläisten kanssa toistuvat silloin tällöin ja niistä on jäänyt minulle aina positiivinen jälkimaku. 

Voitonpäivän valmistelut alkavat varmaan lokakuussa. Sen verran tärkeästä juhlasta on nimittäin kyse. Tänä suurena päivänä taksisovelluksen autotkin oli muutettu T-34 –tankeiksi. Tankkeja ei Nevskillä voitonpäivänä liikkunut, mutta sota-aikaisten kuorma-autojen lavoilla kuljetettiin veteraaneja. Moskovassa oli ohjusmiehen sanoin isoja puikkoja pötköllään.

Löytyihän niitä ohjuslavetteja Pietaristakin.

Voitonpäivä on juhlana hieno. Kadulla on paljon ihmisiä ja väki on hyväntuulista. Nevski prospekti on varattu jalankulkijoille. Kadulla myydään Venäjän lippuja sekä oliivinvihreitä tähdenmuotoisella kokardilla varustettuja suikkia. Paraatin alkaessa kansa hihkuu hurraata, tai venäläisittäin paremmin uraata. Paraatissa marssivien marssitaito sekä –asenne vaihtelee. Joukossa jutustellaan ja räpelsipä eräs taistelija puhelintaan. Hyvä niin. Vanhempien tieteenharjoittajien ohittaessa korviin kuuluu rytmikäs kilinä. Mitalit rinnassa kertovat suurista isänmaallisista ansioista.

Siinä missä Suomen itsenäisyyspäivä on tunnelmaltaan arvokas, jopa harras, on Venäjän voitonpäivässä karnevaalitunnelmaa. Lienee vuodenajallakin osuutta asiaan. Hurjimmat kiinnittävä autojensa katoille kuormaliinoilla ja ilmastontiteipillä poppivehkeitä tai itse askartelemansa pahvisen panssarivaunun tornin ja kaahaavat ympäriinsä. Liian vaarallista Suomeen!

Panssarivaunuja Pietarin kaduilla

On luonnollista, että sota muistetaan. Kuitenkin katsellessani täällä ympärilleni mietin, mitä tämä voitostaan vieläkin hurmioitunut kansa voitollaan saavutti. Ei ainakaan avointa, länsimaisittain tarkasteltuna tervettä demokraattista yhteiskuntaa, saati moneen sodassa tappion kokeneeseen maahan verrattavaa aineellista hyvinvointia.

Veneily on hieno harrastus, mutta ei tuolla kyllä parhailla haukikaislikoille pääse.

Historian analysointi sikseen. Ajatuksia on, mutta ne ovat lähinnä subjektiivisesti muodostuneita käsityksiä, vaikka kuinka yritän analyyttisesti ja objektiivisesti ajatella. Hyvä asenne ei auta, jos ei tiedä tarpeeksi. Venäjän ja Neuvostoliiton historia sekä niiden vaikutus nykypäivään ovat niin suuria kokonaisuuksia, etten ole niistä saanut kelvollista kokonaiskuvaa muodostettua. Mitkä voimat aiheuttavat minkäkin seurauksen, ja minkä mekanismin kautta? Olisi siinä taas Routalemmelle vähän miettimistä.

Ei toukokuu voitonpäivään lopu. Rakas elämänkumppanini saapui nauttimaan Pietarin keväästä. Lomamme kesti taas perinteisesti perjantaista maanantaihin ja oli oikein rentouttava. Seurasimme suomalaisten jääkiekkofanien torkkumista ja mölinää Suomi-Slovakia –ottelussa. Kävimme ihmettelemässä paikallista huvipuistoa sekä haiden ja rauskujen ruokkimista lasin läpi. Loman huippuhetkiä - Paten maalin lisäksi - oli huomata, kuinka helposti ruokaa sai kuin saikin tikuilla suuhun!

Moskva-nimisen ravintolan terassilla on komea nauttia päivästä ja aterioida. Söimme karppia ja haukea.

Viime perjantaina minä parinkymmenen tuhannen muun musiikin ystävän lisäksi saavuin Palatsiaukiolle kaupungin päivän konserttiin. Ennen konsertin alkua Pietarin pormestari piti puheen, jossa luonnollisesti ylisti kaupunkia oikeana tieteen ja taiteen Mekkana. Joku pormestarin apumies piti huolen poliittisesta puolesta ja kiitti maan presidenttiä ja pääministeriä siitä, kuinka he tukevat ja auttavat Pietaria kaikin tavoin. Myös sotaveteraaneja muistettiin kiittää ja niin konsertti pääsi alkamaan. Mihailovskij-teatterin sinfoniaorkesteri säesti useita laulajia, joista suurimpana tähtenä Mikkelin musiikkijuhlillakin vieraillut Anna Netrebko. Konsertti oli ilmainen ja show oli laaja: lavalla vipelsi arviolta lähemmäs sata esiintyjää.

Kattokruunu pitää ulkoilmakonsertissa olla. Painoa valaisimella oli melkein 700 kiloa.

Kuun lopussa piti kirjoitella raportteja ja analysoida elokuvan perusteella venäjäksi, miksei Sergei Rahmaninov enää juuri säveltänyt paettuaan vallankumousta Amerikkaan. Viimeistelin eilen viimeisen raportin ja kirjoitin tänään viimeisen tentin. Meinasi tulla stressi, kun maanantaina kuulin, että perjantaina olisi tentti ja minulla oli jo lentolippu. Latteudeksi jo muodostuneen Venäjää kuvaavan sananlaskun mukaisesti kaikki taas järjestyi, kun vähän potki, ja nyt tentti on kirjoitettu.

Vanhoja hyväkuntoisia autoja näkee täällä harvoin. Paitsi että tämän korimallin Ladaa valmistettin vielä tälläkin vuosituhannella.

Huomenna lähden Volgogradiin katsomaan Äiti Venäjän patsasta ja Volgaa. Sieltä otan yöjunan Moskovaan. Junamatka on mukavan lyhyt tällä kertaa, vain 18 tuntia. Tuossa ajassa ehtii hyvin mietiskellä kaikenlaista, mutta vielä ei pitäisi olla mielenterveyden koetuksella. En ole vielä miettinyt, mitä teen Moskovassa. Bolshoi-teatterissa haluaisin käydä. Moskovan liepeillä olisi myös eräs maailman parhaista panssarivaunumuseoista, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua, että olen saanut panssarivaunuista vähäksi aikaa tarpeekseni.

Päivän taideteoksessa runon minä on ollut niin päissään muuttaessaan Leningradiin tai Pietariin, ettei muista osoitetta saati pelkkää katua tai talonnumeroa. Sen verran sankari saa kuitenkin muistin syövereistä sammallettua, että osoite on tällä hetkellä www leningrad SPB . ru

Jeltsinin mersu ja piilotetun sipulikupolin salaisuus

Olipa kerran Boris, jolla oli sen pituisen sen lisäksi sen pituinen mersu, että sitä voi jo limusiiniksi kutsua. Boris johti uransa aikana useita merkittäviä orkestereita sekä soitti niissä. Hän oli myös laulu-, tanssi- sekä juomamiehiä ja tenniksen ystävä. Laajalle ulottuvien aktiviteettien lisäksi Borisilla oli aikaa hoitaa myös Venäjän ensimmäisen presidentin virkaa.

Boris Nikolajevits Jeltsin pääsi Venäjän presidentiksi kiihotettuaan kansaa panssarivaunun päältä. Verbaalisesti. Hänen presidenttiyden aikana Venäjällä elettiin sekavaa aikaa. Moskovan kaduilla ajelivat Jeltsinin mersun lisäksi mafiamersut. Menestyvien miesten tyyli oli esimerkiksi seuraavan kaltainen.

Kun se nykyään on enemmänkin tämän kaltainen.

Kuva otettu Made in CCCP -huumorisivustolta.  Tekstin vapaa suomennos: "Rispektit sellaisille tytöille, jotka rakatavat poikaystäviään luonteen, ei ulkonäön takia"

Tsetseniassa sodittiin ja kaverit pääsivät hyviin hommiin. Tuli ilta ja tuli vaalipäivän aamu. Boris sai jatkokauden sittemmin epämääräisissä oloissa kuolleen mediamogulioligarkkikaima Boris Berezovskin tukemana. Pääministerit vaihtuivat tiuhaan, mutta viimeisimmäksi hänen aikakautensa pääministeriksi nousi tiedätte-kyllä-kuka. Boris Jeltsin jätti Venäjän tiedätte-kyllä-kenelle vuosituhannen vaihteessa. Tiedätte-kyllä-kuka järjesteli hommat sillä tavalla, ettei Boris joutuisi tuomioistuinten raatelemaksi. En kyllä tiedä, miksi tuomioistuimilla olisi ollut nokan koputtamista. Jeltsin vaihtoi orkesteria vuonna 2007.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Lähteet: 

Zhmurki (elokuva)

Wikipedia

Made in CCCP (Facebook-sivu)

sekä seuraavat videot

Tämän kiehtovan suurmiehen polut kohtasivat kanssani pari viikkoa sitten vieraillessani Antsan kanssa autonäyttelyssä. En ole varsinaisesti automiehiä, mutta kai sitä sunnuntaipäivän voi viettää turhemminkin. Esimerkiksi kärsimällä pahaa oloa ja väsymystä pahamaineisen Dumskaja-kadun anniskeluravintoloissa vietetyn yön jälkeen.

Messuhallin pihalla näin näyttävän ja jonkin verran itseäni nuoremman saksalaiskaunottaren. Menin ihailevaan tätä runsasta ja eleganttia neitosta. Se oli myynnissä. Surullisia ovat kohtalot tässä rujossa maailmassa. Myynti-ilmoituksesta kävi esille, että kaunotar oli presidentti Jeltsinin vanha ja ilmeisen vähän ajettu. Tässä vaiheessa jo rikkaallakin mielikuvituksella siunatut ymmärtävät, että edessäni kiilsi oikea miljoonamersu!

Mersuja on maailma täynnä ja messuhallissa niitä oli lisää. Kiertelin paikat läpi näennäisen kiinnostuneena. Kuten oikeilla messuilla kuuluukin, myynnissä oli suomalaista metrilakua. 100 ruplaa (1,35 €) pötkö. Lakut jäivät ostamatta. Antsan lisäksi seurueessamme oli kaksi muuta suunnilleen saman ikäistä venäläissälliä. Heidän noutamisensa oli taas oikein tyypillistä venäläistä säätämistä. Samalla opin, että kerrostalojen väleissä puikkelehtivat, autoja täynnä olevat kapeat tiet voivat muodostaa melkoisen labyrintin. Toverini jäivät vielä katselemaan autoja ja ilmoitin, että lähden kylille. Kaverit kyselivät, osaanko mennä, minne ikinä olen menossa. Totta kai osaan. Olenhan peterburzhets, pietarilainen.

Tarrakauppaa. Voitonpäivä (9. toukokuuta) lähestyy ja monilla venäläisillä on tapana liimata autoon tarroja, joissa osoitetaan kiitollisuutta suuren isänmaallisen sodan voitosta. Taustalla oleva väkijoukko seuraa kumin polttoa. Se on miesten hommaa.

Menin pitsalle erääseen italialaiseen ravintolaan, jossa olin käynyt pari kertaa aiemminkin. Laseittain myytävä talon viini ei ole kovin kummoista, mutta pitsat ovat erinomaisia.

Minulla on tapana tutkia Google Mapsilla Pietarin alueita, joissa en ole guljaillut. Erään karttatiedustelusession jälkeen päätin kävellä Leninin aukiolta Smolnan luostaria katsomaan. Luostari toimi 1700-luvun puolen välin tienoilla vain parisen kymmentä vuotta, jonka jälkeen alueelle Wikipedian mukaan perustettiin ”Venäjän ensimmäinen tyttökoulu, jossa ylhäiset neidot saivat koulutuksensa viimeisen silauksen ennen astumistaan seurapiirielämään”.

Smolnan luostarin päärakennus on yksi Pietarin päänähtävyyksistä, mutta se jäi minulta näkemättä. Se oli nimittäin verhottu rakennustelineillä ja suojapeitteillä. Se on hyvä, että paikkoja rempataan. Rempattavaa nimittäin riittää.

Smolnan luostarin päärakennuksen yksityiskohdat jäivät pimentoon.

Matkan varrella Shpalernaja-kadulla kuljin ohi rakennuksen, jossa 1800-luvun loppupuolella toimi tsaarin armeijan ratsuväkiyksikkö. Siellä vaikutti aikanaan eräs tsaarin armeijan upseeri, josta myöhemmin tuli suurlahtari, punakapinan kukistaja sekä Suomen marsalkka. Rakennuksessa toimivan hotellin nimi Marshal osoittaa kunniaa tälle muruselle Pietarin ja Suomen kiehtovasti yhteen nivoutuvaa historiaa.

Pietari on sotilaskaupunki. On ollut aina ja on ilmeisesti edelleen. Kapiaisia näkee katukuvassa joka päivä. Venäjän armeijan laivaston esikunta sijaitsee Admiraliteetissa, heti talvipalatsin naapurissa. Kaupungilla guljaillessa sotilasakatemioita tulee vastaan hämmästyttävän usein. Tällä kävelyreissulla ohitin Mihailovskin tykistöakatemian.

Venäjällä näyttävyys on tärkeää. Se näkyy muun muassa sillan kaiteissa sekä vanhojen talojen julkisivuissa. Taustalla Mihailovskin tykistöakatemia.

Opinnoista en ole aikoihin kirjoitellut. Valitettavasti siksi, että paljonkaan ei ole kirjoittamisen arvoista. Tänne oli muutama viikko sitten roudattu Italiasta professori pitämään kurssia. Ilmeisesti koulutusohjelmamme koordinaattoreille on aivan sama, mistä tämä arvostettu vieraileva tähti meille puhuu, koska ainakaan kurssin sisältö ei vastannut kurssin nimeä. ”Modern Energy Problems” voi pitää sisällään melkeinpä mitä tahansa puppua, mutta professori puhui lähinnä erilaisten laboratoriomittausten tekemisestä, mittalaitteiden signaaleiden käsittelystä sekä mittaustulosten analysoinnista. Kurssin nimeksi olisi sopinut paremmin ”Modern Measurement Problems”. No, sainpahan taas helpot nopat (opintopisteet).

Helmikuussa tänne omien sanojensa mukaan kauniiseen maahan oli lentänyt brasilialainen professori pitämään kurssia energiatehokkaista rakennuksista. Hän puhui Etelä-Amerikan energiatehokkuushaasteista viitaten lähinnä tapoihin välttää auringon paahdetta. Minun käsittääkseni Venäjän energiatehokkuushaasteet liittyvät hieman muihin ilmiöihin. Esimerkiksi ikkunat kannattaa laittaa kiinni talvipakkasilla.

Tällä hetkellä työn alla on nestedynamiikan numeerisia simulaatioita, ilmastointitekniikkaa, jätelämpövirtojen hyödyntämistä ja venäjän kieltä. Vuosi alkaa kyllä olla pian paketissa opintojen osalta. Toivotaan, että tulee tarpeeksi noppia.

Mitä tulevaisuudessa? Elämäni valo tullee luokseni nauttimaan Pietarin keväästä! Huhujen mukaan saamme nauttia myös Floridan auringosta, kun kansallissankarit Jokinen ja Barkov tulevat vahvistamaan Suomen jääkiekkomaajoukkuetta MM-kisoihin. Minulla on liput Suomen otteluihin Slovakiaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Häpeän jo etukäteen kiekkoturistien käytöstä. Onneksi voin itse paikallisena vain paheksua.

Jos tietäisin lopullisen Suomeen palaamisen päivämäärän, voisi tuntua jo haikeammalta. Enköhän vietä täällä vielä reilun kuukauden. Valitettavasti minulla ei ole kiirettä Suomeen, koska en ole löytänyt kesätöitä. Kesätyöttömyys stressaa. Ei tee mieli tuhlailla rahoja, koska tuntuu, että kaikki tuhlattu on pois ensi talvesta.

Tänään menen venäläisen kaverini kanssa konserttiin. Vuorossa on pari Sergei Prokofjevin viulusonaattia. Aika jäykkää tavaraa, mutta tuleepahan sellainenkin koettua.

Päivän kappaleesta en valitettavasti löytänyt sellaista live-tallennetta, jonka äänenlaatu tekisi oikeutta muusikoille. Olen kuunnellut tätä orkesteria viimeisten kuukausien aikana paljon. Se on jatsii.

Asvaltin aiheuttama ikäkriisi

Kevät ja sen taustapiruna toimiva aurinko vaikuttavat ihmisten mieliin sekä käyttäytymiseen tavalla ja toisella myös naapurin puolella. Ensimmäisten aurinkoisten päivien aikana kansa kömpii ulos kopeistaan puuhailemaan kaikenlaista. Lapsukaiset kinuavat pyöriään, potkulautojaan ja muita härveleitään talviteloilta. Bloggari heittää kipukoukun nurkkaan ja lähtee hampaiden välit täyttävän pölyn sekaan keräämään inspiraatiota ystäväkansan jäsenten touhuista. Pian näppäimistö laulaa tuottaen kuvausta auringon aikaansaamista havainnoista ja tuntemuksista.

Lapsuuden hienoja hetkiä olivat kevään ensimmäiset polkaisut pyörän selässä. Myöhemmällä iällä ensimmäiset uistimen heitot jäiden sulettua ovat tuoneet suurta mielihyvää. Tähän väliin ovat kuuluneet mopon pärinä ja moottoripyörän hyrinä. Mutta yksi puuttuu. Moottoriajoneuvot sysäsivät sen tieltään. Lumen ja loskan sulettua esiin tullut asvaltti on kuiskannut korvaani haaveen nuorison, lökäpöksyjen, punkkareiden ja muiden lorvijoiden ajanvietteestä, rullalautailusta.

Ensimmäiset potkut, kevyt tärinä jalkojen alla ja tuo sanoin vaikeasti kuvattava rullaava pärinä on alaan vihkiytyneelle kokonaisvaltainen, riemukas kokemus. Sitä seuraavat varovaisesti helpot temput ja pienet hypyt, joiden aikana kuulostellaan, löytyvätkö jalkojen liikeradat ja ajoitukset lihasmuistista talven jäljiltä.

Huomattuani haaveilevani kymmenen vuoden jälkeen tästä nuorison huvista mieleeni on tullut, onko moinen nostalgia jo jonkinlaisen ikäkriisin oire. Kesällä tulee 25 vuotta täyteen. Saman verran lisää, niin ollaan jo komeasti yli puolen välin. Perjantain illanistujaisissa seurueessa oli mukana 18-vuotias sälli, Vasili. Siskoni vanhempi poika on saman ikäinen ja usein olen kokenut hänen olevan jo seuraavaa sukupolvea. Venäjällä yliopisto-opinnot aloitetaan vuotta varhaisemmin kuin Suomessa, ja koska armeijaan menon voi täällä välttää opiskelemalla yliopistossa, tulee eroa opintojen aloituksessa miesten välillä kaksi vuotta.

Olen innostuja. Jos tällä viikolla kuuntelen oopperaa, ensi viikolla saavat tärykalvot kyytiä muhkeiden räppibiittien tahdissa. Läpällä tietenkin, koska eihän kaltaiseni musiikin ystävä voi koneella tuotetun jumputuksen päälle äänitettyä puhetta tosissaan kuunnella. Jos viime kuussa kokosin saksalaisen nettikaupan ostoskoriin pelitietokonetta puolentoista kilon painoisella jäähdytyssiilillä, viime päivien kokoonpanoissa pikselien värien laskenta on hoidettu hillitysti prosessorin integroidulla grafiikkapiirillä.

Kuormitan puolisoni pinnaa varmasti jo nyt, kun kerron innostuneena, mitä kaikkea haluaisin tällä kertaa ostaa. Harrastukseni alkavat välineet edellä. Se on kuulemma insinöörille tyypillinen lähestymistapa. Nytkin mietin, mistä saisin hinta-laatusuhteeltaan hyvän rullalaudan. Mikä tahansa ei kuitenkaan kelpaa: laakereiden tulisi olla luokitukseltaan ABEC-5, jopa 7. Muuten käy niin, että rampilta lähdettäessä eturenkaiden osuessa maahan skeittari lentää laudan yli turvalleen ihan vain laakerikitkan takia. Laudan kannen leveys saisi olla mielellään ainakin kahdeksan tuumaa. Kun kengän koko on 46, ei kapeammalle laudalle mahdu kuin päkiä.

Onneksi tiedostan impulsiivisuuteni. Verta vuotava kyynärpää laimentaisi taatusti skeittilaudan kaipuuta. Enkä kyllä kehtaisi Lappeenrannassa skeitata ainakaan julkisesti. Joku tuttuhan voisi vaikka nähdä. Näen jo virneen tällä hetkellä Saksassa vaikuttavan opiskelutoverini huulilla hänen kuullessaan, että olen taas aloittanut skeittaamisen.

Toisaalta, skeittasin intensiivisesti 8-vuotiaasta ehkä 14-vuotiaaksi asti. Eihän se kohtuutonta olisi hankkia muistoa rakkaasta lapsuuden harrastuksesta. Puolisollani on onneksi balettitossunsa tallella. Toisaalta, minulla on luut ja nivelsiteet vielä toistaiseksi ehjiä. En malttaisi olla hyppimättä rappusia alas: kovavauhtista ponnistusta seuraava kauhunsekainen hiljaisuus ja sen jälkeen mahdollisesti jatkuva rullailu on koko touhun suola.

Onneksi olen ollut kesätöissä konttaamassa alumiinilastujen seassa ja polkenut pyörällä loskan seassa joulukortteja vastaanottajilleen. Tiedän siis rahan ja rahalla saatavien harrastusvälineiden hinnan. Siksi käytän suuresti aikaa hinnan ja suorituskyvyn tai ominaisuuksien suhteen analysointiin. Olettaen siis, että olen jo saavuttanut itseni kanssa konsensuksen vaaditusta suorituskyvystä.

Onnellisia ovat ne, jotka menevät kauppaan, ostavat härvelin myyjän suositusten mukaan hintahaarukan alapäästä ja harrastavat sillä tyytyväisenä vuosikaudet sen enempää vatuloimatta. Onnellisia ovat ne, jotka ovat löytäneet tyydytyksen yhdestä tai kahdesta simppelistä harrastuksesta - heidän, joiden ei tarvitse tehdä, nähdä, kokeilla ja omistaa kaikkea. Mielialat pysyvät taatusti leppoisampina myös heillä, joiden ei aina tarvitse perustella itselleen rationaalisesti kaikkea. He voivat keskittyä elämään ja harrastamiseen kaiken analysoimisen sijaan.

Ikään kuin nykyisillä tai tulevilla oravanpyörän pyörittäjillä olisi edes aikaa harrastaa tätä kaikkea.