Torpeedolla kielimuuria päin

En olisi Venäjälle tullessani uskonut, että täällä myydään torpeedoja melkein jokaisessa kadunkulmassa. On tunnettua, että armeija ja sotilaallinen menestys ovat monille venäläiselle sydämen asioita, mutta kotitalouksien varustautumiseen en olisi uskonut. Ulkomaalaisena en heti uskaltautunut hankkimaan omaa torpeedoa, mutta tarkkailtuani varustautumista melkein pari kuukautta uskaltauduin torpeedokaupoille.

Siinä se torpeedo pötköttää kauniilla päiväpeitolla.

Torpeedo on siis jonkinlainen meloni, joka lienee saanut venäjänkielisen nimensä (торпеда, torpeda) pitkulaisen muotonsa ansiosta. Hedelmälle voi olla suomenkielinen nimi, mutta olen jo kovin kiintynyt torpeedoon. En ole suuri meloonien ystävä, mutta kyllä tämä syötyä tulee. Silmät kiinni maistettuna en erottaisi makua cantaloupesta tai hunajamelonista. Niin kuin asejärjestelmät yleensäkään, ei tämäkään torpeedo ollut ihan halpa. Kilohinta oli 80 ruplaa (1,14 €). Arbuuseja eli vesimelooneja olen nähnyt myytävän 10 ruplan kilohinnalla (0,14 €). Omalle pikku torpeedolleni kertyi hintaa noin 350 ruplaa eli melko tarkkaan viisi euroa! Suomessa olisi jäänyt ostamatta.

Ruutia torpeedon sisällä

Minulla on ollut jalka vähän pipi. Suomessa kuljen pyörällä paikasta toiseen, mutta täällä joudun kävelemään sekä kaikki koulumatkat että muut guljailut. Koska vietän nyt kovin urbaania elämää, olen käyttänyt pääasiassa siistejä kenkiä, joiden suunnittelussa ergonomisuus ja vaimennusominaisuudet eivät ole olleet pääprioriteetteja. Kinttu kai pahoitti mielensä yhtäkkisestä rasituksesta. Liekö Jutin nilkkatulehdus tarttunut ottaessamme yhteiskuvan viime tammikuussa?

Jouduin antamaan tyyliseikoista periksi ja hankkimaan mukavammat kengät. Läheisessä ostoskeskuksessa on urheilukauppa, jossa myydään Adidaksen ja Reebokin tuotteita edullisesti. Lampsin kenkäosastolle kurottaen katseen kanoottilaariin. Monenlaista tohvelia oli tarjolla, mutta en oikein ottanut niistä tolkkua. Halusin nimittäin, että kengissä oli kantavaimennus. Ei auttanut kuin katsoa puhelimen sanakirjasta, mikä on vaimennin venäjäksi ja kokeilla googlesta, käytetäänkö sanaa kenkiin liittyen. Olin jättänyt buranat syömättä aamulla, ja jalka kivisteli ikävästi. Otin riskin itseni nolaamisesta ja rohkenin kysäistä myyjältä kenkiä ”amortisaattorilla”. Niitähän alkoi löytyä! Tai sitten ei löytynyt, mutta jonkinlaisia ainakin löytyi. Ei muuta kuin sovittelemaan. Myyjän tuomien kenkien hintahaarukka oli tasaisesti 50 euron tietämillä, eli hinnan takia ei tarvinnut jättää yhtään kenkäparia sovittamatta, vaan annoin itselleni luvan valita miellyttävimmät.

Kielitaitoni oli selvästi vakuuttanut myyjän, koska hän aloitti small talkin kysellen, mitä teen Venäjällä. Vastasin opiskelevani Politehissa ja myyjä kertoi niin ikään opiskelevansa tuossa arvostetussa opinahjossamme. Olen törmännyt ystävälliseen asiakaspalveluun aiemminkin ja kehittänyt syvällisen analyysin perusteella hienon teorian aiheeseen liittyen. Vaate- tai laukkukaupoissa kiertäessäni myyjät ovat usein oikein ystävällisiä. Jos asiakaspalvelijan tehtävä on oikeasti saada oman toimintansa kautta myytyä jotakin, silmät räpsyvät herkästi ja hihitellään ulkomaalaisen hassuille sanavalinnoille. Myyjän ollessa mies ollaan muuten vain hyvää pataa. Huvittavia tilanteita syntyy, kun myyjän kerrottua kaikenlaista tuotteen alkuperästä ja korkeasta laadusta totean rehellisesti sanottuna ymmärtäväni venäjää vielä vähän kehnosti. Reaktio voi olla mitä tahansa hiljentymisen ja tilanteesta vetäytymisen, hihityskohtauksen tai ydinseikkojen rauhallisen toistamisen väliltä. Välillä saattaa jopa kuulla muutaman sanan englantia. Tylympiä asiakkaiden palvelijoita ovat sen sijaan tiskien takana istuvat kassarouvat, joiden tehtävänä on lähinnä kerätä asiakkaalta rahat pois tai lyödä soppa ja smetanamälli lautaselle. Esimerkiksi yliopiston ruokalassa keittiön täti töksäyttää ”Puhu” sen sijaan, että kysyisi ”Mitä saisi olla?”. Suomessa ollaan sentään fraasien tasolla näennäisen kohteliaita, vaikkei usein silmiin katsotakaan.

Siis, vaikka Venäjällä ”asiakaspalvelijat” ovat usein tylyjä, täältä saa myös hyvää palvelua ainakin, jos osaa kieltä. En totta puhuen usko, että metropoletteja myyvät tädit ajattelevat palvelevansa asiakkaita. Ehkä he ennemminkin yrittävät hoitaa jokaisen asiakkaan alta pois mahdollisimman nopeasti nopeuttaen täten myös asiakkaan matkaa. Ei kukaan metroon jutustelemaan tule.

Lappeenrannassa minut tunnetaan suurena pumppujen ystävänä: kirjoitin kandidaatintyönikin suurista ydinvoimalaitosten pumpuista saaden työstä niin sanotusti ”helpon femman”. Näiden modernille elämälle tärkeiden härveleiden pariin on hyvä palata ulkomaillakin. Hankimme porukalla 18 litran vesiastioita, joista vettä pumpataan pois jonkinlaisella syrjäytyspumpulla. Emme tehneet tätä pelkästä pumppaamisen riemusta, vaan saadaksemme puhdasta juomavettä asuntolassamme. Vesijohtovettä ei täällä kannata juoda. Huonetoverini totesi, että vedenpinnan laskiessa eli nostokorkeuden kasvaessa täytyy pumpata lujemmin saadakseen vettä lasiin. Ihanaa, että vielä on ajattelevia ihmisiä! Ilmiö on jokseenkin triviaali, sillä pumpun vaatima teho voidaan määritellä seuraavalla tavalla.

P = roo*g*H*Q/n

P              teho

roo           nesteen tiheys

g              putoamiskiihtyvyys

H             nostokorkeus

Q             nesteen tilavuusvirta

n              hyötysuhde

Yhtälöön menee sisään kilogrammoja per kuutiometri, metrejä sekunnissa sekunnissa, metrejä ja kuutiometrejä sekunnissa sekä yksi yksikötön luku. Ulos tulee watteja. Jännää! Kiinnostuneet henkilöt voivan lukea aiheesta lisää esimerkiksi Allan Wirzeniuksen ansiokkaasta teoksesta Keskipakopumput.

Torpeedo, uudet kengät ja syrjäytyspumpulla varustettu vesisäiliö.

Minun on usein vaikea sisäistää niitä Venäjään ja venäläisten kanssa toimimiseen liittyviä nyrkkisääntöjä, joita olen useista kirjoista lukenut. Minulle olisi pitänyt olla selvää, että täällä moni asia vaatii jopa nelinkertaisen ajan kuin vastaava toimenpide Suomessa. Myös se on tunnettua, että venäläisen kanssa täytyy olla jonkinasteinen kaveri ennen kuin mitään hedelmällistä voi saada aikaan. Valittelin aiemmassa kirjoituksessa, että venäläisiin tutustuminen on hankalaa. Nyt alan kuitenkin pikku hiljaa huomata jään sulavan.

Minun touhujani on ilmeisesti tarkkailtu näiden viikkojen ajan. Kenties olen saanut osoitettua olevani ihminen siinä missä hekin, koska voin jo sujuvasti jäädä luentojen jälkeen jutulle - tai ainakin yrittämään päästä kärryille, mistä toverini puhuvat. Heidän kanssaan puhuessa usko oman kielitaidon kehittymiseen palaa, koska kyllähän ulkomaalaista useimmiten ymmärretään, jos halutaan ymmärtää. Mukavaa on, kun lähdettäessä eri suuntiin sanotaan käsipäivää ja toivotetaan menestystä. Venäläiset miehet kättelevät hyvin usein tavatessaan ja erotessaan. Kysyessäni Energy clubin johtonaiselta naisten kättelemisestä, sain nyrkkisäännökseni kätellä naisia vain, jos he tekevät siihen aloitteen.  

On tullut selväksi, että monet yliopisto-opiskelijat täällä eivät osaa englantia, eivät usein edes ymmärrä. Eikä useimpien vaihto-opiskelijoiden venäjän kielen taito ole sillä tasolla, että ymmärtäisimme kovin hyvin venäläisten normaalia puhetta. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi Energy Clubin toimintaa. Minulla oli jokseenkin väärät odotukset yhteisön suhteen, koska ajattelin sen olevan aidosti kansainvälinen, kuten nimestä voisi päätellä. Täällä tuntuu olevan yleistä se, että touhuille kehitetään hieno englanninkielinen nimi, mutta siihen se kansainvälisyys sitten jää. Ja miten toiminta voisikaan olla kansainvälistä, jos toimijoiden välillä ei ole yhteistä kieltä? Onneksi sentään yhteisön johtohahmo puhuu hyvää englantia. Ilmeisesti heillä on kuitenkin jonkinlainen intressi kansainvälistää toimintaa, koska meitä on kutsuttu mukaan illanviettoihin ja ideoimaan toteutettavia projekteja. Viimeisimmässä illanvietossa tilanne oli sellainen, että pöydän ympärillä istuvista ulkomaalaisista kaksi oli suomalaisia ja kaksi saksalaisia. Kaikki miehiä. Venäläisten noin kahdeksan hengen delegaatiossa oli yksi mies. Kysyin koolle kutsuneelta, missä venäläiset jätkät ovat. Vastaukseksi sain kysymyksen, missä kansainväliset naiset ovat. Totesin, ettei energia-alaa opiskelevien joukossa sellaisia juuri ole, eli siskon poikieni sanoin servasin hänet. Venäläisten miesten kohtalo jäi siis arvoitukseksi.

Kielimuuri asettaa siis jonkinlaisia haasteita toiminnalle, mutta aiomme kaverini kanssa kuitenkin esittää kahta projektia seuraavassa tapaamisessa. Ensimmäisen ideana olisi edesauttaa vieraiden kielten oppimista puolin ja toisin sekä kartuttaa esiintymistaitoja pitämällä esityksiä oman maan energiatalouden peruspiirteistä. Minä yrittäisin siis pitää parhaani mukaan venäjäksi ja venäläiset englanniksi tai venäjäksi sekä englanniksi. Erikoista on se, että meillä ei ilmeisesti ole täällä mitään kurssia, joka käsittelisi Venäjän energiataloutta. En siis tiedä, tuotetaanko täällä enemmän sähköä kivihiilellä vai vesivoimalla. Tai että kumpi on tärkeämpi vientituote: öljytuotteet vai maakaasu. Nämä olisi luonnollisesti helppo googlettaa. Minua kuitenkin ihmetyttää, että meille ei ilmeisesti edes haluta antaa toimialan paikallisia perustietoja. Ehkä olen jonkinlaisessa vähemmistössä tämän Venäjä-innostukseni kanssa. Valtaosa opiskelijoista vaikuttaa olevan kiinnostuneita enemmän teknologioista, jos niistäkään aidosti.

Toinen mahdollinen projekti olisi liittää vanhaan kuntopyörään generaattori tai dynamo, jolla pyörittää ihan mitä tahansa pienitehoista ja hullunkurista härveliä. Idea taitaa olla varastettu Lappeenrannan sähköteekkareilta. Tällä voisi esimerkiksi demonstroida yliopiston tapahtumissa lapsiperheille energiantuotantoa ja itsekin oppia käytännön sähkötekniikkaa. Mukaan pitäisi löytää venäläisiä kollegoja ja siten yrittää yhdessä saada aikaan jotakin konkreettista. Pelkästään suomalaisten tai saksalaisten kanssa tällainen puuhaaminen ei minua kiinnosta.

Mitä tulevaisuudessa? Rakas puolisoni tulee käymään ensimmäistä kertaa Venäjällä ensi perjantaina ja viipyy maanantaihin asti. Ihanaa! Ensi maanantaina hänen lähdettyä takaisin Suomeen menen kuuntelemaan Dmitri Hvorostovskia ja Elina Garancaa Oktjabrskij-konserttitaloon. Moskovassa pidetään 19.-21.11.  ”energiatehokkuuden ja energian säästämisen” tapahtuma, jonne Energy Clubista lähtee delegaatio osallistumaan erityisesti opiskelijoille tarkoitettuihin aktiviteetteihin. Energiatehokkuudessa ja energian säästämisessä onkin kyllä tässä maassa paljon tekemistä, kun lämpöpatterit huutavat hoosiannaa ja ikkunan raosta mahtuisi lentämään pulu sisälle, vaikka ikkuna on kiinni. Asiaan. Tapahtuma on Venäjän federaation energiaministeriön sekä Moskovan kaupungin järjestämä ja huhupuheiden mukaan Venäjän energiaministeri tulee puhumaan jopa opiskelijoille. Siistiä. Eihän siitä puheesta tolkkua ota, mutta voin ottaa selfien ja taputtaa raivokkaasti käsiä yhteen puheen jälkeen. Tapahtuman nettisivuilla on ensimmäisenä federaation presidentin kuva sekä hänen allekirjoittama tervehdys messuväelle.

Olen saanut nauttia hollannin kielestä täällä asuntolassa. Se on hauskan kuuloista ja välillä voi jopa ymmärtää yksittäisiä sanoja. Edellinen Energy Clubin illanvietto pidettiin saksalaistyylisessä Jager Haus –ravintolassa. Paikalla oli hanuristi, joka soitti seuraavaa teosta, mikä ilahdutti minua suuresti. Nyt tekin saatte nauttia hollannin kielestä.

Nopeuskolmioita ja kosmonautteja

Edellisestä touhujani esittelevästä kirjoituksesta on kulunut viikko jos kolmaskin. Kaikenlaista pientä on tapahtunut, mutta arki on arkea täälläkin. Mihin aluksi kiinnitin huomioni, on nykyään normalno (нормально, ”perussettiä”), enkä joka ilta viitsi lähteä ihmettelemään suurkaupungin ihmeitä ihan vain periaatteesta.

Edellisen varsinaisesti omaa elämääni käsittelevän kirjoituksen lopuksi mainitsin, että lähitulevaisuuden ohjelmassa on Energy Clubin tervetulotilaisuus ja yliopistolla järjestettävä konsertti. Konserttiin en päässyt, koska tervetulotilaisuus siirrettiin samaan ajankohtaan. Ajankohdan siirtämisen syynä oli alkuperäistä ajankohtaa seuraavana päivänä oleva koe. Täällä ilmeisesti suhtaudutaan opiskeluun niin vakavasti, että opiskelijatapahtumia siirrellään kokeiden takia. Jos oikein muistan, ei koetta sitten kuitenkaan ollut seuraavana päivänä, vaan se pidetään marraskuussa. Tämä on tyypillistä venäläistä säätämistä, johon täällä saa tottua.

Niin komea Jaguarin perä kuin onkin, huomioni kiinnittyi taaempana näkyvään hääautoon.

Täällä olen luntannut ensimmäistä kertaa opiskeluhistoriani aikana. Maassa maan tavalla. Meillä oli Power Machines –kurssilla pieni testi, jossa piti määrittää joko suutin- tai diffuusorivirtauksen tilapisteitä. Tehtävä oli sinällään simppeliä perusalgebraa, jos vain muisti yhtälöt ulkoa. Kyse oli ainakin minun osaltani ulkoa opettelemisesta, koska teorian käsittely luennoilla jäi kovin pintapuoliseksi. Eikä yhtälöitä tarvinnutkaan osata ulkoa, sillä opettajaa ei häirinnyt, että opiskelijoilla oli kurssin esimerkkilaskut koko ajan nenän edessä. Aluksi olimme tietenkin hissun kissun.  Jos joku rohkea sattui vähän kysymään jotakin vierustoverilta, opettaja totesi amerikkalaisista elokuvista tutulla venäläisaksentilla ”gentlemen”, jonka jälkeen hiljennyttiin taas vähäksi aikaa. Vartin jälkeen opettaja varmaan halusi jo päästä kotiin, sillä häntä ei enää pieni supina ja muistiinpanojen selaaminen häirinnyt. Sain siis vanhojen esimerkkilaskujen avulla paineet ja lämpötilat määritettyä ja palautin lapun ylpeänä selviydyttyäni tästä vaativasta tehtävästä.

Etelä-eurooppalaista väriä saatiin Pietariin Special Chapters of Power Machines –kurssilla. Luennoitsija oli italialainen professori ja kurssin aiheena oli turbotekniikka varsin yleisellä tasolla. Luennoitsijan suullisen englannin kielen taso ei päätä huimannut, ja siksi se sopi minulle oikein hyvin. Setä puhui niin hitaasti ja niin yksinkertaisin lauserakentein, että mukana pysyi ihan väkisinkin. Aiheena turbotekniikka on tietenkin kiehtovaa. Se on miesten hommaa, vähän niin kuin ovat traktorivetokilpailutkin. Turbohärveleiden pyöriessä kuuluu kova suhina ja pörinä, akselitehoa tuotetaan ja kulutetaan ja ovathan kaikki propellit kauniita. Tämä saadaan kuitenkin pilattua kaikkiin suuntiin sinkoilevilla vektoreilla (eräänlainen matemaattinen nuoli) ja kolmiulotteisen tilanteen kaksiulotteisilla projektioilla, joissa ei pysy mukana Erkkikään tai ehkä ei Erkki varsinkaan. Sehän riippuu ihan Erkistä. Lisäksi tuntuu, että koska ollaan yliopistossa, niin helpotkin asiat pitää esittää vaikeasti (differentiaalimuodossa). Uskon, että en tule ikinä oikeasti ymmärtämään differentiaaliyhtälöitä. Toivottavasti ei tarvitsekaan ymmärtää, koska hankalaksi muuttuu elämä, jos ei ymmärrä sellaista, mitä ymmärtää pitäisi.

Turbotekniikan perusteita: aksiaalikompressori. Tarkkasilmäinen voi erottaa kaksi nopeuskolmiota.

Perjantaina 2.10. yliopistomme energiakerho järjesti tervetulotapahtuman, jossa venäläiset ja ulkomaalaiset energia-asioista kiinnostuneet opiskelijat saivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja viettää iltaa leppoisissa merkeissä. Kärsin vatsakivusta ja pienestä lämmönnoususta, joten lintsasin yhdeltä luennolta ottaakseni päiväunet parasetamolin kera. Yksi nappi teki ihmeitä ja ilokseni oli illan suussa siinä kunnossa, että päätin osallistua tapahtumaan. 18 tuntia ennen tilaisuuden alkua meille oli annettu tehtäväksi hankkia tai valmistaa perinteisiä kotimaamme ruokia tai juomia tilaisuutta varten. Koska aikaa oli vähän eikä kunto kehuttava, päätin turvautua korruptiokäyttöön varaamaani Fazerin suklaalevyyn. Lisäksi tarkoituksenani oli tehdä pieni jäynä laittamalla salaa tarjolle venäläistä varsin oudon makuista ja näköistä sillisäilykettä. Jäynä kuitenkin unohtui, kun piti ruveta vääntämään small talkia venäjäksi. Säilyke on siis minulla vieläkin. Saattaa olla, että tuon sen Suomeen joulupöytään.

Saavuttuamme paikan päälle meille annettiin ohjeeksi valmistella pieni esitys omasta maastamme. Suomalaisen toverini kanssa yritimme kehittää jotakin, mutta päädyimme lopulta ”vitsillä sisään ja katsotaan, mitä tapahtuu” –lähestymistapaan. Saimme kunnian olla ensimmäinen esitysvuorossa oleva maa ja astelimme väen eteen vailla hajua, mitä pitäisi sanoa. Minulla oli suklaalevy kädessäni, ja totesin paikalla olijoille, että koska nyt on käytössä talouspakotteita puolin ja toisin, toimme tarjolle jotakin, mitä ei nyt Venäjällä voi ostaa. Tämä sutkautus (шутка, shutka, suom. vitsi) kirvoitti naurua ainakin venäläisten keskuudessa. Jutun menestyksestä hämmentyneenä sopertelimme vielä jotakin saunasta, jääkarhuista, pingviineistä ja joulupukista. Puheenvuoron päätteeksi kerroin tarinan siitä, kun suomalainen ja venäläinen menivät saunaan ja venäläinen kuoli. Sekin nauratti ainakin meitä ja ehkä muitakin. En oikein muista, koska usein innostun omista jutuistani niin, että kuulijoiden reaktiot unohtuvat.

Muiden maiden edustajat pitivät puheenvuoroja omiin maihinsa liittyen. Elävästi mieleen jäi Bangladeshin puheenvuoro, jossa muuan herrasmies kertoi Bangladeshissa naisten olevan vain yhtä miestä varten. En tiedä, millainen käsitys tällä sankarilla oli sukupuolirooleista täälläpäin, mutta venäläisten reaktio oli naurunsekainen kohahdus. Taisin itsekin hieman hihitellä. Muiden bangladeshilaisten ilmeissä oli havaittavissa jonkinlaista epämukavuutta ja heidän esityksensä loppui pian tämän kliimaksin jälkeen.

Venäläisten esitys piti sisällään laulua. Kappaleekseen he olivat valinneet suomalaisillekin tutun Katjushan, jossa tyttönen ikävöi suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota) tantereille lähtevää rakastettuaan. Koska rohkenen avata suuni myös selvin päin, kokeilin kepillä jäätä esittäen suomenkielisen version tuosta venäläisten kansanlaulujen kaunokaisesta. Suomalaisessa versiossa päähenkilö on kylläkin Siperiassa lunta lapioiva Sonja. Toisen ja kolmannen säkeistön jätin laulamatta, koska niiden sanoma ei ole omiaan edistämään suomalais-venäläistä ystävyyttä ja yhteistyötä. Pyyteettömän avunannon tarpeellisuudesta en ole ihan varma. Sen lisäksi, että Katjusha on hellittelymuoto varsin yleisestä nimestä Jekaterina, nimi viittaa asejärjestelmään, joka suomalaisittain tunnetaan Stalinin urkuina.

Jokaisen esityksen lopuksi energiakerhon johtohahmo jakoi esittäjille venäjänkielistä kirjallisuutta. Saamamme kirja pitää sisällään 619 sivua polyteknillisen yliopiston historiaa vuosilta 1897-1917. Vuotta kohti asiaa on siis noin 30 sivua. Olisin henkilökohtaisesti ollut tyytyväinen hieman kevyempäänkin lukemiseen, mutta tavoitteet pitää olla korkealla. Jos joskus osaisin kieltä niin hyvin, että saisin teoksen perusteella muodostettua kuvan yliopiston vallankumousta edeltävästä historiasta, saattaisin silloin jo kyetä keskustelemaan ihan oikeistakin asioista.

Virallisen ohjelman jälkeen sain kämppikseni kanssa sellaisen tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Meidät kutsuttiin jatkoille paikalla olleen venäläisen kotiin. Kylään ei ainakaan täällä sovi mennä tyhjin käsin, joten ostimme pientä purtavaa kioskista. Asunto oli yksiö tyypillisessä vanhahkossa venäläisessä kerrostalossa. Päällimmäisenä mieleeni nousi kodikkuus ja lämmin tunnelma. Olin edellisen kerran ollut kenenkään kodissa kuukausi aiemmin ja tässä vaiheessa oikeastaan ensimmäisen kerran ikävöin kotia. Oli mukavaa kävellä sukat jalassa matolla lämpimässä asunnossa. Lisäksi meitä kohdeltiin stereotypian mukaisesti äärimmäisen vieraanvaraisesti. Ehdimme juuri istahtaa alas, kun naisväki alkoi teputtaa edestakaisin tarjottavien, lasien ja asettien kanssa. Asiaan kuuluvasti esille tuotiin votkapullo ja energiakerhon johtohahmo piti lyhyen ja epävirallisen puheen ihan luontevasti. Tämä on selvä ero suomalaiseen kulttuuriin. Itsekin saatan välillä pitää puheen, jos toimin illanistujaisissa isäntänä, mutta tällöin tarkoituksena on lähinnä hämmentää soppaa, hassutella sekä nauttia vieraiden sekä puolisoni kiusaantuneista ilmeistä.

Täällä järjestetään aika vähän ulkomaalaisille opiskelijoille soveltuvia aktiviteetteja. Meinasin kirjoittaa tervehenkisiä aktiviteetteja, mutta ei meille ole juuri bileitäkään markkinoitu. Siinä missä Lappeenrannassa on harrastuskerhoja, yrittäjyysyhteisö, AIESEC, ESN ja varmasti vielä muitakin englanniksi operoivia tahoja, on täällä englanninkielistä mitään hyvin vähän. VKontaktesta (venäläisten ”Facebook”) löytää opiskelija-aktiviteetteja, jotka ovat käytännössä aina venäjäksi. Sehän ei minua tai kämppistäni haittaa, vaan osallistumme kaiken maailman touhuihin tyytyväisinä ymmärtäen hyvin vähän mistään mitään.

Pari viikkoa sitten olisi joku saanut Mitsubishiin puskurin halvalla. 

Teknologiayrittäjyydestä ja Skolkovosta (jonkinlainen Medvedjevin alulle panema innovaatio- ja teknologiahärdelleihin liittyvä kärkihanke Moskovan liepeillä) puhui monissa isoissa kansainvälisissä firmoissa työskennellyt Politehin alumni. Tilaisuuden aikana sai esittää kysymyksiä luennoitsijalta. Mielenkiintoinen tilanne sattui, kun eräs opiskelija kysyi jotakin Skolkovon hankkeen länsimaisiin kumppaneihin liittyvää. En tarkalleen ymmärtänyt kysymystä saati vastausta, mutta luennoitsija ”joutui myöntämään” jotakin. Paikalla ollut vanhempi yliopiston edustaja nousi ylös, esitteli itsensä ja sanoi jotakin terävällä äänensävyllä, minkä jälkeen kysyjä poistui ripeästi paikalta. Valitettavasti en saanut täysin selvää poistumista edeltäneistä puheenvuoroista.

Mielenkiintoisempaa oli päästä Venäjän Federaation Sankarin, lentäjä-kosmonautti Jurij Valentinovitsh Lontshakovin luennolle, jossa hän esitteli lyhyesti kosmonauttikoulutusta sekä muuta aiheeseen liittyvää. Olin kauhusta jäykkänä mennessäni tilaisuuteen, koska meiltä oli kerätty nimi, isännimi, sukunimi, yliopiston instituutti, opiskeluryhmän numero sekä puhelinnumero ennen tilaisuutta. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Puhujalla oli korkein mahdollinen Venäjän kansalaiselle myönnettävä arvonimi, CV:ssä merkintä sellaisten lentokoneiden kuin Suhoi-24:n, Antonov-50:n ja Tupolev-16:n lentämisestä sekä useampi vierailu kansainvälisellä avaruusasemalla. Loppujen lopuksi tilaisuus oli kuitenkin melko leppoisa. Opiskelijoita uskaltautui tulla paikalle myöhässä useaan kertaan, ja välillä hymähdeltiin joillekin jutuille, joita en tietenkään ymmärtänyt. Tilaisuuden lopuksi sankarille annettiin lahjana jotakin ja häneltä sai pyytää nimikirjoituksen. Olin jo nimikirjoitusjonossa, mutta valitettavasti kuvakortit loppuivat enkä viitsinyt luentopaperiin kirjoitusta pyytää. Kosmonautin nimmarin metsästys jäi siis vielä to do –listalle. Mieleen esityksestä jäi se, että useissa kuvissa venäläiset, eurooppalaiset ja amerikkalaiset avaruusukkelit hymyilivät sulassa sovussa. Vaikuttaa siltä, että avaruusasioissa yhteistyö toimii. Ainakin amerikkalaiset luottavat itäblokin teknologiaan, sillä pikaisen googletuksen perusteella myös astronautit kulkevat kansainväliselle avaruusasemalle Sojuz-aluksilla aluksen päällikön ollessa venäläinen.

Suhoi-24 ja siipien alle asennettavia namusia. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/0a/Sukhoi_Su-24.jpg

Usein tuntuu, että venäjän kielen oppiminen ei ota tuulta alleen. En vain yksinkertaisesti käytä sitä niin paljon kuin tarvitsisi. Opiskelu ei ole kovin intensiivistä eli vapaa-aikaa asuntolalla viettämiseen on paljon. Voi siis kulua helposti pari päivää, jolloin en käytä kieltä oikeastaan lainkaan. Venäläisiä kielikavereitani tapaan kolmisen kertaa viikossa, mutta Kostjan kanssa olemme toistaiseksi puhuneet pääasiassa suomea. Luontevien keskustelutilanteiden luominen tyhjästä on vaikeaa, ja paikallisilla opiskelijoilla on luonnollisesti omat kuvionsa. Tuntuisi typerältä roikkua hihassa ja ikään kuin kerjätä huomiota ja tekemistä. Pitäisi olla muutakin annettavaa kuin hölmistynyt ilme ja sanojen sopertelu. Tiedän omasta kokemuksesta, että ulkomaalaisten kanssa touhuaminen on välillä raskasta. Pitäisi varmaan alkaa katsella elokuvia tai sarjoja, joita löytyy Youtubesta onneksi kiitettävän hyvin. Sieltä ainakin oppisi puhekielisiä fraaseja ja kuullun ymmärtämistä. Sanojen oppiminen on ollut minulle hankalaa jokaisessa opiskelemassani kielessä. Ensimmäisen maailman ongelmia. Onneksi minulla on vielä aikaa.

Kuinka hulluksi meno yltyisikään, jos Suomessa myytäisiin Hulluilla päivillä Vana Tallinnaa.

Lähipäivinä on höyrykattilaluentoja Lappeenrannan teknillisen yliopiston energiatekniikan koulutusohjelman johtajan pitämänä. Nyt on varmaa, että ymmärrän luennosta kaiken, koska kyllähän suomalainen aina suomalaista aksenttia ymmärtää. Ja tämän kurssin voin saada jopa hyväksi luettua!

Tässä on niin kamala versio Katjushasta, että pahaa tekee. Selviääpähän teille myös, miltä kuulostaa venäläinen nykyaikainen iskelmä. Tulee Alla Pugatshovaa ihan ikävä. Tätä ei ole pakko katsoa loppuun asti. Mielenkiintoinen sattuma videossa on se, että toinen tyttö kertoo isoisänsä osallistuneen toiseen maailmansotaan puolustaen Venäjää suomalaisilta. 

Pieni avautuminen

Näinä aikoina, jolloin lapset eivät opi puhumaan vanhempiensa eivätkä kirjoittamaan oman sosiaalisen median käyttönsä takia, monien elämää määrittää sen jakaminen muiden ihmisten kanssa. Elämää on tietenkin jaettu ennenkin, mutta eroavaista on se, että nykyään tapanamme on jakaa lähinnä arjesta poikkeavaa luksusta, kuvia omasta terveydestä tai arjen ihanuuden löytämisen enemmän tai vähemmän keinotekoista riemua. Antakaa määkin huudan, määkin otin selfien salilla! Ja määkin tein itse kasvatetusta chilistä smoothien, jossa on luomulinssejä ja pettua! Osallistumme muiden ihaniin aamupaloihin tai teatteriretken jälkeiseen samppanjan ryystämiseen tykkäilemällä innokkaasti. Näytämme rakastavan toistemme täydellisiä kuvia enemmän kuin omia vanhempiamme.

Illanistujaisissa, joissa on paljon toisilleen tuntemattomia henkilöitä, ensimmäinen tunti vedetään märkää ”olisinpa jo hönössä, että osaisin puhua”-asenteella. Poikkeavaa käyttäytymistä ilmenee, jos joku terveemmän itsetunnon omaksunut henkilö kertoo tulleensa juuri New Yorkista huvittelemasta. Aitoa onnea on aistittavissa toisen henkilön hihkaistessa ”Ai säkin oot ollut siellä! Eiks ookkin ihana paikka!”. Siitä saadaan jutun juurta koko seurakunnalle. Kaikki kuuntelevat vierailuista sellaisissa liikkeissä, joita ei Suomessa ole. Ja ihastelevat, kun Nykistä sai kaikkea niin halvalla, ettei mennyt kuin puolitoista tonnia juuri sellaisiin rojuihin, joita tämä sankari on aina halunnut. Kiinnostavimmat henkilöt jakavat vielä ostoksensa blogeissaan. Seuraavana aamuna nuo tuntemattomat lisätään jossakin somepalvelussa kaveriksi ja taas rakastellaan.

Mutta. Tavatessamme tutun henkilön koulun käytävällä emme viitsi tervehtiä häntä, vaikka opiskelijabileissä oltaisiin hyvää pataa. Ja jos autammekin apua tarvitsevaa, sitä ei ole tapahtunut ilman, että siitä kerrotaan muille ja ihmetellään, kun kukaan muu ei tee mitään.

Olen jo monesti kysynyt itseltäni, miksi julkaisen näitä kirjoituksia. Kaikille on jo viimeistään tässä vaiheessa selvää, etten kirjoita vain Venäjästä, Pietarista tai vaihto-opiskelustani täällä. Voisin kirjoitella näitä vain itselleni pöytälaatikkoon muistellakseni touhujani kiikkustuolissa. Eikö se olisi samanarvoista? Aluksi ajattelin, että voisin säästää aikaa kirjoittelemalla verrattuna puheluihin lähipiirille. En säästä. Yhden tekstin kirjoittamiseen kuluu helposti kolmisen tuntia, välillä enemmänkin. Kyse on jostakin muusta. Minä rakastan tekstiäni niin kuin rakastan puhettani. Ja minä rakastan sitä, että minun tekstejäni luetaan niin kuin rakastan sitä, että minua kuunnellaan. Minä julkaisen Facebookissa kuvia elämyksellisistä tapahtumista. Vaikka ne ovat elämyksiä vain minulle.

Eräällä tavalla pidän venäläisestä suoruudesta (saatiinhan se aasinsilta). Täällä ostetaan lainarahalla niin kalliit uudet autot ja turkit, kuin vain suinkin on varaa (vuosikorko voi toverini mukaan olla esimerkiksi 25 %, joskin inflaatio lienee 10 %:n tienoilla). Tämä tehdään ihan vain sen takia, että muut näkisivät, ettei tässä mitään rupusakkia olla. Sitten peittelemättä naureskellaan niille, jotka eivät tähän leikkiin lähde. Kukaan ei esitä ontuvia rationaalisia perusteluita luksustuotteiden hankinnalle. Metrotunnelissa kerjäävää raskaana olevaa naista katsotaan pahalla silmällä ihan avoimesti. Se on rehellistä.

En eroa heistä, jotka rakastavat sitä, että heidän kuviaan rakastetaan. Uskottelen itselleni olevani vain jotenkin syvällisempi. Huomaattehan, että ilmaisin, kuinka paljon näen vaivaa blogin kirjoittamiseen, vaikka todellisuudessa mielestäni vain tuloksella on väliä. Toin myös esille näennäisen ymmärrykseni taloudesta mainitsemalla koron ja inflaation. Kaikki haluavat päteä, mutta se, minkä ympärille tarina rakennetaan, vaihtelee. Totuutta asiassa ei ole, sillä kukapa määrittäisi hyvän maun ja hyväksyttävien motiivien rajat. Ikään kuin joku paljastaisi todelliset motiivinsa.

Te saatatte luulla, että tuomitsen tämän kaiken, jota olen edellä kuvannut. Osan tuomitsenkin, koska koen joidenkin modernin yhteiskunnan piirteiden olevan sairaita. Samalla tämä kaikki tuntuu minusta kuitenkin niin kovin inhimilliseltä. Kiinnittääkseni ilmassa roikkuvat lauseeni tukevasti kattoon minun pitäisi eritellä näitä sairaita piirteitä. Jätän ajatukseni kuitenkin ilmaan. Voin tehdä niin, koska tämä kirjoitus ei ole osa keskustelua tai väittelyä vaan päivä päivältä enemmän kyynistyvän, vielä ehkä nuorukaiseksi kuvattavan henkilön monologi.

Monet ovat valinneet elämän pöhinän ytimen ulkopuolella. Kiinnostavaa olisi tietää, ovatko onnellisempia he, jotka onnistuvat jättämään huomiotta valtaosan tästä kaikesta tulvasta. Sillä ainakin minä etsin onnea - ja aina vain lisää.