Asvaltin aiheuttama ikäkriisi

Kevät ja sen taustapiruna toimiva aurinko vaikuttavat ihmisten mieliin sekä käyttäytymiseen tavalla ja toisella myös naapurin puolella. Ensimmäisten aurinkoisten päivien aikana kansa kömpii ulos kopeistaan puuhailemaan kaikenlaista. Lapsukaiset kinuavat pyöriään, potkulautojaan ja muita härveleitään talviteloilta. Bloggari heittää kipukoukun nurkkaan ja lähtee hampaiden välit täyttävän pölyn sekaan keräämään inspiraatiota ystäväkansan jäsenten touhuista. Pian näppäimistö laulaa tuottaen kuvausta auringon aikaansaamista havainnoista ja tuntemuksista.

Lapsuuden hienoja hetkiä olivat kevään ensimmäiset polkaisut pyörän selässä. Myöhemmällä iällä ensimmäiset uistimen heitot jäiden sulettua ovat tuoneet suurta mielihyvää. Tähän väliin ovat kuuluneet mopon pärinä ja moottoripyörän hyrinä. Mutta yksi puuttuu. Moottoriajoneuvot sysäsivät sen tieltään. Lumen ja loskan sulettua esiin tullut asvaltti on kuiskannut korvaani haaveen nuorison, lökäpöksyjen, punkkareiden ja muiden lorvijoiden ajanvietteestä, rullalautailusta.

Ensimmäiset potkut, kevyt tärinä jalkojen alla ja tuo sanoin vaikeasti kuvattava rullaava pärinä on alaan vihkiytyneelle kokonaisvaltainen, riemukas kokemus. Sitä seuraavat varovaisesti helpot temput ja pienet hypyt, joiden aikana kuulostellaan, löytyvätkö jalkojen liikeradat ja ajoitukset lihasmuistista talven jäljiltä.

Huomattuani haaveilevani kymmenen vuoden jälkeen tästä nuorison huvista mieleeni on tullut, onko moinen nostalgia jo jonkinlaisen ikäkriisin oire. Kesällä tulee 25 vuotta täyteen. Saman verran lisää, niin ollaan jo komeasti yli puolen välin. Perjantain illanistujaisissa seurueessa oli mukana 18-vuotias sälli, Vasili. Siskoni vanhempi poika on saman ikäinen ja usein olen kokenut hänen olevan jo seuraavaa sukupolvea. Venäjällä yliopisto-opinnot aloitetaan vuotta varhaisemmin kuin Suomessa, ja koska armeijaan menon voi täällä välttää opiskelemalla yliopistossa, tulee eroa opintojen aloituksessa miesten välillä kaksi vuotta.

Olen innostuja. Jos tällä viikolla kuuntelen oopperaa, ensi viikolla saavat tärykalvot kyytiä muhkeiden räppibiittien tahdissa. Läpällä tietenkin, koska eihän kaltaiseni musiikin ystävä voi koneella tuotetun jumputuksen päälle äänitettyä puhetta tosissaan kuunnella. Jos viime kuussa kokosin saksalaisen nettikaupan ostoskoriin pelitietokonetta puolentoista kilon painoisella jäähdytyssiilillä, viime päivien kokoonpanoissa pikselien värien laskenta on hoidettu hillitysti prosessorin integroidulla grafiikkapiirillä.

Kuormitan puolisoni pinnaa varmasti jo nyt, kun kerron innostuneena, mitä kaikkea haluaisin tällä kertaa ostaa. Harrastukseni alkavat välineet edellä. Se on kuulemma insinöörille tyypillinen lähestymistapa. Nytkin mietin, mistä saisin hinta-laatusuhteeltaan hyvän rullalaudan. Mikä tahansa ei kuitenkaan kelpaa: laakereiden tulisi olla luokitukseltaan ABEC-5, jopa 7. Muuten käy niin, että rampilta lähdettäessä eturenkaiden osuessa maahan skeittari lentää laudan yli turvalleen ihan vain laakerikitkan takia. Laudan kannen leveys saisi olla mielellään ainakin kahdeksan tuumaa. Kun kengän koko on 46, ei kapeammalle laudalle mahdu kuin päkiä.

Onneksi tiedostan impulsiivisuuteni. Verta vuotava kyynärpää laimentaisi taatusti skeittilaudan kaipuuta. Enkä kyllä kehtaisi Lappeenrannassa skeitata ainakaan julkisesti. Joku tuttuhan voisi vaikka nähdä. Näen jo virneen tällä hetkellä Saksassa vaikuttavan opiskelutoverini huulilla hänen kuullessaan, että olen taas aloittanut skeittaamisen.

Toisaalta, skeittasin intensiivisesti 8-vuotiaasta ehkä 14-vuotiaaksi asti. Eihän se kohtuutonta olisi hankkia muistoa rakkaasta lapsuuden harrastuksesta. Puolisollani on onneksi balettitossunsa tallella. Toisaalta, minulla on luut ja nivelsiteet vielä toistaiseksi ehjiä. En malttaisi olla hyppimättä rappusia alas: kovavauhtista ponnistusta seuraava kauhunsekainen hiljaisuus ja sen jälkeen mahdollisesti jatkuva rullailu on koko touhun suola.

Onneksi olen ollut kesätöissä konttaamassa alumiinilastujen seassa ja polkenut pyörällä loskan seassa joulukortteja vastaanottajilleen. Tiedän siis rahan ja rahalla saatavien harrastusvälineiden hinnan. Siksi käytän suuresti aikaa hinnan ja suorituskyvyn tai ominaisuuksien suhteen analysointiin. Olettaen siis, että olen jo saavuttanut itseni kanssa konsensuksen vaaditusta suorituskyvystä.

Onnellisia ovat ne, jotka menevät kauppaan, ostavat härvelin myyjän suositusten mukaan hintahaarukan alapäästä ja harrastavat sillä tyytyväisenä vuosikaudet sen enempää vatuloimatta. Onnellisia ovat ne, jotka ovat löytäneet tyydytyksen yhdestä tai kahdesta simppelistä harrastuksesta - heidän, joiden ei tarvitse tehdä, nähdä, kokeilla ja omistaa kaikkea. Mielialat pysyvät taatusti leppoisampina myös heillä, joiden ei aina tarvitse perustella itselleen rationaalisesti kaikkea. He voivat keskittyä elämään ja harrastamiseen kaiken analysoimisen sijaan.

Ikään kuin nykyisillä tai tulevilla oravanpyörän pyörittäjillä olisi edes aikaa harrastaa tätä kaikkea.

Viiden kuukauden marraskuu

Tullessani tänne haaveilin kliseisesti venäläisestä talvesta: jäätyneestä Nevasta ja tsaarin aikaisista rakennuksista sekä puistoista kuuran peittäminä. Olisi varmaan pitänyt hieman ajatella ennen odotusten luomista. Kartasta katsoessa huomaa Pietarin olevan Helsinkiä etelämpänä ja meren rannalla. Eihän Etelä-Suomessakaan ole enää talvea. Postikorttitalven sijasta sain viiden kuukauden marraskuun.

Tältä täällä piti näyttää ja parina päivänä näyttikin:

Viiden kuukauden marraskuu kuvastaa osittain tuntemuksiani vaihto-opiskelujakson ajalta. Kun joka paikassa on märkää ja housut ovat yhden päivän jälkeen kuraiset, en viitsi kaduilla turhaan guljailla. Ongelma ei ole niinkään sää, vaan huonosti rakennetut kulkuväylät ja heikko kunnossapito. Suomessa tärkeimmät kulkuväylät on päällystetty asvaltilla ja vesi valuu viemäreihin. Täällä asiat ovat vähän eri maata. Kuljen päivittäin pitkin erästä katuosuutta vähintään satojen muiden opiskelijoiden kanssa. Usein keskellä katua on pari kymmentä metriä pitkä, melkein pari kymmentä senttiä syvä lätäkkö, jota maasturitkin väistävät kävelytien kautta. Siellä, missä ei ole lätäkköä, on kymmensenttinen loskakerros ja pienempiä lätäköitä siellä täällä. Askeleet saa katsoa tarkkaan. Kumisaappaat olisivat poikaa, mutta paikalliset rämpivät tämän kaiken keskellä nahkakengissä ja -saappaissansa, joita sitten kotosalla rakkaudella hoitavat. Hiekoitukseen täällä käytetään hienoa hiekkaa karkean soran sijaan. Se ei irtoa kengistä kynnysmattoon tömistelemällä, vaan seuraa aina huoneeseen asti. Turha kysyä, kerätäänkö hiekka keväällä pois kaduilta.

Koulureitti

Viiden kuukauden marraskuu näyttää olevan päättymäisillään. Linnut avaavat ääniään ja kevät on vallannut venäläistenkin sydämet. Lähikaupan täti oli huhupuheiden mukaan kerran kysellyt kuulumisia eräältä asuntolamme suomalaisopiskelijalta. Yleensä täti ei edes lausu ostosten yhteishintaa vaan kirjoittaa summan laskimen näytölle. Kai hän luulee, ettei kukaan meistä ymmärrä, paljonko kalja venäjäksi maksaa.

Kevään tuloon liittyy Venäjällä maslenitsa-niminen juhla, jonka suomalainen vastine voisi olla laskiainen. Juhlaan kuuluu olennaisesti blinien syönti, mäenlasku ja muu hulluttelu. Yliopistolla järjestettiin koko perheen tapahtuma juhlan tiimoilta ja väkeä oli paikalla ihan mukavasti. Kuten tavallista, koko ajan ämyreistä raikasi hirveä jumputus ja lavalla oli monenlaisia tanssi- ja lauluesityksiä. Se ei haittaa, että laulu joissakin esityksissä saattaa tulla taustanauhalta.

Järjestys säilyi eikä riehassa liikaa riehaannuttu.

Eri instituuttien opiskelijat olivat koonneet pöytiin blinejä sekä muuta aiheeseen liittyvää rekvisiittaa ja pöydät kilpailivat keskenään. Tuomarina toimi kukas muukaan kuin Pietarin valtiollisen polyteknillisen yliopiston rehtori. Rehtori oli supliikkimies. Hän piti tapahtumassa luonnollisesti lyhyen puheen, jonka aikana kädet viuhuen meuhkasi kaikenlaista iloisesta juhlapäivästä ja kehotti kaikkia syömään paljon blinejä. Suomalainen rehtori olisi ihan vakavasti kehittänyt aasinsillan yliopiston uuden strategian ja juhlan sanoman välille. Puheen jälkeen rehtori lakeijoineen kiersi arvioimassa pöytien antimia ja hyvin näytti lätty maistuvan. Juhlan kliimaksina poltettiin suuri naishahmoinen olkinukke. Vastahan se naistenpäivä olikin.

Polttaminen suoritettiin turvallisesti aidan takana tyhjällä tontilla.

Kielitaidossani on tapahtunut hienoista edistymistä. Kerran jo huomasin puhuvani venäjää sen suuremmin jokaista lausetta miettimättä. En ollut ihan ajokunnossa, ainakaan suomalaisittain. Alkoholia käytän täällä useammin kuin Suomessa, kerralla vähemmän kuin Suomessa.

Sitten kulttuuria. Tammikuussa ennen saksalaisen kämppikseni paluuta kotimaahansa vierailimme venäläisen taiteen museossa. En ole kovin visuaalinen henkilö enkä siksi osaa tulkita maalauksien vivahteita humanistien tapaan. Sen sijaan lähestymistapani on enemmänkin insinöörimäinen. Jos pensselillä maalattu taulu on pinta-alaltaan kaksion kokoinen ja kykenee toistamaan yksityiskohdat samalla tarkkuudella kuin muutaman vuosikymmenen takaiset televisiot, en voi olla ihmettelemättä. Taideteoksiin liittyy usein hienoista hypetystä eli suomalaisittain pöhinää. Monet Mona Lisan nähneet ovat sanoneet, ettei taulu niin ihmeellinen ole. Samaa voin itse sanoa Ilja Repinin Volgan lauttureista. Pikaisen googletuksen perusteella Volgan lauttureiden merkitys on enemmänkin yhteiskunnallinen.

Valtakunnanneuvostoa ihmettelemässä. Sivussa näkyvät pienemmät maalaukset ovat yksityiskohtia tästä suuremmasta taulusta.

Suosittelen venäläisen taiteen museossa käymistä Pietarissa vieraileville. Sen taide on mielestäni vaikuttavampaa kuin Eremitaasissa esillä oleva. Eremitaasin ihmeellisyys perustuu enemmän kullan kimallukseen, jota toisaalta voi ihailla myös Tsarskoje Selossa tai Pietarhovissa. Viimeksi mainituissa saa samaan rahaan lisäksi ihailla hyvin hoidettuja puutarhoja suihkulähteineen.

On mielenkiintoista huomata, kuinka paljon esimerkiksi venäläisen taidemuseoissa ja yleensäkin kulttuuririennoissa käy nuorisoa, ilmeisesti ihan omaehtoisesti. Oman lisänsä tuovat kouluryhmät. Eremitaasissa jopa näin taidetta ihastelemassa joukon varusmiehiä tai tulevia kaadereita. Venäjällä taidetta ja historiaa arvostetaan suuresti ja näiden korostaminen vaikuttaa olevan tärkeä osa koulujen ja muiden instituutioiden ohjelmaa. Taiteen korostamisessa ei ole mitään pahaa. Mekin voisimme olla vahvemmin tietoisia esimerkiksi Gallen-Kallelastamme. Historian opetus on tärkeää, mutta pahoin pelkään, että nyky-Venäjällä käsitellään vain tiettyyn tarinaan sopivat valitut palat, tarinaan sopivin tulkinnoin.

Tässä eräs historiantulkinta auton takaikkunasta: "1941-1945, voimme toistaa"

Tilastollisten tulkintojen tekemistä hankaloittaa väen paljous. Jos näen venäläisen taiteen museossa pari kymmentä nuorta henkilöä, voiko siitä tehdä tulkinnan taiteen suosiosta nuorison keskuudessa? Ja oliko koko perheen rieha suosittu, jos siellä oli kolme sataa henkeä? Suuruusluokat sekä suhteellisuudentaju hämärtyvät ja kriittistä tarkastelua kestävää kokonaiskuvaa on mahdotonta muodostaa. Kyse on aina enemmän tai vähemmän perstuntumasta. Siihen teidän lukijoiden on tarinoissani alistuttava.

Tästä vähän rytmistä haastetta. Mielelläni kävisin näitä herroja toisenkin kerran kuuntelemassa.

Latteus myöhäisestä ajankohdasta ja tekemättä jättämisestä

Lupasin kirjoittaa lisää Irkutskista ja Jekaterinburgista. Saamanne pitää.

Irkutskissa huomaa olevansa kaukana kotoa. Huomattavan monilla ihmisillä kasvojen piirteet ovat aasialaiset. Venäjän kansalaisista noin 20 % on etnisesti muita kuin venäläisiä ja siirtolaisia on paljon erityisesti Keski-Aasian maista. Irkutskissa on vallassa erilainen muoti kuin Pietarissa. Sekä miehillä että naisilla näki jaloissaan luultavasti porontaljoista tehtyjä saappaita. Karvalakkeja näkyi katukuvassa enemmän kuin Pietarissa. Yli 20 asteen pakkasesta huolimatta näin ihmisiä pihalla ilman lakkia ja hanskoja. Siperiassa talven kanssa osataan elää.

Irkutskissa Angkar-joesta nouseva sumu teki lähialueet utuisiksi. Julkiset rakkaudenosoitukset ovat Venäjällä yleisempiä kuin Suomessa. Tässä rakastetaan Anjaa.

Irkutskia kutsutaan Siperian pariisiksi. En kyllä tiedä miksi. Vai saisiko tästä irti Pariisi-fiboja, jos vaihtaisi tilalle kesän, vihreät lehdet ja siistisi vähän paikkoja? En tiedä, en ole Pariisissa käynyt.

Siperialle on tunnusomaista koristeellinen puutalorakentaminen. Tai ehkä paremminkin oli tunnusomaista, koska talot ovat hyvin vanhoja ja mitä ilmeisimmin niille ei ole yleensä tehty mitään vuosikymmeniin. Tämä on taas sellainen asia, jota en oikein voi käsittää, koska näistä taloista voisi saada luotua jopa jonkilaisen brändin. Täällä taitaa olla vähän muutakin miettimistä kuin kaiken maailman brändiasiat.

Tässä talossa oli tehty pientä ulkoremppaakin. Etualalla amerikkalainen auto, jollaiset kyllä kelpaavat venäläisille yllättävän usein.

Vihannes- ja hedelmäkauppaa Irkutskin torilla. Kun pakkasta on yli pari kymmentä astetta, on helppo uskoa, että tuotteiden olomuoto on varsin kiinteä.

Länsimaissa turkiksiin ja niiden, ei kun siis eläinten tarhaamiseen turkistuotantoa varten suhtaudutaan yleisesti kielteisesti. Muuten nahkaa käytetään kyllä surutta. Vuosikymmeniä sitten tuskin oli vaihtoehtoisia, Siperian mittapuulla riittävästi lämpöä eristäviä ja viimalta suojaavia materiaaleja kuin turkikset. Ainakaan Neuvostoliitossa. Pitkälti tästä johtunee turkiskulttuurin nykyinenkin tila Venäjällä. 

Nykyään turkisten käyttöä voi mielestäni pitkää täytenä turhamaisuutena, etenkin Pietarissa. Baabuskojen lisäksi myös nuorempi sukupolvi ja miehet käyttävät turkiksia, mikä oli minulle yllätys. Miehillä materiaalina on useimmiten lampaan talja ja villa on sisäpuolella. Tällaisen takin paksut poimut tuovat minulle mieleen lihavan mursun. Saattaapa takin kantajalla olla paksut viiksetkin.

Pietarin turkismuotia. Venäjällä kaiken ei tarvitse olla kaunista, kunhan on näyttävää.

Ja tässä turkismuotia suoraan Nevski prospektilta.

Jekaterinburg näyttää modernilta, kun huomioidaan, että se avattiin ulkomaalaisille vasta 90-luvun alussa. Tätä ennen kaupunki oli merkittävä sotateknologian tuotantokeskus. Kaupungin keskustassa on paljon uusia rakennuksia ja rakennustyömaita. Talouskriisin kuitenkin huomaa. Osalla työmaista rakentaminen on pysähtynyt. Vaikka kaupungissa on yli 1,3 miljoonaa asukasta, ostoskeskuksissa on hämmentävän hiljaista. Erään luksustavaratalon useissa vierekkäisissä liikkeissä paikalla oli ainoastaan henkilökuntaa räpeltämässä puhelimiaan.

 

Liikerakennus nimeltä Vysotskij. Nimi viittaa pitkää tai korkeaa tarkoittavaan sanaan vysokij. 

Vladimir Vysotskin patsas Vysotskij-rakennuksen läheisyydessä.

Venäjä on yllätysten maa. Saapuessani Jekaterinburgissa hostellin makuusaliin kerrossängyn alapunkalla makoili Venäjän mittapuulla kypsään ikään ehtinyt herra. Hän mutisi minulle jotakin venäjäksi. Koska huoneessa oli muita ihmisiä unten mailla, ajattelin välttää turhaa säätämistä ja kuiskasin hänelle, etten ymmärtänyt. Ikään kuin syynä tähän kerroin olevani Suomesta. Tähän herra vastasi ”Then you must know English. Do you have some time?” Ukko nousi punkaltansa ja halusi vähän jututtaa minua. Hän esitteli itsensä Juriksi ja kertoi käyneensä Jyväskylässä työmatkalla, koska hänellä oli aiemmin vaneria valmistava yritys.

Setä kertoi käyvänsä Jekaterinburgissa parin viikon välein jutustelemassa englanniksi amerikkalaisten kirkonmiesten kanssa. Tätä hän tulisi harrastamaan niin kauan kuin vaimonsa sen sallii. Hän ehdotti, että lähtisin seuraavana päivänä mukaan ensin kiertämään kaupunkia ja sitten tapaamaan muuan amerikkalaista. Minulla ei ollut mitään suunnitelmia, joten lähdin miehen mukaan ilomielin. Pitkän junamatkan jälkeen tuntui mukavalta päästä keskustelemaan englanniksi. Juri valitteli nuorison englannin kielen taidon puutetta ja maansa tilaa. Toisen maailmansodan tuhoisammaksi perinnöksi maallensa hän nosti alkoholin. Sotaa käytiin viinan voimalla ja tämä näkyy maassa edelleen. 64-vuotias mies kertoi, ettei hänen nuoruuden tovereistansa ole enää monikaan elossa.

Afganistanin ja Tshetshenian sotien muistomerkki.

Juri viittasi menneisiin aikoihin kertomalla, ettei isänsä koskaan kommentoinut sanallakaan poliittista keskustelua, jota Jurin nuoruudessa 70-luvulla uskalsi jo pienessä piirissä käydä. Hiljaa pysyminen oli Stalinin aikaan eläneellä selkäytimessä. Puhe tuli myös jääkiekosta. Detroitin Red Wingsissä pelaava Pavel Datsjuk on Jekaterinburgista kotoisin ja käyttää kuulemma kesäisin paljon aikaa kotiseudullaan juniorijääkiekon ja lasten parissa. Pasha tunnetaan rapakon takanakin hyvänä jätkänä. Hän on voittanut ”parasta urheiluhenkeä ja herrasmiesmäistä käytöstä” osoittavalle pelaajalle jaettavan palkinnon neljästi ja on täten neljä kertaa yhtä hyvä ja kolme kertaa parempi jätkä kuin Jari Kurri. Venäjällä skaala on kaikessa laaja: osa huitoo mailalla toimitsijoita verille ja poistuu kaukalosta kesken palkintojenjaon, osa on todellisia herrasmiehiä. Ensimmäisen ryhmän edustajat muistetaan ulkomailla paremmin, valitettavasti ihan syystäkin.

Tapaaminen amerikkalaisen Frankin kanssa oli mielenkiintoinen. Miehellä oli vahvat käsitykset esimerkiksi homopropagandasta sekä presidentti Obaman uskonnollisesta vakaumuksesta. Obama on kuulemma muslimi eikä rakasta Amerikkaa. Frankin tapaamisensa jälkeen olisin voinut vielä mennä tapaamaan Jekaterinburgissa vaikuttavia amerikkalaisia mormoneja, mutta kieltäydyin kutsusta. Olin saanut amerikkalaisista uskon miehistä tarpeekseni.

Ensimmäinen muistoni maailmanpolitiikasta on, kun Venäjän presidentti Boris Jeltsin (lausutaan "baris") ja Yhdysvailtain presidentti Bill Clinton tapasivat Helsingissä maaliskuussa vuonna 1997. Olin tuolloin viisivuotias. Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin oli kotoisin Jekaterinburgista. Presidentin kunniaksi kaupunkiin on perustettu Jeltsin-tsentteri, jossa voidaan järjestää vaikka minkälaisia tapahtumia. Tsentterin edessä on asiaankuuluvasti tämän suurmiehen muistomerkki, jonka lähistöllä käyskenteli vartijoita, vaikka alueella oli rauhallista. Voihan toisaalta olla, että ilman vartijoita ei olisi rauhallista.

Kiinnostuneet henkilöt voivat perehtyä Boris Jeltsinin saavutuksiin esimerkiksi tästä linkistä: http://www.youtube.com/watch?v=3ZDVXOgbfOg

Jekaterinburgin historiaan kuuluu myös Venäjän toistaiseksi viimeisen tsaarin Nikolai II:n ja tämän perheen murhaaminen. Talvipalatsissa ja Tsarskoje Selossa vierailujani muistellessa mieleeni juolahtaa kansanomainen sananlasku ahneen lopusta, vaikka saattoipa Kolja joutua vastuuseen myös isiensä rikoksista. Surmapaikalle on myöhemmin rakennettu kirkko ja tsaarin perheen jäsenistä on tehty pyhimyksiä. Kirkossa on jokaisen keisarillisen perheen jäsenen muistoksi tehty komea muistotaulu. Eräs naishenkilö kävi kirkossa vieraillessani pussaamassa kaikki taulut läpi liikuttuneessa tilassa.

Kirkossa oli alkamassa jonkinlaiset seremoniat. Keisarillisen perheen muistotaulut taka-alalla.

Matkasin Jekaterinburgin keskustasta lentokentälle linja-autolla. Saavuin autolle aikataulua ajatellen viime tipassa, mutta muita kentälle lähtijöitä ei ollut. Astuin autoon sisään ja kuljettaja selitti minulle, että auto ei lähde minnekään, jos paikalle ei saada lisää matkustajia. Hän kehotti minua istumaan repsikan paikalle ja jäämään jutulle. Muita matkustajia tuli ja lähdimme matkaan varmaan pari kymmentä minuuttia myöhässä aikataulusta. Puhelimme sanavarastoni puitteissa niitä näitä, mutta minulle selvisi, että työtilanne alueella on hankala. Vladiksi esittäytynyt kuljettaja kertoi asuvansa varsinaisesti parin sadan kilometrin päässä ja ajavansa bussia Jekaterinburgissa parin viikon jaksoissa. Yleisellä tasolla mies kertoi, etteivät palkat tule aina ajallaan ja on vaikea tulla toimeen. Tällaiset tapaamiset tuntuvat minusta vähän hankalilta, koska minulla on kaikki niin helkkarin hyvin. Veikkaanpa, että saamani apuraha vaihto-opiskelua varten voi vastata tämän bussikuskin vuoden paikkaa, ehkä enemmänkin.

Puluille on tehty lämmittelypisteitä osana kaukolämpöverkostoa.

Vlad näytti vanhasta nokialaisesta kännykästään videoita noin vuoden vanhasta tyttären pojastaan. Vaari olisi ollut varmasti mieluummin kotona perheensä parissa kuin kuluttamassa suurkaupungin katuja. Lentokentälle saapuessani Vlad totesi maailman olevan pyöreä, ja että ehkä tapaisimme vielä. Tällainen tunteellisuus on venäläisille tyypillistä. Paiskasimme kättä, kuten täällä tulee tehdä vähän joka välissä ja lampsin terminaaliin sisälle. Bussiin nousi keskiaasialaisia, ilmeisesti leveämmän leivän perässä hekin.

Kohtaamiset eivät loppuneet tähän. Lentokentällä muuan naishenkilö pyysi pitämään tavaroitaan silmällä sillä välin kuin kävi tupakalla. Tottahan toki toteutin toiveen ja pian rouva palasi. Palkkioksi ahkeruudesta sain suojakaasuun pakatun pullan. Nainen kertoi olevansa Ukrainasta ja tapaamassa isoäitiään Jekaterinburgissa. En tiedä, mitä ukrainalainen isoäiti tekee Siperiassa, mutta ehkäpä Stalin tiesi. Myös kiekkotaituri Datsjukin sukunimi oli Jurin mukaan ukrainalainen. Neuvostoliiton historiassa kansoja sotkettiin sekaisin reilulla kädellä. Nainen harmitteli nykyistä tilannetta Venäjän Ukrainan välillä. Perinteisesti venäläiset ja ukrainalaiset ovat tunteneet toisensa veljeskansoina, mutta nyt tilanne on ainakin maiden virallisten totuuksien mukaan toinen.

Torkuin yön lentokentän penkillä. Palatessani Siperian-reissulta takaisin Pietariin aamulla kahdeksan jälkeen huoneessani lepäili kaksi uutta kämppistä. Sällit olivat olleet yön pahamaineisella Dumskajalla. Eiköhän näidenkin kanssa pärjätä.

Ajan hengen mukaisesti vedetään mutkat suoriksi. Kaikille on selvää, että venäläiset ovat outoa ja epäilyttävää sakkia, mutta katsokaa nyt näitä amerikkalaisia.