Joskus on mukava olla väärässä

Maalailin edellisen kirjoituksen päätteeksi kuvia yliopiston sotahistoriallisen kerhon isänmaallisuutta uhkuvasta tilaisuudesta. Todellisuus on usein tarua vaisumpi. Sen sijaan, että olisimme kuulleet yksipuolisen kertomuksen Venäjän suuruudesta ja ylivoimaisuudesta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla, tilaisuuden painopiste oli muita maita käsittelevissä esityksissä. Venäjään liittyen näytettiin vain eräs humoristinen, jopa itseironinen video. Sen kliimaksi oli, kun esiin tuli kuva federaation presidentistä ja tämän virkaanastumisvuosi. Vuodet alkoivat juosta eteenpäin ainakin pitkälle 2020-luvulle. Saa nähdä, kuinka käy.

Ennen tilaisuuden alkua tarkastelimme seinällä olevaa karttaa Karjalan alueen taisteluista, joissa suuret punaiset nuolet visualisoivat puna-armeijan hyökkäysten painopistesuuntia. Kerroin venäläisille kerhon jäsenille sekä paikalla olleille chileläiselle ja kiinalaiselle, että sukulaiseni ovat peräisin Sortavalasta, joka kartalla oli merkitty Venäjän tai Neuvostoliiton puolelle. Chileläinen ihmetteli tätä, koska olin suomalainen. Pian hänelle selvisi, että kyseiset alueet eivät aina olleet Venäjän puolelle. Tämä yllätti häntä lisää.

Sotahistoriallisen kerhon rekvisiittaa. Jotakin tuttua tässä on.

Sotahistoriallisen kerhon huone oli komea. Seinillä oli puna-armeijan marsalkkojen kuvia ja suuria karttoja onnistuneista peliliikkeistä suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota venäläisittäin) taistelutantereilla. Heillä oli myös paljon rekvisiittaa panssarivaunujen pienoismalleista kypäriin. Tuttuakin välineistöä löytyi. Metallinpaljastinten avulla kerhon jäsenet ovat vuosien varrella kaivaneet Karjalan maaperästä muun muassa suomalaisia pakkeja sekä lusikka-haarukoita. Luulin jo tunnistaneeni Suomi-konepistoolin, mutta kerhon jäsenten mukaan kyseessä oli Suomi-konepistoolista tehty venäläinen kopio.

Oikealla alhaalla olevat osat ainakin muistuttavat Suomi-konepistoolia.

Osa kerhon jäsenistä harrastaa kaatuneiden sotilaiden etsintää vanhoilta taistelualueilta. Mahdollisuuksien mukaan he yrittävät selvittää kaatuneen henkilöllisyyden ja löytää tämän sukulaisia, joille toimittaa jäljelle jääneet tilpehöörit ja ilmeisesti luutkin. Joitakin kertoja he ovat kuulemma onnistuneetkin sukulaisten löytämisessä.

Sotahistoriallisen kerhon aktiivit kehuivat minulle suomalaisten tapaa kuljettaa kaatuneiden ruumiit kotikonnuille. He tunnustivat, että sotaa johdettiin suomalaisittain erinomaisesti ja tunsivat Mannerheimin historian Venäjän tsaarin armeijassa. Tällaisissa puheissa on luonnollisesti mukana aimo annos kohteliaisuutta. Silti minusta vaikutti siltä, että kerhon jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita historiasta, eivät vain sotimisesta. Minulle yllättävää oli myös se, että jäsenistö osasi kohtuullisesti englantia. Sotahistoriallisen kerhon johtohahmo halusi illan päätteeksi tarjota minulle sekä saksalaistovereilleni isänsä tekemää kotipolttoista, maustettua likööriä. Se ei ollut ollenkaan hassumpaa!

Viimeisinä viikkoina ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Uuden ja arjesta poikkeavan ohjelman järjestäminen vaatii innostusta ja mielenkiintoa, jotka ovat viime aikoina olleet valitettavasti vähän kateissa. Tämä näkyy myös blogin päivitystahdissa: kun en koe, että olisi mitään erityistä kirjoitettavaa, en ole vaivautunut lämmittelemään runosuonta. Asuntolaolosuhteiden vuoksi olen saanut nukuttua huonommin kuin toivoisin. Kun väsyttää, ei viitsi niin hirveästi sinkoilla, vaan istun mieluummin tietokoneella hissun kissun ja nautin taiteesta luurit korvilla. Kun väsymyksen lisäksi korrektisti ilmaistuna harmittaa se, että kaikki on niin helkkarinmoista säätämistä, on yleinen mielentila usein vähän kireä. Puolisoni on saanut nauttia puhelimessa aika vaihtelevista tunnelmista.

Tyypillinen venäläinen maisema: maastureita, savupiippuja, armeijan vehkeitä ja jumalattoman isoja asuinrakennuksia.

Sain monikertaviisumin joulukuun kymmenentenä päivänä. Sen saaminen kesti melkein kolme kuukautta. Viisumi on voimassa tammikuun viimeiseen päivään asti. Saa nähdä, saanko seuraavan monikertaviisumin jo maaliskuussa! Tämä viisumitouhu on aika naurettavaa, kun ajatellaan, kuinka hienossa yliopistossa ainakin prosyyrien mukaan opiskelemme. Kansainvälisen toimiston tädit kyllä tuntuvat olevan aidosti pahoillaan kaikesta viivästymisestä ja vakuuttavat meille, että eivät tiedä viivästymisten syitä, ja etteivät voi tehdä mitään prosessin edistämiseksi. Toisaalta, viisumin on joskus saanut ripeästikin, kun on mennyt suoraan viisumitoimistoon venäjää osaavan henkilön kanssa heiluttamaan nyrkkiä ja kertomaan vaikka tulevasta matkasta.

Viimeisinä viikkoina on myös opiskeltu. Kävin kurssin ”Energy Efficiency and Energy Saving in Industry”. Suhtauduin kurssiin siinä mielessä suurella mielenkiinnolla, että olen kiinnostunut kuulemaan venäläisten käsityksiä energiatehokkuudesta. Käsitykseni mukaan Venäjällä kun ei olla erityisen tehokkaita juuri missään hyödyllisessä. Kurssin suurin opetus oli se, että kaasuturbiinivoimalaitoksen savukaasuja kannattaa käyttää samalla tontilla olevan höyryvoimalaitoksen lämmönlähteenä. Tämä nyt ei varsinaisesti ollut mikään uusi juttu. Istuin kaksi tuntia luennoilla ja tein PowerPoint-esityksen aiheesta ”Energy Saving in Finland”. Sain kurssista helpot opintopisteet (joiden lukumäärää en tiedä) ja arvosanaksi tuli jo tutuksi tullut vitonen.

Mielenkiintoisempaa opiskelua oli robotin rakentaminen. Eräällä kurssilla meidän piti suunnitella ja rakentaa nettipiuhan kautta ohjattava härveli, jonka tehtävä oli pelastaa kumiankkoja ohuelta jäältä. Kurssin syvempi merkitys oli opettaa teknologiatuotteen luomisprosessi sen toivottavien ominaisuuksien määrittämisestä aina rakentamiseen ja testaukseen asti. Kurssi oli hyvin intensiivinen, mutta palkitseva -  ei vähiten siksi, että tiimimme ja robottimme voitti pienimuotoisen kumiankan pelastamiskilpailun. Oli mukavaa työskennellä suomalais-venäläis-meksikolais-kolumbialais-egyptiläisessä tiimissä, kun kaikilla oli jotakin annettavaa. 

Rakentamamme härveli. Kauhan kärki liikkuu ylös ja alas yden akselin suhteen, Sitä liikutellaan servolla, kuten myös kameraa, jonka avulla voi seurata tilannetta kauhan edessä etänä tietokoneelta. Nimestää huolimatta ropottimme kohteli ankkoja hellävaraisesti. 

Myös ”Innovation Management in Industry” on saatu päätökseen. Oma panokseni kurssilla oli muutamalla luennolla istuminen, yksi PowerPoint-esitys ja yksi testi, jonka aikana saatiin jutella melko vapaasti toisten opiskelijoiden kanssa. Käsittääkseni testin kysymyksiin ei voinut vastata ainakaan luentojen perusteella. Testin palauteosiossa kehuin kurssin opiskelijoita aktivoivia työmuotoja. Lisäksi ihmettelin, millä tiedoilla testiin pitäisi voida vastata sekä mitä virkaa on testillä, joka mittaa lähinnä opiskelijoiden googletusosaamista. Kritiikistä huolimatta sain arvosanaksi vitosen. Sopiihan se minulle.

Ainoa toistaiseksi vitosen alapuolelle lipsahtanut arvosana tuli venäjästä. Sanavarastoni oli mielestäni selvästi liian suppea ryhmään, jossa opiskelin. Toisaalta oli kuitenkin mielekästä käsitellä todellisia lehtitekstejä, vaikka lähes jokaisen sanan joutui kääntämään erikseen. Lappeenrannan teknillisen yliopiston VPN-yhteydellä käytettävä MOT-sanakirja on osoittautunut tärkeäksi työkaluksi. Välillä suomennan jonkin tekstissä useasti esiintyvän sanan jopa kolmatta kertaa tunnistamatta sitä. Mikä huvittavinta, sana jää silti hyvin harvoin mieleen. En taida olla kielimiehiä. Kurssin opettaja on mitä miellyttävin täti, joka usein rupattelee meille kaikenlaisia Venäjään, venäläiseen yhteiskuntaan tai Pietariin liittyviä juttuja sekä kertoo Neuvostoliiton ajoista. Tämä kaikki tietenkin venäjäksi, eli ymmärrän useimmiten aiheen sekä pääkohdat. Sen sijaan venäjäksi pikaisesti selostettua venäjän kielen partisiippien ja gerundien kielioppia en ymmärrä.

Joulu tulee! Pieni hengähtäminen tuntuu mukavalta, olen turtunut suurkaupungin sykkeeseen. Tämä syyslukukausi, joka virallisesti jatkuu tammikuun loppuun asti, oli raskaampi kuin etukäteen arvelin. Suomessa ollessani olen aina ihmetellyt puheita syysmasennuksesta, mutta täällä kurassa rämpiessä ja lätäköitä väistellessä olen alkanut ymmärtää masennuspuheita. Minulle on myös selvinnyt, että en halua asua ja kasvattaa mahdollisia lapsia suurkaupungissa. Kaikki on näennäisen lähellä, mutta matkustaminen asuntolalta keskustaan kestää silti lähes yhtä kauan kuin automatka Nokialta Tampereelle. Ruuhka-aikaan energia kaupungilla kuluu ihmisten väistelyyn ja kananmunahyllyllä joutuu jonottamaan vuoroansa päästäkseen valitsemaan rasiaa. Haluan kävellä suoraan määränpäähän enkä taistella tietäni yli suojatien, jonka suojaisuus on syytä tarkistaa ennen ajoradalle astumista.

Minusta on karissut se naiivi suhtautuminen Venäjään ja venäläisiin, joka minulla oli ennen tänne lähtöä. Olinhan valinnut Venäjän ja halusin uskoa siitä hyvää mahdollisimman pitkälle. Aluksi kaikki hankaluudet byrokratian kanssa tuntuivat hauskoilta ja eksoottisilta, mutta kun alkaa tajuta, kuinka asioita täällä oikeasti hoidetaan, hymy hyytyy. Olen suhtautunut kaikkeen avoimin mielin ja pyrin tähän jatkossakin, sillä jos jossain, niin täällä elämä tuo mukanaan yllätyksiä. Usein ne ovat positiivisia.

Vaikka en välittäisi asua Pietarissa oikeasti, pidän kaupungista. Tuskin mikään pohjois-eurooppalainen kaupunki on parhaimmillaan marras-joulukuussa. Kesällä rakennukset, puistot ja Neva siltoineen ovat komeita etenkin, jos ei anna asiaan kuuluvan paikoin lohkeilleen rappauksen ja lian häiritä. Kulttuuritarjonta täällä on vertaansa vailla ja usein suomalaisittain edullista. Joskin uudenvuoden loman aikaan Mariinskij-teatterin parhaista paikoista balettiesitykseen saa pulittaa reilun satasen per lärvi.

Nyt on siis mukava palata Suomeen perheen pariin. Odotan jo kovasti joulupöytää lipeä- ja muine kaloineen. Laatikkoja tavoitteeni on syödä noin kolme ruokalusikallista kutakin. Ei sillä, että ne niin pahoja olisivat, mutta kun on parempaakin tarjolla, ei rajallista vatsakapasiteettia mielestäni kannata lantulla täyttää. Emme elä Impivaarassa.

Kiitos blogin lukijoille kannustavista kommenteista ja tykkäyksistä! On mukava kirjoittaa, kun tietää, että juttuja lukevat muutkin kuin lähisukulaiset.

Vaikka kauneimpana joululauluna pidän ehkä ”Oi jouluyö”-kappaletta, erityisesti Jussi Björlingin, Elina Garancan tai Soile Isokosken esittämänä, tällä kertaa musiikkipuolesta vastaa Kelly Clarkson rouhealla vedollaan, jossa on hienosti kunnioitettu alkuperäistä versioita. Gibsoninkin pehmoinen saundi on saatu käsiteltyä aika mehukkaaksi. Tästä tulee aina hyvä mieli, kuten lähes kaikista 12-tahtista blueskaavaa noudattavista duurissa soitetuista renkutuksista!

Toivotan kaikille hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta!