Pietarista Venäjälle ja takaisin

Vielä ennen Suomeen paluuta päätin tehdä yhden reissun. Osin yleisön pyynnöstä, osin mielenkiinnosta tähän maahan, josta alan pikkuhiljaa saada tarpeekseni. Baikalissa olin jo uinut, mutta Volgaa en ollut vielä nähnyt. Suunta oli selvä.

Volgan varressa on sattunut ja tapahtunut. Joki oli viikinkien kauppareitti jo tuhat vuotta sitten. Viime vuosisadan suurissa rytinöissä Volgan varressa sijaitseva Stalingrad pistettiin silpuksi, kun Euroopan suurmiehet ottivat mittaa toisistaan. Stalingradiin on Berliinistä aikamoinen matka, nykyisiä teitä pitkin yli 2700 kilometriä. Elintilan laajenemisen estäminen vaati pelkästään tässä voimainmittelössä 1,5 miljoonaa ihmishenkeä.

Tuon onnettoman kaupungin nimi on vaihtunut Stalingradista Volgogradiksi ja sinne lensin viikko sitten keskiviikkona. Lentokoneen ikkunasta näkyi joki, joka oli vierustoverin mukaan Don. Se virtasi hiljaa. Volgogradiin laskeuduttua minulle kristallisoitui taas, kuinka välillä on hyvä astua Pietarista Venäjän puolelle. Pohjolan Venetsiassa Venäjästä ja sen nykytilasta saa todellisuutta paremman kuvan.

Varaamani hostelli oli hyvä. Keittiö oli selvästi puhtaampi kuin esimerkiksi asuntolamme keittiö. Vessan seinälle oli liimattu vanhoja neuvostoliittolaisia sekä ruotsalaisia sanomalehtiä. Aamupalaa syödessäni eräs venäläinen sälli alkoi jututtaa ja kysyi päivän suunnitelmista. Kerroin suuntaavani ainakin Mamajev Kurgan -kukkulalle. Kaveri, muistaakseni Sergei nimeltään, tiedusteli haluani liittyä hänen seuraansa. Totesin, että mikä ettei. Selvisi, että lähtisimme liikkeelle moottoripyörällä. Hetken aikaa mietin, mutta ajattelin, että menköön.

Astuimme ulos ja tuore Honda Shadow Phantom seisoi kadulla hostellin edessä. Siinä vaiheessa, kun Serjoga laittoi pipon ja aurinkolasit päähän, tajusin, ettei meillä ollut edes kypäriä. Tässä vaiheessa en enää kehdannut perääntyä, niin fiksua kuin se kaiken järjen mukaan olisi ollutkin. Poliisi seisoi viiden metrin päässä lähtiessämme liikkeelle, mutta heillä taisi olla muuta mietittävää kuin meidän kypärättömyytemme. Serjoga ajoi rauhallisesti, mutta hänellä oli mielenkiintoinen tapa suunnistaa. Kaveri ajoi autojen viereen ja kyseli kuskeilta, minne milloinkin piti mennä. Lopulta päädyimme kukkulan juurelle.

Hyvin ravittu sekä treenattu neuvostosotilas.

Venäläiset osaavat tehdä visuaalisesti vaikuttavia monumentteja. Matka kukkulan juurelta patsaalle oli suurista kärsimyksistä, uhrauksista, taisteluista ja lopulta voitosta kertova taival, joka oli kuljettava päästäkseen huipulle. Matkalla kovaäänisistä kuului dramaattisia musiikkiteoksia ja ilmeisesti sodanaikaisia taistelujoukkoja ja neuvostokansaa kannustavia radiolähetyksiä. Ikuinen tuli oli tuotu tännekin ja asiaan kuuluvasti kunniavartio oli sitä vahtimassa.

Itse Äiti synnyinmaa –patsas on vaikuttava jo pelkästään korkeutensa puolesta. Sillä on korkeutta liki tuplat Vapaudenpatsaan hahmon korkeuteen verrattuna. Kukkulan rinteelle on haudattu muun muassa Vasilit Tshuikov ja Zaitsev. Ensimmäinen heistä Stalingradin taistelussa marsalkka Pauluksen joukot nujertanut Neuvostoliiton marsalkka, kaksinkertainen Neuvostoliiton sankari. Jälkimmäinen taas on Venäjän Simo Häyhä, legendaarinen tarkka-ampuja, joka niin ikään kaupungin taisteluissa pudotteli vihollisia satamäärin. Enemy at the Gates –elokuva kertoo varsin viihteellisesti ampujan saavutuksista neuvostoliittolaisen sotapropagandan mukaisesti.

Lämpimänä päivänä taistelija kävi viilentämässä vartiovuorossa olevaa toveria tämän koppalakkia heilutellen.

Äiti synnyinmaa sekä synnyinmaan nuoria kansalaisia tutustumassa historiaan

Laskeuduttuamme Mamajevin kurgaanilta alas motskarin luokse ajoimme takaisin kaupunkiin, jossa totesin moottoripyöräajelun riittävän minulle tältä erää. Serjoga taisi vaikuttaa vähän huvittuneelta. On aina mukava tuoda iloa kanssaihmisille. Kiitin seurasta ja toivottelin hyvät jatkot.

Reilut viisitoista kilometriä kaupungin pohjoispuolelle rakennettiin sodan jälkeen vesivoimalaitos osana suurten kommunististen rakennushankkeiden sarjaa. Rakennustöihin osallistui kymmeniä tuhansia innokkaita nuoria kommunisteja koko suurvallan alueelta. Työväkeä tarvittiin, sillä padolla on pituutta liki viisi kilometriä. Laitos tuottaa sähkötehoa karvan alle 2600 MW ja vedenpintojen korkeusero on 15 metriä. Nyt voivat kiinnostuneimmat henkilöt laskea Torpeedolla kielimuuria päin –tekstissä esittelemälläni yhtälöllä, kuinka monta litraa Volgassa virtaa vettä sekunnissa. Luonnollisesti tarvitaan vähän hihavakioita, mutta veden tiheys lienee tuttu 1000 kg/m^3 Venäjälläkin ja voimalan hyötysuhteeksi voi heittää vaikka arvon 0,7.

Lähdin ottamaan selvää, kuinka lähelle Euroopan suurinta vesivoimalaa pääsisin. Astuessani metrotunneliin meinasin tyrskähtää nauruun. Näky oli pysynyt varmasti samana useita vuosikymmeniä. Maan alla puksutti kovin pieniä ja vanhoja raitiovaunuja, eivätkä ne maan alla pysyneetkään kuin parin keskustan pysäkin ajan. Ei se siis metro ollutkaan, vaan pikaratikka. Eikä se kovin lujaa kulkenut. 

Viimeinen ratikkapysäkin nimi oli Volgogradin traktoritehdas. Se kuulosti minusta hauskalta, mutta sille on selvä ja kunniallinen syy. Stalingradissa oli valmistettu 30-luvulta lähtien traktoreita ja sodan aikana tehdas oli valjastettu minkä muunkaan kuin T-34-panssarivaunun tuotantoon. Tämä kunniallinen tuotantolaitos tuhoutui taistelun aikana täysin, mutta rakennettiin sodan jälkeen uudelleen. Firma tuottaa edelleen jonkinlaisia maatalousajoneuvoja.

Vierailin Stalingrdin taistelusta kertovassa suuressa ja hyvin kootussa museossa. Sen pihassa oli asiaan kuuluvasti T-34-tankki sekä tämä lentokone. Taustalla on tarjolla WC-palveluja ja Volga.

Vieraissa venäläisissä kaupungeissa on aina yhtä jännittävää kulkea julkisilla kulkuneuvoilla. Koskaan en tunne varmuutta, onko oikean auton kyydissä ja että missä kannattaisi jäädä pois. Onneksi älypuhelin auttaa. Ilman sitä homma menisi jo jännemmäksi. Hypättyäni pikkubussista näin järeitä voimalinjoja ja talsin kolmisen kilometriä patorakennelmalle. En päässyt itse voimalaitokselle asti, mutta näin alajuoksun kuohut parin sadan metrin päästä.

Pikaratikka. Tunsin kokevani häivähdyksen Neuvostoliittoa.

Kalaukkoja ja yksi täti pyyntihommissa.

Volgan rannassa oli paljon kalamiehiä ja kala vaikutti olevan syönnillään. Useilla oli kasseissaan kaloja kilokaupalla. Kalat olivat noin 30-senttisiä ja hopeakylkisiä. Ilmeisesti kyseessä oli Volgan silli.

Volgogradista jäivät mieleen pienet kärpäset ja hyttyset, jotka pörräsivät koko ajan kasvojen ympärillä. Pohjoisen pojalle on aina yhtä ihmeellistä myös se, kuinka voi olla samaan aikaan sekä pimeää että lämmintä. Kaupunki ei ole kovin kaunis ja erityisesti keskustasta sivummalle mennessä paikat ovat aika rähjäisessä kunnossa. Keskustassa oli mukava kävellä, kun ei ollut väen tungosta jokaisessa kadun kulmassa.

Sankareiden puistosta avautuu komea maisema joelle.

Otin yöjunan Moskovaan perjantaina iltapäivästä. Paikka oli platskartnij-luokassa, jonka ominaisuuksia esittelin Siperian reissua käsittelevässä kirjoituksessa. Samassa osastossa kanssani matkusti äiti Jelena eloisan seitsenvuotiaan tyttärensä Ritan kanssa sekä Maksim, jolla oli ikää kaksitoista. Maksimin baabushkalla oli paikka viereisessä osastossa. Jutustelimme matkatovereideni kanssa niitä näitä sanavarastoni rajoissa. Suurikorvainen ja vihreäsilmäinen Rita olisi halunnut syödä lettuja kanan ja perunan sijasta. Hän oli kova pelaamaan Minecraftia tabletillaan ja esitteli minulle rakennelmiaan. He olivat äitinsä kanssa menossa tapaamaan perheen isää, joka työskentelee Moskovassa. Arvelin Maksimin olevan jalkapallomiehiä, mutta nuori mies pelasikin vesipooloa. Jääkiekosta lienee turha kysellä. Maksimin mummo piti tunnollisesti huolta, että poika söi, joi, söi lisää, söi jäätelöä ja muisti käydä vessassa. Mummot taitavat olla samaa maata kaikkialla.

Venäläistä suurkaupunkia, tai ainakin Moskovan ja Pietarin kaltaisia kasvukeskuksia lähestyttäessä ensimmäisenä vastaan tulee julmetun suuret osittain työn alla olevat kerrostalokompleksit kaupungin laitamilla. Niiden asuntoja mainostetaan kovasti metroissa. Moskovaa lähestyttäessä ylitimme kaupunkia kiertävän viisikaistaisen tien, yhden ainakin neljästä Moskovaa kiertävästä kehätiestä.

Moskova lähestyy.

Perillä

Moskovaan saapuessa päivä oli lämmin. Hostellin sisäänkirjautumiseen oli aikaa neljä tuntia ja suuntasin keskustaan. Koska olin käynyt tässä maailman mahtavimman maan pääkaupungissa jo marraskuussa, minulla oli karkea haju siitä, minne suunnata. Punaisen torin ja Kremlin kupeessa oli paljon turisteja, yksittäisenä ryhmänä joukoittain parveilevat kiinalaiset. Turvatarkastus torille mennessä oli varsin tiukka. Poliisit katsoivat repun ja laukun kaikki taskut. Näin tämä hieno maa suojelee kansalaisiaan. Jono Leninin luokse oli varmaan pari sataa metriä. Torilla oli jonkinlainen kirjallisuustapahtuma käynnissä ja lavalla pidettiin historian luentoa. Muistaakseni puna-armeijasta ja fasisteista ainakin oli puhetta. Luennoitsija ei ollut mikä tahansa kadun mies, vaan historiallisten tieteiden kandidaatti. Kas kun ei kansainvälisten historian tietokilpailujen palkinnonsaaja.

Punaiselle torille on tunkua.

Lähdin pikkuhiljaa kulkemaan hostellille päin. Lähes koko reitti oli yhtä isoa tietyötä. Huomasin, että Moskovan keskusta oli huomattavan hyvässä kunnossa, ainakin pinnoilta. Sopii tietenkin suurvallan pääkaupungissa ollakin. Työmiehistä valtaosa oli perusvenäläistä tummempia hipiältään.

Sadekuuro yllätti moskovalaiset. Oli hauska katsella moskovitsien selviytymistä luonnonvoimien keskellä. Hiusten suojaaminen vaikutti olevan tärkeää. Eräällä mummolla oli suihkumyssy päässä. Eipähän mene permanentti pilalle. Myös nahkatakkeja nostettiin pään suojaksi. Eräs neito ei nöyrtynyt sateen edessä vaan marssi määrätietoisesti eteenpäin välillä kiljahdellen. Eräällä rouvalla oli hankaluuksia sipsutella uudenkarheaan mersuunsa, kun auto oli lätäkön keskellä. Itse seisoin ensin bussipysäkin katoksessa ja sitten parvekkeen alla. Minulla ei ollut minkäänlaista takkia matkassa mukana sateenvarjosta puhumattakaan.

Jollakin on puistossa pieni shakkibisnes.

Moskovankin hostelli oli hyvä. Asiakkaiden arvioita kannattaa lukea. Erityisesti silloin majoituksen voi olettaa olevan kelvollinen, jos se saa hyviä arvioita amerikkalaisilta. Joissakin hostelleissa ärsyttää vain se helkkarin rento ilmapiiri ja henkilökunnan small talk. Minä en ole hirveän rento, jos väsyttää ja haluaisin päästä pian suihkuun. Onneksi venäläiset eivät turhia puhele niin kauan, kun uskovat sinun olevan venäjää osaamaton ulkomaalainen.

Kulttuuria pitää harrastaa. Eihän sitä muuten sivisty. Googletin, missä sijaitsee Tretjakovin galleria ja lähdin sinne. Yllätyin, kun näin millaisessa betonilaatikossa galleria sijaitsi. Kiertelin saleissa katsellen maalauksia ja muita taideteoksia, ja ihmettelin vähän, kun ajattelin esillä olevan vähän klassisempaa maalaustaidetta. Olin silti ihan tyytyväinen, neuvostoliittolainen realismi kiinnostaa aina ja ovat nykyaikaisemmatkin teokset usein komeita, vaikkei niistä tolkkua otakaan.

Venäjän ulkoministeriö. 

Google ei aina ole oikeassa. Se ohjasi minut väärään paikkaan. Olin kyllä oikean firman näyttelyssä, mutta väärässä paikassa. Se selvisi minulle vasta seuraavana päivänä. Onneksi taidenäyttelyreissu ei ollut mikään elämää suurempi asia, ennemminkin välttämätön paha kotimatkan varrella.

Seuraavana päivänä noudatin Pietarissakin soveltamaani ohjenuoraa ”jos et tiedä, mitä haluaisit tehdä, mene konserttiin”. Sitä ei kuitenkaan voisi tehdä enää syksyllä. Kävin kuuntelemassa Tsaikovskin mukaan nimetyn konservatorion Rahmaninov-salissa Bachin ja Shostakovitshin sävellyksiä pianolle. Varsinkin jälkimmäisen säveltäjän teoksissa liikutaan usein jännän äärellä ja välillä saattaa jopa hymyilyttää. Minua ainakin.

Mitä tämän lisäksi tein Moskovassa? Räpläsin puhelintani yrittäen selvittää, mitä voisin tehdä ja minne mennä. Päätin vierailla B. B. Kingin mukaan nimetyssä bluesravintolassa. Ajattelin, että ravintola oli osa samaa ketjua, jossa bluesin kuninkaan viimeisin live-DVD oli äänitetty. Paikalle päästessäni mielessäni välähti, että olisihan minun pitänyt arvata. Ei mustan musiikin suurtähden mukaan nimetty musiikkiklubien ketju mikään joka paikkaan ulottuva Starbucks ole. Puuvillapelloilta maailmanmaineeseen nousseen miehen mainetta oli käytetty härskisti hyväksi tätä luolaa perustettaessa.

Paikka oli varsin rähjäinen, mutta se lienee ihan sallittua bluesklubille. Menossa oli keikka: mies soitti pianoa ja nainen lauloi. Molemmat hoitivat hommansa kelvollisesti ja väki vaikutti viihtyvän. Autenttista tunnelmaa loi baaritiskin takana hääräilevä tummaihoinen, noin viisikymppinen mies. Hänellä oli jännä aksentti venäjää puhuessaan.

Totta puhuen minua ei hirveästi huvittanut olla Moskovassa. Keli oli Moskovassa viettämieni ensimmäisten tuntien jälkeen tihkuinen ja vaikka pidän yksin matkustamisesta, olisin mielelläni höpöttänyt tyttöystäväni kanssa. Suomeksi sanottuna minulla oli häntä ikävä. Lisäksi kontrastia loi se, että näin jälkeenpäin ajatellen ensimmäinen Moskovan reissuni oli yksi vaihto-opiskeluvuoden kohokohdista. Meillä oli tuolloin erityisen hyvä tunnelma kulkiessamme porukalla loskasateessa. Koska Moskovassa kulkeminen ei enää innostanut, astuin yöjunaan vuorokautta aiemmin kuin olin alun perin suunnitellut. Ei ole vielä kaduttanut.

Iskulauseiden aika ei ole ohi. Kasvu tulee! Tällaisia maalauksia oli ympäri kaupunkia.

Moskova ei hurmaa kauneudellaan. Jos se jollakin hurmaa, niin suuruudellaan ja mahdollisuuksillaan, miksei mielenkiintoisella historiallaankin. Moskova vaikuttaa olevan suuruudenhullujen suuri ja hullu kaupunki. Tämä on karkea, jopa typerä yleistys, mutta googlettakaapa vaikka ”moscow state university”. Stalin virkisti maailman mahtavimman maan pääkaupungin ilmettä voitetun suursodan jälkeen. Eikä se siihen loppunut, samaa tyyliä näkyy rakennettavan edelleen, kenties edellä mainitun suurmiehen kunniaksi.

Sata metriä leveitä katuja kaahaavat Bentleyt ja Maybachit, näinpä yhden Rolls-Roycenkin. Muotiliikkeiden ikkunoissa vakuutetaan tavaraa myytävän Milanon hinnoilla. Se lienee tärkeää. Vai alkaako matala öljyn hinta tuntua ostovoimassa? Mummelit kerjäävät rahaa ja vartijat herättelevät syrjäytyneitä pampulla lempeästi läpsytellen. Jalkakäytävät ovat komealla kivellä päällystetyt, mutta sateella vedet valuvat minne sattuu.

Porkkanan värinen G-sarjan AMG-mersu. Se on miesten auto.

Vaikka moskovalaisten kerrotaan olevan tavallistakin kylmempiä, minä en ole sellaista huomannut. Silti olen tyytyväinen, että vietin vuoden Pietarissa enkä Moskovassa. Voi myös olla, että olisin tyytyväinen valintaani, jos olisin päätynyt Moskovaan. Ihmisluonto on sellainen.

Pietariin oli mukava palata.

On eräs teos, joka hienosti eri versioidensa avulla kokoaa yhteen Venäjän ja Saksan, Volgan ja Moskovan. Liekö videon esityksessä kukaan oikeasti laulanut soittamisesta puhumattakaan? Ei sillä ole niin väliä. Pääasia, että kuori kiiltää ja kansa saa sirkushuveja – ei ainoastaan Venäjällä. 

Toukokuussa tapahtuu

Toukokuu on hienoa aikaa olla Pietarissa. Vihreys on vallannut puistot ja pusikot. Aurinko paistaa, grillimaisterit hääräilevät puistoissa hiiliensä sekä vartaidensa kanssa ja suomalaiset kiekkoturistit juovat hotellin sekä hotellin vieressä olevan pubin oluthanat tyhjiksi.

Mies on ongella Talvipalatsin edessa ja sai kaloja. Tytöt opetetaan  poseeraamaan pienestä pitäen. Ensin otettiin kuva tyttärestä ja sitten äidistä.

Opiskelijalle toukokuu tarkoittaa harjoitustöiden kirjoittamista sekä tenttejä. Olen saanut pohtia Suomen jäähallien lämmön talteenottomahdollisuuksia sekä voimalaitosten päästörajoja numeeristen simulaatioiden ohella. Opiskelu on ollut pitkästä aikaa mielekästä ei vähiten kotiyliopiston professorin pitämien kurssien takia. Toisaalta toinen, intialainen professori on pitänyt huolen yleissivistyksen kerryttämisestä. Intian energiainsinöörit pohtivat vähän toisenlaisia juttuja kuin me pohjoisen maailmanparantajat.

Kävin kuljeskelemassa hautausmaalla, jonne on haudattu karkeasti 500 000 ihmistä Leningradin piirityksen aikana.

Venäjällä toukokuu, erityisesti sen alku ovat velttoilun aikaa. Vapun tienoilla on pari yleismaallista vapaapäivää, joita seuraa viikon kuluttua VOITONPÄIVÄ. Kaikki kynnelle tai edes sen reunalla roikkumaan kykenevät yrittävät sumplia vapun ja voitonpäivän väliset arkipäivät lomaksi. Samanlainen löysäilyjakso on luotettavien venäläis-posiolaisten lähteiden mukaan myös tammikuussa uudenvuoden ja en muista minkä muun tärkeän juhlan tienoilla.

Missään muualla Venäjällä kuin tällä hautausmaalla en ole nähnyt tällaista reittiä liikuntaesteisille. Veteraanit ja piirityksestä selvinneet, blokadnikit, halutaan saada päämuistomerkille.

Vappuna sain kutsun lähteä erään venäläisseurueen mukaan Suomenlahden rannalle viettämään päivää ja grillaamaan. Otin kutsun tietenkin iloiten vastaan. Kävimme kaupassa ostamassa ison läjän ruokatarvikkeita ja ruokajuomia. Udelnajan juna-asemalla havaitsimme, että emme olleet idean kanssa yksin, vaan Kuokkalan ja Terijoen dyyneille oli tulossa paljon väkeä. Solnechnojen junapysäkiltä oli matkaa rantaan noin kaksi kilometriä.

Päivä oli komea. Lentopalloa pelattiin ja yksi seurueen jäsenistä viritteli kuormaliinan kahden puun väliin nuorallakävelyä varten. Lokit lensivät lähes paikallaan tuulessa virtauksen kannattelemina. Toisen seurueen väki heitteli ilmaan lihanpalasia, joita lokit taidokkaasti nappasivat suoraan lennosta.

Olimme rannalla varmaan viitisen tuntia ja välillä lähdin katselemaan paikkoja. Istahdin dyynin harjalla olevalle mättäälle googlettelemaan, olimmeko jo menetetyn Karjalan puolella ja mitä horisontissa näkyvät rakennelmat voisivat olla. Tiesin, että vastarannalla olisi jossakin Sosnovij Borin ydinvoimala, josta syksyllä tussahti höyryt pihalle. Näytin varmaan lohduttomalta siinä puhelinta räplätessäni, kun viidentoista metrin päähän leiriytyneestä seurueesta huikattiin: ”Nuori mies, onko kaikki hyvin?” Vastasin kaiken olevan kunnossa ja kerroin, mitä googlettelin. Vaikuttivat yllättyneiltä, kun he tajusivat minun olevan mamu. Jutustelimme kymmenisen minuuttia opinnoista, Pietarista sekä elämästä Venäjästä ja Suomesta. Tällaiset odottamattomat kohtaamiset venäläisten kanssa toistuvat silloin tällöin ja niistä on jäänyt minulle aina positiivinen jälkimaku. 

Voitonpäivän valmistelut alkavat varmaan lokakuussa. Sen verran tärkeästä juhlasta on nimittäin kyse. Tänä suurena päivänä taksisovelluksen autotkin oli muutettu T-34 –tankeiksi. Tankkeja ei Nevskillä voitonpäivänä liikkunut, mutta sota-aikaisten kuorma-autojen lavoilla kuljetettiin veteraaneja. Moskovassa oli ohjusmiehen sanoin isoja puikkoja pötköllään.

Löytyihän niitä ohjuslavetteja Pietaristakin.

Voitonpäivä on juhlana hieno. Kadulla on paljon ihmisiä ja väki on hyväntuulista. Nevski prospekti on varattu jalankulkijoille. Kadulla myydään Venäjän lippuja sekä oliivinvihreitä tähdenmuotoisella kokardilla varustettuja suikkia. Paraatin alkaessa kansa hihkuu hurraata, tai venäläisittäin paremmin uraata. Paraatissa marssivien marssitaito sekä –asenne vaihtelee. Joukossa jutustellaan ja räpelsipä eräs taistelija puhelintaan. Hyvä niin. Vanhempien tieteenharjoittajien ohittaessa korviin kuuluu rytmikäs kilinä. Mitalit rinnassa kertovat suurista isänmaallisista ansioista.

Siinä missä Suomen itsenäisyyspäivä on tunnelmaltaan arvokas, jopa harras, on Venäjän voitonpäivässä karnevaalitunnelmaa. Lienee vuodenajallakin osuutta asiaan. Hurjimmat kiinnittävä autojensa katoille kuormaliinoilla ja ilmastontiteipillä poppivehkeitä tai itse askartelemansa pahvisen panssarivaunun tornin ja kaahaavat ympäriinsä. Liian vaarallista Suomeen!

Panssarivaunuja Pietarin kaduilla

On luonnollista, että sota muistetaan. Kuitenkin katsellessani täällä ympärilleni mietin, mitä tämä voitostaan vieläkin hurmioitunut kansa voitollaan saavutti. Ei ainakaan avointa, länsimaisittain tarkasteltuna tervettä demokraattista yhteiskuntaa, saati moneen sodassa tappion kokeneeseen maahan verrattavaa aineellista hyvinvointia.

Veneily on hieno harrastus, mutta ei tuolla kyllä parhailla haukikaislikoille pääse.

Historian analysointi sikseen. Ajatuksia on, mutta ne ovat lähinnä subjektiivisesti muodostuneita käsityksiä, vaikka kuinka yritän analyyttisesti ja objektiivisesti ajatella. Hyvä asenne ei auta, jos ei tiedä tarpeeksi. Venäjän ja Neuvostoliiton historia sekä niiden vaikutus nykypäivään ovat niin suuria kokonaisuuksia, etten ole niistä saanut kelvollista kokonaiskuvaa muodostettua. Mitkä voimat aiheuttavat minkäkin seurauksen, ja minkä mekanismin kautta? Olisi siinä taas Routalemmelle vähän miettimistä.

Ei toukokuu voitonpäivään lopu. Rakas elämänkumppanini saapui nauttimaan Pietarin keväästä. Lomamme kesti taas perinteisesti perjantaista maanantaihin ja oli oikein rentouttava. Seurasimme suomalaisten jääkiekkofanien torkkumista ja mölinää Suomi-Slovakia –ottelussa. Kävimme ihmettelemässä paikallista huvipuistoa sekä haiden ja rauskujen ruokkimista lasin läpi. Loman huippuhetkiä - Paten maalin lisäksi - oli huomata, kuinka helposti ruokaa sai kuin saikin tikuilla suuhun!

Moskva-nimisen ravintolan terassilla on komea nauttia päivästä ja aterioida. Söimme karppia ja haukea.

Viime perjantaina minä parinkymmenen tuhannen muun musiikin ystävän lisäksi saavuin Palatsiaukiolle kaupungin päivän konserttiin. Ennen konsertin alkua Pietarin pormestari piti puheen, jossa luonnollisesti ylisti kaupunkia oikeana tieteen ja taiteen Mekkana. Joku pormestarin apumies piti huolen poliittisesta puolesta ja kiitti maan presidenttiä ja pääministeriä siitä, kuinka he tukevat ja auttavat Pietaria kaikin tavoin. Myös sotaveteraaneja muistettiin kiittää ja niin konsertti pääsi alkamaan. Mihailovskij-teatterin sinfoniaorkesteri säesti useita laulajia, joista suurimpana tähtenä Mikkelin musiikkijuhlillakin vieraillut Anna Netrebko. Konsertti oli ilmainen ja show oli laaja: lavalla vipelsi arviolta lähemmäs sata esiintyjää.

Kattokruunu pitää ulkoilmakonsertissa olla. Painoa valaisimella oli melkein 700 kiloa.

Kuun lopussa piti kirjoitella raportteja ja analysoida elokuvan perusteella venäjäksi, miksei Sergei Rahmaninov enää juuri säveltänyt paettuaan vallankumousta Amerikkaan. Viimeistelin eilen viimeisen raportin ja kirjoitin tänään viimeisen tentin. Meinasi tulla stressi, kun maanantaina kuulin, että perjantaina olisi tentti ja minulla oli jo lentolippu. Latteudeksi jo muodostuneen Venäjää kuvaavan sananlaskun mukaisesti kaikki taas järjestyi, kun vähän potki, ja nyt tentti on kirjoitettu.

Vanhoja hyväkuntoisia autoja näkee täällä harvoin. Paitsi että tämän korimallin Ladaa valmistettin vielä tälläkin vuosituhannella.

Huomenna lähden Volgogradiin katsomaan Äiti Venäjän patsasta ja Volgaa. Sieltä otan yöjunan Moskovaan. Junamatka on mukavan lyhyt tällä kertaa, vain 18 tuntia. Tuossa ajassa ehtii hyvin mietiskellä kaikenlaista, mutta vielä ei pitäisi olla mielenterveyden koetuksella. En ole vielä miettinyt, mitä teen Moskovassa. Bolshoi-teatterissa haluaisin käydä. Moskovan liepeillä olisi myös eräs maailman parhaista panssarivaunumuseoista, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua, että olen saanut panssarivaunuista vähäksi aikaa tarpeekseni.

Päivän taideteoksessa runon minä on ollut niin päissään muuttaessaan Leningradiin tai Pietariin, ettei muista osoitetta saati pelkkää katua tai talonnumeroa. Sen verran sankari saa kuitenkin muistin syövereistä sammallettua, että osoite on tällä hetkellä www leningrad SPB . ru