Lopun ajoista

Lähdin Pietarista yli kuukausi sitten. Nyt on korkea aika kertoa lopun ajoista.

Toisen lukukauden alussa ajattelin, että mitähän tästäkin tulee. Asuntola oli täynnä uutta väkeä ja uusien kämppisten kanssa elo vaati totuttelua puolin ja toisin. Silti huomasin kevään aikana viettäväni usein aikaa samojen ihmisten kanssa. Loppua kohden meillä oli koossa reilun kymmenen hengen porukka, joka usein suunnitteli erilaisia yhteisiä aktiviteetteja.

Pietarhovissa voisi pitää isommatkin kemut.

Matkalla Pietarhoviin istuin bussin kyydissä vähän liian pitkään ja löysin itseni kylän raitilta.

Syntymäpäivä ei ole ollut minulle ikinä erityisen suuri juhla, mutta tänä vuonna siitä tuli ikimuistoinen. Minun lisäkseni 9.6. on syntynyt muuan Pietari Suuri sekä eräs edellä mainittuun kaveripiiriin kuuluva suomalainen. Kevään mittaan olemme viettäneet porukalla milloin kenenkin syntymäpäiviä, ja kaksinkertaisena juhlapäivänä ystävämme olivat järjestäneet vähintään kaksinkertaiset kemut meiltä salassa!

Me juhlakalut olimme tietenkin suunnitelleet vaatimattomampaa illanviettoa, jossa ensin olisimme asuntolalla nauttineen boolia sekä naposteltavaa ja suunnanneet sitten kylille. Meille kuitenkin ilmoitettiin, että yhdeksältä lähtisimme porukalla pihalle. Hlopinin kadulla meitä odotti valkoinen limusiini, jolloin viimeistään juhlatunnelma alkoi olla huipussa. Kuusitoista henkeä ahtautui autoon, jossa meillä kolme tuntia aikaa meluta ja koheltaa diskovalojen välkkeessä. Auton audiojärjestelmän USB-portti oli survottu rikki, mikä hankaloitti tiski-Teron työskentelyä. Mies osoitti suurta venäjän kielen taitoa selittäessään kuljettajalle, että meidän tulisi pysähtyä kodin elektroniikkaa myyvän liikkeen edessä. En edes huomannut, kun liike ja AUX-piuha löytyivät ja pian limusiinin poppivehkeistä kuului venäläisen jumputuksen sijasta länsimaalainen jumputus. Pysähtelimme kauniissa paikoissa sekä paikoissa, joista oletimme löytävämme naisten- ja miestenhuoneita. Kolme tuntia kului nopeasti hyvässä seurassa tsaarien kaupungin pistäessä parastaan hämärtyvässä illassa.

Limusiinissa oli mukava koheltaa.

Astuessamme ulos autosta lähdimme jopa riehakkaissa tunnelmissa kohti pahamaineista Dumskajan katua, josta kerrotaan mitä hurjimpia tarinoita. Olin kahden vaiheilla, mutta lopulta tyylilleni uskollisena tulin siihen tulokseen, ettei Dumskajalle menosta hyvä seuraisi. Päätin lähteä kotiin. Minulla oli ollut hieno ilta, eikä se lisäörvellyksellä olisi paremmaksi muuttunut. Metro oli jo suljettu, mutta sillat olivat vielä alhaalla. Pietarin kesäyössä liikkumista rajoittavat Nevan ylittävien siltojen nostot laivaliikennettä varten. Päätin ottaa taksin.

Ensimmäinen taksikuski vaati tuhatta ruplaa (noin 13 €) alle kymmenen kilometrin matkasta. Totesin, että pitäköön tunkkinsa. Gostinij dvorin edessä näin valkoisen Volgan sekä sen kuljettajan. Ilahduin suuresti, sillä olin matkustanut herran kyydillä saman matkan aiemminkin. Viimeksi maksoin 350 ruplaa ja tuolloin ukko suostui hintaan kynsin hampain. Nyt olin hövelillä tuulella ja tarjosin heti alkuun 400 ruplaa, eikä pidemmille neuvotteluille ollut tarvetta.

Jotakuinkin tällaisella taksilla suuntasin kotiin synttäriyön hulinoista.

Hyväkuntoisia vanhoja autoja näkee Pietarin katukuvassa harvoin.

Veneily on hieno harrastus.

Kotimatkalla kävimme tyypillisen hyväntuulisen, hönössä olevan asiakkaan ja taksikuskin välisen keskustelun puolittain rallivenäjäksi. Yksityiskohdat ovat jo hieman sumenneet, mutta muistan, että tiedustelin ukon tulevaisuuden näkymistä. Ajattelin kuulevani jotakin ukon omaan elämään liittyen, mutta mies alkoikin puhua sodasta, muistaakseni toivoen, ettei sellaista tulisi. Ei mikään ihme, sillä Syyrian taivaalla lenteleviä Suhoi kaksnelosia on kevään mittaan näytetty uutisissa ihan yhtenään.

Viimeisinä Pietarissa viettäminäni päivinä tapasin venäläiset kaverini Andrein ja Kostjan sekä hoidin byrokratiaa. Molemmat antoivat minulle kirjan lahjaksi - tuskin siksi, että olen niin hyvä jätkä, vaan lahjojen antaminen kuuluu venäläiseen kulttuuriin olennaisena osana. Olen iloinen, että tapasin molemmat herrat. Kostjan ravintolatuntemuksesta jäi aina hyvä maku!

Viimeisenä kokonaisena päivänä Pietarissa nautin aamiaiseksi kuningasrapuvoileipää Kostjan suosittelemassa ravintolassa.

Minun viimeisenä iltana Pietarissa koko porukkamme oli yhdessä koolla viimeistä kertaa. Lähdin siis asuntolasta ensimmäisten joukossa. Viisumi olisi ollut voimassa kesäkuun loppuun, mutta tunsin, että Pietari on nähty siltä osin kuin sitä halusin tällä erää nähdä. Vaikka paljon jäi näkemättä, koen tuntevani Pietarin paremmin kuin vaikkapa Helsingin. Viimeistä iltaa juhlistimme meksikolaisessa ravintolassa. Tiedä sitten, oliko ruoka meksikolaista, mutta palvelu ja sen nopeus sekä täsmällisuus ainakin olivat venäläiselle ravintolalle tyypillisiä.

Viimeisen illan sekä lähtöaamun sää oli sateinen ja harmaa. Otimme kotiin lähtevän suomalaistoverini kanssa taksin juna-asemalle, vaikka venäläinen kaverini tarjoutui viemään meidät autollaan. Toivottavasti en loukannut häntä pahanpäiväisesti. Ennen junan lähtöä kävin Leninin aukiolla ottamassa kuvan vallankumousjohtajan patsaasta. Mieleen tuli saksalaiselokuva Goodbye, Lenin!. Elokuvassa Lenin lähti Berliinistä ilmeisen pysyvästi, mutta Pietarissa suurmiestä ei voi olla huomaamatta.

Good bye, Lenin!

Allegro lähti liikkeelle vähän jälkeen puoli seitsemän sunnuntaiaamuna. Matka meni mukavan sujuvasti ja Tikkurilan asemalta innostuin törsäämään sunnuntai-Hesariin. Se kertoi, että Stubb oli saanut väistyä. Kovaa hommaa. Lopetin oman poliittisen urani lukion oppilaskunnan hallituksen sihteerinä. Ei sillä, että minua olisi sinne valittu. Ainakin tuolloin hallitukseen pääsivät ihan vain ilmoittautumalla kaikki innokkaat pyrkyrit sekä muut, jotka silloin tällöin halusivat skipata oppitunteja yhteisen hyvän nimissä. Hyviä hommia.

Olin vanhempieni luona puolen päivän jälkeen. Teki mieli lähteä kalaan, mutta kahden tunnin yöunet tuntuivat silmäluomissa. Seuraavana päivänä lähtisin Jyväskylään puolisoni luo. Aikomus oli ottaa äitimuorin polkupyörä mukaan, mutta sen takarengas oli rikki. Lähdimme äitin kanssa Motonettiin ostamaan uusia renkaita. Sen verran oli kalakiimaa pitkän urbaanin talven jälkeen, että valikoin kumikaloja ja painolla varustettuja koukkuja ostoskoriin vähintään samalla innolla kuin karkkeja kioskilla muutama vuosi takaperin. Mikä parasta, äiti maksoi koko lystin! Kotona vaihdoin asiantuntevasti renkaat polkupyörään sekä olin oman elämäni asentaja säätäessäni etuvaihtajan vaijeria. Tärkeitä taitoja.

Pää oli aika tyhjä ja väsytti, mutta tavallaan tunne oli mukava. Nyt se vaihtovuosi oli sitten hoidettu. Tuntui hyvältä olla taas Suomessa.