Joskus on mukava olla väärässä

Maalailin edellisen kirjoituksen päätteeksi kuvia yliopiston sotahistoriallisen kerhon isänmaallisuutta uhkuvasta tilaisuudesta. Todellisuus on usein tarua vaisumpi. Sen sijaan, että olisimme kuulleet yksipuolisen kertomuksen Venäjän suuruudesta ja ylivoimaisuudesta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla, tilaisuuden painopiste oli muita maita käsittelevissä esityksissä. Venäjään liittyen näytettiin vain eräs humoristinen, jopa itseironinen video. Sen kliimaksi oli, kun esiin tuli kuva federaation presidentistä ja tämän virkaanastumisvuosi. Vuodet alkoivat juosta eteenpäin ainakin pitkälle 2020-luvulle. Saa nähdä, kuinka käy.

Ennen tilaisuuden alkua tarkastelimme seinällä olevaa karttaa Karjalan alueen taisteluista, joissa suuret punaiset nuolet visualisoivat puna-armeijan hyökkäysten painopistesuuntia. Kerroin venäläisille kerhon jäsenille sekä paikalla olleille chileläiselle ja kiinalaiselle, että sukulaiseni ovat peräisin Sortavalasta, joka kartalla oli merkitty Venäjän tai Neuvostoliiton puolelle. Chileläinen ihmetteli tätä, koska olin suomalainen. Pian hänelle selvisi, että kyseiset alueet eivät aina olleet Venäjän puolelle. Tämä yllätti häntä lisää.

Sotahistoriallisen kerhon rekvisiittaa. Jotakin tuttua tässä on.

Sotahistoriallisen kerhon huone oli komea. Seinillä oli puna-armeijan marsalkkojen kuvia ja suuria karttoja onnistuneista peliliikkeistä suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota venäläisittäin) taistelutantereilla. Heillä oli myös paljon rekvisiittaa panssarivaunujen pienoismalleista kypäriin. Tuttuakin välineistöä löytyi. Metallinpaljastinten avulla kerhon jäsenet ovat vuosien varrella kaivaneet Karjalan maaperästä muun muassa suomalaisia pakkeja sekä lusikka-haarukoita. Luulin jo tunnistaneeni Suomi-konepistoolin, mutta kerhon jäsenten mukaan kyseessä oli Suomi-konepistoolista tehty venäläinen kopio.

Oikealla alhaalla olevat osat ainakin muistuttavat Suomi-konepistoolia.

Osa kerhon jäsenistä harrastaa kaatuneiden sotilaiden etsintää vanhoilta taistelualueilta. Mahdollisuuksien mukaan he yrittävät selvittää kaatuneen henkilöllisyyden ja löytää tämän sukulaisia, joille toimittaa jäljelle jääneet tilpehöörit ja ilmeisesti luutkin. Joitakin kertoja he ovat kuulemma onnistuneetkin sukulaisten löytämisessä.

Sotahistoriallisen kerhon aktiivit kehuivat minulle suomalaisten tapaa kuljettaa kaatuneiden ruumiit kotikonnuille. He tunnustivat, että sotaa johdettiin suomalaisittain erinomaisesti ja tunsivat Mannerheimin historian Venäjän tsaarin armeijassa. Tällaisissa puheissa on luonnollisesti mukana aimo annos kohteliaisuutta. Silti minusta vaikutti siltä, että kerhon jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita historiasta, eivät vain sotimisesta. Minulle yllättävää oli myös se, että jäsenistö osasi kohtuullisesti englantia. Sotahistoriallisen kerhon johtohahmo halusi illan päätteeksi tarjota minulle sekä saksalaistovereilleni isänsä tekemää kotipolttoista, maustettua likööriä. Se ei ollut ollenkaan hassumpaa!

Viimeisinä viikkoina ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Uuden ja arjesta poikkeavan ohjelman järjestäminen vaatii innostusta ja mielenkiintoa, jotka ovat viime aikoina olleet valitettavasti vähän kateissa. Tämä näkyy myös blogin päivitystahdissa: kun en koe, että olisi mitään erityistä kirjoitettavaa, en ole vaivautunut lämmittelemään runosuonta. Asuntolaolosuhteiden vuoksi olen saanut nukuttua huonommin kuin toivoisin. Kun väsyttää, ei viitsi niin hirveästi sinkoilla, vaan istun mieluummin tietokoneella hissun kissun ja nautin taiteesta luurit korvilla. Kun väsymyksen lisäksi korrektisti ilmaistuna harmittaa se, että kaikki on niin helkkarinmoista säätämistä, on yleinen mielentila usein vähän kireä. Puolisoni on saanut nauttia puhelimessa aika vaihtelevista tunnelmista.

Tyypillinen venäläinen maisema: maastureita, savupiippuja, armeijan vehkeitä ja jumalattoman isoja asuinrakennuksia.

Sain monikertaviisumin joulukuun kymmenentenä päivänä. Sen saaminen kesti melkein kolme kuukautta. Viisumi on voimassa tammikuun viimeiseen päivään asti. Saa nähdä, saanko seuraavan monikertaviisumin jo maaliskuussa! Tämä viisumitouhu on aika naurettavaa, kun ajatellaan, kuinka hienossa yliopistossa ainakin prosyyrien mukaan opiskelemme. Kansainvälisen toimiston tädit kyllä tuntuvat olevan aidosti pahoillaan kaikesta viivästymisestä ja vakuuttavat meille, että eivät tiedä viivästymisten syitä, ja etteivät voi tehdä mitään prosessin edistämiseksi. Toisaalta, viisumin on joskus saanut ripeästikin, kun on mennyt suoraan viisumitoimistoon venäjää osaavan henkilön kanssa heiluttamaan nyrkkiä ja kertomaan vaikka tulevasta matkasta.

Viimeisinä viikkoina on myös opiskeltu. Kävin kurssin ”Energy Efficiency and Energy Saving in Industry”. Suhtauduin kurssiin siinä mielessä suurella mielenkiinnolla, että olen kiinnostunut kuulemaan venäläisten käsityksiä energiatehokkuudesta. Käsitykseni mukaan Venäjällä kun ei olla erityisen tehokkaita juuri missään hyödyllisessä. Kurssin suurin opetus oli se, että kaasuturbiinivoimalaitoksen savukaasuja kannattaa käyttää samalla tontilla olevan höyryvoimalaitoksen lämmönlähteenä. Tämä nyt ei varsinaisesti ollut mikään uusi juttu. Istuin kaksi tuntia luennoilla ja tein PowerPoint-esityksen aiheesta ”Energy Saving in Finland”. Sain kurssista helpot opintopisteet (joiden lukumäärää en tiedä) ja arvosanaksi tuli jo tutuksi tullut vitonen.

Mielenkiintoisempaa opiskelua oli robotin rakentaminen. Eräällä kurssilla meidän piti suunnitella ja rakentaa nettipiuhan kautta ohjattava härveli, jonka tehtävä oli pelastaa kumiankkoja ohuelta jäältä. Kurssin syvempi merkitys oli opettaa teknologiatuotteen luomisprosessi sen toivottavien ominaisuuksien määrittämisestä aina rakentamiseen ja testaukseen asti. Kurssi oli hyvin intensiivinen, mutta palkitseva -  ei vähiten siksi, että tiimimme ja robottimme voitti pienimuotoisen kumiankan pelastamiskilpailun. Oli mukavaa työskennellä suomalais-venäläis-meksikolais-kolumbialais-egyptiläisessä tiimissä, kun kaikilla oli jotakin annettavaa. 

Rakentamamme härveli. Kauhan kärki liikkuu ylös ja alas yden akselin suhteen, Sitä liikutellaan servolla, kuten myös kameraa, jonka avulla voi seurata tilannetta kauhan edessä etänä tietokoneelta. Nimestää huolimatta ropottimme kohteli ankkoja hellävaraisesti. 

Myös ”Innovation Management in Industry” on saatu päätökseen. Oma panokseni kurssilla oli muutamalla luennolla istuminen, yksi PowerPoint-esitys ja yksi testi, jonka aikana saatiin jutella melko vapaasti toisten opiskelijoiden kanssa. Käsittääkseni testin kysymyksiin ei voinut vastata ainakaan luentojen perusteella. Testin palauteosiossa kehuin kurssin opiskelijoita aktivoivia työmuotoja. Lisäksi ihmettelin, millä tiedoilla testiin pitäisi voida vastata sekä mitä virkaa on testillä, joka mittaa lähinnä opiskelijoiden googletusosaamista. Kritiikistä huolimatta sain arvosanaksi vitosen. Sopiihan se minulle.

Ainoa toistaiseksi vitosen alapuolelle lipsahtanut arvosana tuli venäjästä. Sanavarastoni oli mielestäni selvästi liian suppea ryhmään, jossa opiskelin. Toisaalta oli kuitenkin mielekästä käsitellä todellisia lehtitekstejä, vaikka lähes jokaisen sanan joutui kääntämään erikseen. Lappeenrannan teknillisen yliopiston VPN-yhteydellä käytettävä MOT-sanakirja on osoittautunut tärkeäksi työkaluksi. Välillä suomennan jonkin tekstissä useasti esiintyvän sanan jopa kolmatta kertaa tunnistamatta sitä. Mikä huvittavinta, sana jää silti hyvin harvoin mieleen. En taida olla kielimiehiä. Kurssin opettaja on mitä miellyttävin täti, joka usein rupattelee meille kaikenlaisia Venäjään, venäläiseen yhteiskuntaan tai Pietariin liittyviä juttuja sekä kertoo Neuvostoliiton ajoista. Tämä kaikki tietenkin venäjäksi, eli ymmärrän useimmiten aiheen sekä pääkohdat. Sen sijaan venäjäksi pikaisesti selostettua venäjän kielen partisiippien ja gerundien kielioppia en ymmärrä.

Joulu tulee! Pieni hengähtäminen tuntuu mukavalta, olen turtunut suurkaupungin sykkeeseen. Tämä syyslukukausi, joka virallisesti jatkuu tammikuun loppuun asti, oli raskaampi kuin etukäteen arvelin. Suomessa ollessani olen aina ihmetellyt puheita syysmasennuksesta, mutta täällä kurassa rämpiessä ja lätäköitä väistellessä olen alkanut ymmärtää masennuspuheita. Minulle on myös selvinnyt, että en halua asua ja kasvattaa mahdollisia lapsia suurkaupungissa. Kaikki on näennäisen lähellä, mutta matkustaminen asuntolalta keskustaan kestää silti lähes yhtä kauan kuin automatka Nokialta Tampereelle. Ruuhka-aikaan energia kaupungilla kuluu ihmisten väistelyyn ja kananmunahyllyllä joutuu jonottamaan vuoroansa päästäkseen valitsemaan rasiaa. Haluan kävellä suoraan määränpäähän enkä taistella tietäni yli suojatien, jonka suojaisuus on syytä tarkistaa ennen ajoradalle astumista.

Minusta on karissut se naiivi suhtautuminen Venäjään ja venäläisiin, joka minulla oli ennen tänne lähtöä. Olinhan valinnut Venäjän ja halusin uskoa siitä hyvää mahdollisimman pitkälle. Aluksi kaikki hankaluudet byrokratian kanssa tuntuivat hauskoilta ja eksoottisilta, mutta kun alkaa tajuta, kuinka asioita täällä oikeasti hoidetaan, hymy hyytyy. Olen suhtautunut kaikkeen avoimin mielin ja pyrin tähän jatkossakin, sillä jos jossain, niin täällä elämä tuo mukanaan yllätyksiä. Usein ne ovat positiivisia.

Vaikka en välittäisi asua Pietarissa oikeasti, pidän kaupungista. Tuskin mikään pohjois-eurooppalainen kaupunki on parhaimmillaan marras-joulukuussa. Kesällä rakennukset, puistot ja Neva siltoineen ovat komeita etenkin, jos ei anna asiaan kuuluvan paikoin lohkeilleen rappauksen ja lian häiritä. Kulttuuritarjonta täällä on vertaansa vailla ja usein suomalaisittain edullista. Joskin uudenvuoden loman aikaan Mariinskij-teatterin parhaista paikoista balettiesitykseen saa pulittaa reilun satasen per lärvi.

Nyt on siis mukava palata Suomeen perheen pariin. Odotan jo kovasti joulupöytää lipeä- ja muine kaloineen. Laatikkoja tavoitteeni on syödä noin kolme ruokalusikallista kutakin. Ei sillä, että ne niin pahoja olisivat, mutta kun on parempaakin tarjolla, ei rajallista vatsakapasiteettia mielestäni kannata lantulla täyttää. Emme elä Impivaarassa.

Kiitos blogin lukijoille kannustavista kommenteista ja tykkäyksistä! On mukava kirjoittaa, kun tietää, että juttuja lukevat muutkin kuin lähisukulaiset.

Vaikka kauneimpana joululauluna pidän ehkä ”Oi jouluyö”-kappaletta, erityisesti Jussi Björlingin, Elina Garancan tai Soile Isokosken esittämänä, tällä kertaa musiikkipuolesta vastaa Kelly Clarkson rouhealla vedollaan, jossa on hienosti kunnioitettu alkuperäistä versioita. Gibsoninkin pehmoinen saundi on saatu käsiteltyä aika mehukkaaksi. Tästä tulee aina hyvä mieli, kuten lähes kaikista 12-tahtista blueskaavaa noudattavista duurissa soitetuista renkutuksista!

Toivotan kaikille hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta!

"Siellä pioneerit marssivat laulaen lauluja Leninille"

Jotakuinkin yllä olevin sanoin kuvataan Venäjän ja entisen Neuvostoliiton pääkaupunkia Moskovaa saksalaisen teollisuusmetallibändi Rammsteinin teoksessa Moskau, jonka taiteellista arvoa en pohdi tässä kirjoituksessa syvemmin. Sanotaan, että Pietari on Venäjän aivot ja Moskova sydän. Sain mahdollisuuden vierailla tässä kuuluisassa kaupungissa, jonka todellista väkilukua kukaan ei tiedä, ja jossa ihmiset ovat tarinan mukaan kylmempiä kuin Venäjällä yleensä.

Olen jo aiemmin maininnut Energy Clubista, joka on Politehin energia-alan opiskelijoiden yhteisö. Porukan johtohahmo kertoi meille aiemmin syksyllä, että Moskovassa järjestetään marraskuussa energia-alan ja energiatehokkuuden messut tai foorumi. Yliopisto kuulemma ehkä maksaisi matkat. Ei muuta kuin давай! (davai) eli anti mennä! Viime perjantaina tapasimme Pietarin Moskovan-asemalla klo 22.30 kimpsuinemme ja kampsuinemme valmiina nousemaan yöjunaan. Saksalais-suomalainen yhdellä vietnamilais-venäläisellä vahvistettu osastomme oli paikalla odottelemassa, kun maan tavat syvemmin selkärangassaan tuntevat saapuivat paikalle sopivasti 5-10 minuuttia myöhässä, kuten asiaan kuuluu.

Asemalaiturilla voi aistia savun vienon tuoksun. Höyrylläkö tämä juna kulkee? Ehei, mutta fossiilisilla polttoaineilla se lämpiää! Jokaisessa vaunussa oli katolla pieni savupiippu, josta tuprutti savukaasuja kuin muistuttaen meitä siitä, että energiasektorissa on vielä sarkaa kynnettävänä. Kaikilta tarkistettiin passit ennen kuin pääsimme nousemaan vaunuun. Venäläiset kantavat käytännössä aina mukanaan kotimaan passeja, joita vastaava dokumentti Suomessa voisi olla ajokortti. Kätevää. Junan vaunun sisäilman lämpötila oli mukavat 28 astetta, eli palella ei tarvinnut. Silloin, kun energiaa saa maasta pumppaamalla tai kivensyöjäkoneella jyrskyttämällä, sitä ei tarvitse säästellä. Kai. En tiedä, koska meillä suomalaisilla ei sellaista riesaa kuin fossiiliset polttoainevarannot ole.

Matkustimme juuri niin kuin Venäjällä junassa kuuluukin: tavallisen kansan keskellä kuorsaten kaikki yhdessä kuorossa. Tällaisissa tilanteissa oma pelisilmäni ei pysy mukana. Metrossa vältellään katsomasta tuntemattomia, mutta junassa aloitetaan sujuvasti small talk ja istutaan vuorotellen kuka kenenkin paikoilla ja saatetaan jopa jakaa eväitä. Kolmentoista hengen seurueessamme oli kolme ulkomaalaista, joista yhdellä venäjän kielen taito on käytännössä kaksikielisen tasolla. Minä ja kämppikseni Hannes emme yllä samalle tasolle ja minun sekä toverini kielitaidon välillä on selvä ero. Olin siis pahnan pohjimmainen. Mutta ei se mitään, täytyy kailottaa sitäkin enemmän. Mitä enemmän puhuu, sitä enemmän saattaa puhua oikein, ja välillä ihan asiaakin. Rallivenäjämme kiinnitti huomiota muissa matkustajissa, mutta yhteenotoilta vältyttiin. Tarjosin Fazerin sinistä vieressä istuvalle, pääosan tyäurastaan Neuvostoliitossa tehneelle herrasmiehelle, mutta ei sedälle maistunut. Mitä lie fasistien juonia.

Junassa on tiivis ja lämmin tunnelma.

Torkuimme yön kuka mitenkin junan puksuttaessa syvemmälle tähän sekavaan maahan, jonka erityispiirteet ovat omiaan pahoittamaan ystäväkansan miehen herkän mielen. Aamulla kuuden maissa olimme perillä Moskovassa, kaupungissa, josta kellään syntyperäisellä pietarilaisella ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ulkona oli pimeää ja maassa oli ripaus lunta. Tänä vuonna ensilumi satoi Moskovaan. Pietarissakin oli aiemmin ollut jo jotakin valkoista maassa. Kutsutaan sitä ensirännäksi, jotta edellä oleva runosuoneni roiskahdus saisi perusteen olemassa ololleen.

Hyppäsimme metroon. Onneksi Sergei, tuttavallisemmin Serjozha, on tolkun mies ja johdatti meitä aseman käytävillä oikeisiin suuntiin niin, että astuessani ulos metrosta näin ensikerran vilahduksen Kremlin muurista. Aletaan olla lähellä sellaista pääkallopaikkaa, johon verrattuna Merkelin steriili lasikoppi Berliinissä muistuttaa lähinnä leikkimökkiä. Vaikka onhan se Angela aika täti, ei siinä mitään.

Teputimme kasseinemme unen pöpperöstä vaitonaisina jonossa kuin köyhän talon porsaat pitkin vielä rauhallisen Moskovan katuja. Löytyihän se hostelli, kun Serjozha sai hieman apua Evgenialta, tuttavallisemmin Zhenijalta. Matkalla oli autokauppa. Siellä myytiin mersuja. Eikä mitään järkiautoja, vaan ikkunan kirkkaimpana tähtenä oli punainen G-sarjan AMG-mersu. Se on miesten, tai ainakin siilitukkaisten nahkatakkimiesten auto. Jätimme matkatavarat hostellille, ja nyt olimme valmiina päivän koitoksiin. Paitsi että aamupalaa pitää saada, tai muuten tulee kiukku. Tähän inhimilliseen tarpeeseen vastasi Burger King, jonka hampurilaisaterialla pärjää ainakin puhtaassa ihmiskehon energiatasetarkastelussa pitkälle. Nyt olimme oikeasti valmiita ja lähdimme talsimaan kohti Moskovan Gostinyi Dvoria, jossa energiafoorumi pidettiin.

Itse foorumista ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville. Puitteet olivat komeat, valot kirkkaita ja ihmiset siististi pukeutuneita. Tämä päivä oli teemaltaan ”nuorison päivä”, eli enemmistö väestä oli opiskelijoita. Kuten entisellä pääministerillämmekin on tapana, tuon foorumista esille populistisesti kolme pointtia, jotka erityisesti jäivät mieleeni.

Messuväkeä Moskovan Gostinyi Dvorissa.

Projektikilpailu. Osallistuimme joukkueena jonkinlaiseen projektikilpailuun, jossa joukkueen piti kai kehittää jonkinlainen projekti, analysoida sen uhat ja mahdollisuudet sekä tempaista ilmeisesti hatusta jonkinlainen budjetti ja rahoitusmalli. Ilmeisesti toteutettavuudella ei ollut niin väliä. Paikalla oli foorumin järjestäjien paikalle hankkimana Venäjän energiateollisuuden palveluksessa työskenteleviä asiantuntijoita, joilta sai rakentavia kehitysehdotuksia projektiin liittyen. Ainakin yksi heistä osasi englantia. Itse kilpailu oli tyypillistä nuorten venäläisten touhua: hirveää säätämistä, kova meno ja meininki, mutta en päässyt kärryille ydinajatuksesta. En tiedä, millä ansiolla kilpailu voitettiin, mutta voittajia luetellessa huomattava osa mainituista joukkueista oli tullut Moskovan yliopistoista.

Juliste projektimme esittämisen tueksi. Jättäydyin projektissa sivuosaan, joten en ihan sanatarkasti osaa kuvailla, mitä mikäkin tarkoittaa. Kiinnostavana yksityiskohtana voi nähdä, että Venäjällä kaunokirjoitus on yleinen kirjoitustapa, enkä itsekään ole muuta tapaa opetellut.

Isäm maallisuus. Kesken foorumin päälavalla pidettiin laulu- ja tanssiesitys. Säkeistöjen sanoituksista en saanut aivan tolkkua, mutta kertosäkeen sanoma oli vapaasti suomennettuna ”Venäjä on suuri, Venäjä on mahtava, Venäjä on ihana, Venäjä on paras!”. Usein kuulee fraasia ”ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa”. Se kuvasi hyvin tuntemuksiani, sillä touhu näytti aika koomiselta, mutta toisaalta surulliselta, koska pahoin pelkään, että hommaa tehtiin ihan tosissaan.

 

Äiti Venäjää syleilevä laulu- ja tanssiesitys. Seinällä olevan tekstin mukaan "energia on sinun käsissäsi".

Sikailu. Välillä kuulee puhuttavan venäläisten röyhkeydestä. Sain ensimmäisen kerran omin silmin todistaa, että puheille on jonkinlaista katetta. Puolen päivän tienoilla oli kahvitauko, jonka aikana vieraille tarjottiin kahvia, teetä, suolapalaa ja makeaa purtavaa. Uskoakseni noin puolet väestä jäi ilman palan palaa. Ahneimmat lappasivat lautasilleen kymmeniä ruokapaloja, ja eräskin täti kiikutti tarjoilupöydästä kokonaisen tarjottimen omalle pöytäseurueelleen. Tuollainen vaatisi suomalaiselta jo aikamoista pokkaa, koska tuskin kravatti- ja nahkalaukkuväki nälkäänsä näitä suupaloja kahmi. Seurasin touhua tyrmistyneenä. Tällaisella toiminnalla stereotypiat pysyvät hyvin yllä.

Paneelikeskustelu. Tämä on neljäs pointti. Kyllähän poliitikotkin puhuvat yli ajan. Päivän kohokohta oli paneelikeskustelu, jonka eräänä osallistujana piti olla Venäjän federaation energiaministeri. Ei ollut. Naftaliinista oli kaivettu eräs 90-luvun yksityistämistoimien pääarkkitehti, aikansa suurimman venäläisen energiayhtiön johtoportaassa toiminut herra, josta löytyy lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia täältä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anatoli_T%C5%A1ubais ). Toinen puhuja oli Venäjän federaation varaenergiaministeriksi reiluna kolmikymppisenä noussut herrasmies. Seurueeseeni kuulunut toverini kertoi, että vastaavassa tapahtumassa pari vuotta aiemmin oli yleisöstä innokas opiskelija kysynyt mieheltä, kuinka moiseen korkeaan asemaan voi päästä niin nuorena. Kysymystä oli seurannut jonkinlainen kiusallinen hiljaisuus. Suhteiden varmaan täytyy olla kunnossa. Kolmas paneelikeskustelija edusti kansainvälisyyttä: mies oli islantilainen tiedemies ja käsitykseni mukaan toiminut aktiivisesti Tomskin polyteknisen yliopistossa Siperiassa. Miehellä oli sen verran selkärankaa, että uskalsi sanoa paikalla olevalle nuorisolle, että pelkän raa’an polttoainetuotannon lisäksi Venäjän tulisi tulevaisuudessa pärjätäkseen kyetä tuottamaan myös energiaratkaisuja. Tämän hetken energiaratkaisut rajoittuvat käsittääkseni pitkälti ydinteknologiaan, mikä ei syystä tai toisesta ole kovin kuumaa hottia länsimaissa. Ainakaan teoriassa.

Keskustelu käytiin venäjäksi, ja islantilaisherran korvan juuressa supatti koko ajan tulkki. Minun teki mieli hämmentää soppaa kysymällä herroilta, millaisena he näkevät Venäjän valtavien biomassavarojen energiakäytön tulevaisuuden. Maltoin kuitenkin mieleni, vaikka kysymys olisi mielestäni ihan relevantti. Herroilla oli nimittäin tapana heittää kysyjille vastakysymyksiä, ja jos tämä olisi tehty venäjäksi, olisi minulla voinut mennä pupu pöksyyn.

Erään projektin aihe oli mitä ilmeisemmin Krimin niemimaa. Valitettavasti projektin yksityiskohtaisempi sisältö ei selvinnyt minulle hälyn ja vajavaisen kielitaitoni takia.

Foorumin jälkeen lähdimme käymään Punaisella torilla, jolla valitettavasti oli jonkinlaisia joulutorirakennelmia pilaamassa maisemaa. Kremlin muurin edustalla sijaitsee tuntemattoman sotilaan muistomerkki. Kyseessä ei ole se sotilas, josta Väinö Linna kirjoitti, vaan luullakseni jonkin toisen ystävällismielisen valtion sotilas. Muistomerkillä palaa ikuinen tuli, ja tulta valvoo sotilasvartio. Seurueemme sai nauttia vahdinvaihtoseremoniasta, jossa jalka nousi ja aseet kilisivät. Yritin kyllä kovasti kertoa seurueelleni omista sotilasansioistani sekä kyseenalaistaa aseiden aitouden, mutta minua ei juuri kuunneltu ja päädyin jupisemaan itsekseni. Niin tai näin, sotilaat marssivat paremmin kuin Helsingin ilmatorjuntarykmentin aliupseerikoulun saapumiserän 2/2011 aliupseerioppilaat, vaikka yritin kyllä pitää oppilaani kurissa ja Herran nuhteessa.

Vahtivuoron vaihto. Jokainen alareunassa näkyvä kivipömpeli kuvaa sodan sankarillisia kaupunkeja. Ainakin Leningrad, Murmansk ja Stalingrad olivat saaneet omat muistomerkkinsä. Kuva on saksalaistoverini ottama.

Illalla kaikki olivat sen verran väsyneitä päivästä ja edellisyön vähäisistä unista, että menohaluja ei juuri ollut. Päädyimme uhmaamaan hostellin sääntöjä ja kävimme ostamassa vähäisen määrän virvokkeita ja sipsejä, jotka nautimme hostellihuoneessamme. Minulla kävi onni, ja sain arvonnassa paikan huoneesta, joka oli kokonaan seurueemme käytössä. Nukkumaan mentiin kymmenen jälkeen.

Aamulla heräsin puoli kymmenen aikoihin, ja olin kuin uudesti syntynyt! Nyt oli puhtia touhuttaa kylillä koko päivä. Nähtävyyksiä en viitsi tässä viestissä eritellä, mutta todettakoon, että vierailimme Leninin mausoleumissa, näimme Juri Gagarinin sekä muuan suomalaisen suurmiehen laatat Kremin muurissa, näimme Iivana Julman haudan jossakin kirkossa ja kävimme kosmonauttimuseossa. Erityisesti kosmonauttimuseo jäi mieleen, koska museo oli laaja ja hyvin tehty. Esillä oli kaiken maailman sukkuloita ja kapseleita sekä avaruuspukuja. Venäläisten kosmonauttien taulussa komeili vanha tuttu Lontshakovin Juri, joka käväisi aiemmin syksyllä yliopistolla puhumassa avaruusjuttuja. Välillä näyttelyn esineistä saattoi löytää tietoa englanniksikin!

Siellä lepää Otto Vilgelmovitch Kuusinen. Venäläiset laittaa välillä translitteroitaessa h-kirjaimen tilalle oman g-kirjaimensa. Täällä tunnetaan esimerkiksi Garri Potter sekä Adolf Gitler.

Siellä on jenkit ja venäläiset sulassa sovussa kuin sillit purkissa.

Sunnuntai-iltana nousimme taas junaan, joka olisi aikaisin aamulla perillä kotona Pietarissa. Junan vaunu oli täynnä arviolta 6-8-vuotiaita lapsosia, jotka olivat matkalla Pietariin judokilpailuihin. Tunnelma vaunussa oli kuin apinahäkissä konsanaan. Äidit kuitenkin tuntevat lapsensa. Eräs poikansa mukana matkustava äiti kertoi meille, että lapset kyllä simahtavat, kun saavat kaalipiirakkansa ja jukurttinsa. Niin tapahtui. Kun palasimme ravintolavaunusta, jossa nautin yhden oluen mukavan retken kruunuksi, lapsoset tuhisivat jo punkissaan. Enemmän häiriötä aiheutimme me, kun ravintolavaunusta palatessamme törmäilimme sänkyjen päätyjen yli törröttäviin jalkoihin.

Retki Moskovaan oli oikein miellyttävä kokemus, pääosin mukavan seurueen ansiosta. Joukossa ei ollut päällepäsmäreitä, joiden toiveisiin kaikkien olisi pitänyt mukautua. Vaikka usein turhaudun venäjän kielen kanssa ja mieli tekee välillä heittää pyyhe kehään, tämä reissu antoi taas uskoa siihen, että jotain jo saan sanottua. Kymmenen venäläisen joukossa oli vain kaksi tai kolme henkilöä, joiden kanssa saattoi keskustella englanniksi. Venäjää oli pakko käyttää.

Seuruetta kosmonauttimuseon lähistöllä. Raketin kärki ylitti valonnopeuden eikä siksi tullut mukaan kuvaan.

Moskova ei vaikuttanut erityisen kauniilta. Metron käyttö vaikutti hankalammalta kuin Pietarissa, ei ainoastaan laajuutensa vaan myös heikompien opastusten takia. Uskon viihtyväni Pietarissa paremmin, joskin Moskovassa opiskelulla olisi puolensa. Kaupunki on käsitykseni mukaan Venäjän kiistaton keskus, jossa tehdään varsinaiset isot päätökset kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Moskovan kontakteista ei siis ainakaan työelämässä olisi haittaa. Siinä missä Pietari on Venäjän ikkuna länteen, Moskovan sanotaan edustavan enemmän todellista Venäjää – mitä se sitten ikinä onkaan. Tämän reissun aikana en nähnyt itse kaupunkia kovin paljon. Moskovaan pääsee vielä takaisin, jos kiinnostusta riittää. Mitään palavaa intohimoa ei syttynyt.

Kuvassa keskellä näkuyvän poliisimiehen päävastuualueena oli huolehtia, ettei kukaan kävellyt ajoradalla suojatien ulkopuolella. Mikäli näin tapahtui, mies puhalsi pilliin ja huitoi sinivalkoraidallisella kepillä. 

Ja mitä tulee moskovalaisten kylmyyteen, voin todeta, että kyllä se moskovalaisrouvankin pokka pettää. Metroetiketin mukaisesti nousin penkiltä ylös antaen paikan yleiseen jakoon, kun huomasin vanhempia naishenkilöitä olevan tulossa. Paikalleni istahti rouva, joka väläytti minulle neitovuosina harjoitetun hymynsä, minkä jälkeen keräsi itsensä kokoon ja suu muuttui tavanomaiseksi lyhyeksi viivaksi. En ole ihan varma, johtuiko hymy minun häntä kohtaan osoittamasta kohteliaisuudesta vai huvittuneisuudesta. Epäilen nousseeni paikalta tarpeettoman rivakasti ja matkalaukkuni siirtely taisi mennä säheltämisen puolelle. Ainakin seurueeni jotkin seurueemme naishenkilöt naureskelivat touhuilleni. Niin tai näin, pokka petti ja myytti on murrettu.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On keskiviikko, ja kello on noin puoli yksi päivällä. Katsoessani asuntolan huoneen ikkunasta ulos näen harmaan likaisenharmaan naapuritalon ja lumisadetta. Minulla on jalassa lämpimän ja uutuudesta pehmoiset kolitsihousut. Kuuntelen musiikkia Spotifysta. Se on oikea aarreaitta! Sain kirjoitettua pitkästä aikaa blogitekstin. Nyt kun oli aihetta kirjoittaakin. Siitä tuli ihan hyvä. Minun on ihan hyvä olla. Paitsi että hartiat ovat jumissa. Sitä varten minulla roikkuu kipukoukku olalla.

Noin tunnin päästä minun pitäisi lähteä taas opiskelemaan. Kävin viimeksi yliopistolla perjantaina. Tänään minun pitäisi valita Power Machines –kurssin luennon tai venäjän tunnin väliltä. Ikävää, että joutuu valitsemaan. Kompressorien teoreettinen tarkastelu ei totta puhuen minua juuri kiinnosta. Sen sijaan venäjän kieli kiinnostaa. Viime viikolla valitsin venäjän tunnin. Nyt pitäisi valita tehovehkeet, sillä tarvitsen kurssin opintopisteet, eikä mahdollisesta tentistä välttämättä pääse läpi ihan maalaisjärjellä. Niin. En tiedä, onko meillä tenttiä, ja milloin se on, jos on. Enkä tiedä, tietääkö luennoitsijakaan. Täällä ei voi suunnitella mitään muutamaa päivää pidemmälle. Ilmeisesti minun pitäisi myös Moskovan reissun jälkeen käydä rekisteröitymässä uudelleen Pietarin yliopistolla. Vanha rekisteröinti on kai mennyt vanhaksi. Toivottavasti saan viisumin ennen joulua. Yliopiston kansainvälisen puolen työntekijät vakuuttavat soittelevansa meidän viisumiasioiden takia viisumitoimistoon päivittäni. Osa vaihto-opiskelijoista on jo saanut viisuminsa.

Mitä olen touhunnut viime viikot? Koulutöitä on ollut enemmän kuin aiemmin, olemme pitäneet esityksiä lentokoneeseen vaikuttavista voimista sekä kavitaatiosta vesivoimalaitoksen turbiineissa. Kavitaatioesitys sivusi mukavasti kandidaatintyöni aihetta. Ravaan punttisalilla kolmisen kertaa viikossa ja syön rahkaa, kanaa ja raejuustoa. Pitää nääs saada protskua. Venäläinen raejuusto maistuu aika pahalta. Täällä on ollut niin märkää ja kuraista, ettei ole tehnyt mieli käydä turhaan kylillä. Onneksi viime päivät on ollut pakkasta.

Kulttuuria on taas harrastettu. Olen käynyt yliopistolla kuuntelemassa venäläistä orkesteria, joka pitää sisällään kymmeniä kurttuja, luuttuja, balalaikkoja ja hanureita. Venäjällä suhtaudutaan vakavasti perinnesoittimiin. Niillä ei soiteta vain renkutuksia kansan huviksi, vaan orkesterin toiminta vaikutti minusta hyvin samantyyppiseltä kuin perinteisenkin orkesterin soitanta. Kävin myös kuuntelemassa ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteria. Se oli vaikuttava kokemus. Balettiakin on katsottu: Mariinskij teatterin vanhassa salissa Pähkinänsärkijä. Eihän se Joutsenlammen veroinen ole.

Takana olevia balalaikkoja ei ruuka-aikaan metrossa kuljetella. Kolmion yhden sivun pituus lienee lähempänä metriä kuin puolikasta.

Mariinskij teatterin vanha sali. Huomatkaa ympäristöön sopiva, hienostunut ote kiikareista.

Tänään olisi tarjolla Energy Clubin sekä yliopiston sotahistoriallisen tai ”historiallisen ja sotahistoriallisen” kerhon yhteinen tilaisuus, jonka teemana on ”I love my country”. Hyvän sopan ainekset ovat taas kasassa. Saa nähdä, onko tarkoituksena, että kaikki kertovat omista maistaan jotakin, ja lopuksi todetaan yhdessä, että Venäjä on kaikista maista paras. Täytyy varmaan pitää keskustelu Suomen osalta saunan ja mämmin tasolla, ettei kukaan pahoita mieltään. En kyllä tiedä, mitä on mämmi englanniksi. Ja vaikka tietäisinkin, en usko että tulkkina toimiva henkilö tietäisi sitä venäjäksi. Niin, se pitää kääntää venäjäksi, sillä jos ei Energy Clubin jäsenistö osaa englantia, niin luultavasti ei kyllä osaa sotahistoriallisen kerhonkaan väki.

Musiikkiesityksestä vastaa tämä hillityn tyylitajuinen, jokseenkin vaatimaton, kuitenkin kunnianhimoisesti jazziin kallellaan oleva versio ”Moskovan valoista”, joka kuuluu venäjäksi ”Moskovan ikkunat”.

Kaupunkiloman jälkeistä kulttuuria

Vihdoin koitti päivä, jolloin rakas puolisoni asteli silmät säihkyen Pietarin Suomen-aseman uloskäynnin portin läpi syliini. Olin panostanut ostamalla kimpun punaisia ja valkoisia ruusuja elämäni emännälle. En päässyt häntä vastaan laiturille, koska laiturille johtava portti avattiin samanaikaisesti junan ovien kanssa. Puolisollani oli ollut junassa seurana kaksi setämiestä, jotka totesivat meille hänen päässeen turvallisesti perille huomattuaan meidän löytäneen toisemme. Ukot olivat kuulemma halunneet juottaa naiselleni skumppaa ravintolavaunussa, mikä pistää vieläkin vihaksi.

Lähdimme talsimaan Ploschad Leninan (Leninin aukio) metroasemaa kohti, josta on mukavasti suora yhteys asuntolaani lähinnä olevalle metroasemalle. Veimme tuliaiset asuntolalle (tärkeimpinä pari-kolme kiloa karkkia, pari korruptiosuklaalevyä sekä kipukoukku) ja nappasimme pakkaamani tavarat matkaan. Saksalaiset kollegani aloittelivat höyrykattilakurssin harjoitustyötä huoneessamme ja ihmettelivät, kun kerroin aitoja kipukoukkuja kaupiteltavan Suomessa 50 eurolla. Meidän koukkumme ei ole aito, vaan lappeen Rantalaisen koneteekkarin koneistama ja pintakäsittelemä. Lisäksi koiramme Karri (tuttavallisemmin Potsi, Kalli tai Piisami(rotta)) on hampaillaan luonut stimuloivia nystyröitä koukun pintaan. Tällaiselle internetin keskustelupalstoilla milloin minkäkin alan jargonia opettelevalle oman elämänsä ekspertille tuo suomalainen innovaatio on tuiki tarpeellinen. Hartioita alkaa jomottaa viimeistään neljän tunnin koneen ääressä istuskelun jälkeen. Ja valitettavaa tai ei, tuo aika kuluu koneen ääressä useana päivänä viikossa. Sanovat, että sillä olisi terveysvaikutuksia.

Tekstissä kehoitetaan pikaisen googletuksen perusteella nousemaan ylös ja harrastamaan liikuntaa.

Asustelimme kolme yötä M-Hotel-nimisessä hotellissa Gostinyi dvorin lähellä Pietarin ydinkeskustassa. Huone oli pieni, hyväkuntoinen ja puhdas. Palvelu pelasi paremmalla erinomaisella englannilla ja saimme huoneen käyttöömme jo klo 13 aikoihin. Aamupala oli ok, mutta ei mikään ruotsinlaivan buffetti. Vietimme hotellissa kolme yötä ja hintaa lystille kertyi 164,10 euroa. Pietarista saa varmasti parempaakin, jos on valmis maksamaan enemmän tai asumaan kauempana keskustasta: hotellin ovelta Gostinyi dvorin metroaseman ovelle on matkaa noin 350 metriä. Voin suositella hotellia varauksetta kaikille meille, joiden nimet eivät keiku suurituloisimpien listalla. Saimme jopa kaksi maksutonta olutta kupongilla läheisestä ravintolasta!

Mitä me sitten puolisoni kanssa teimme? Asiaan kuuluvasti kiersimme ostosparatiiseja ja söimme sekä hivenen joimmekin ravintoloissa. Pietari tarjoaa näihin harrastuksiin hyvät tai erinomaiset puitteet ruplan kurssista riippuen. Suurten länsimaisten brändien hyödykkeet eivät ole välttämättä juuri edullisempia kuin Suomessa, mutta valikoima on kiitettävän laaja jo pelkästään Galeriassa. Ravintoloissa hintataso vaihtelee laajemmin, mutta vajaalla 20 eurolla yksi henkilö syö monessa paikassa jo hyvin borssikeittonsa ja stroganoffinsa sopivaksi katsomansa juoman kera. Puolen litran olut maksaa ravintolassa karkeasti 200 ruplaa, mikä on nykykurssilla kolmisen euroa. Kanakebabia saa kioskeista alle kahdella eurolla, mutta kyseisen ruoan nauttimista voidaan pitää jonkinlaisena extreme-urheiluna. Yhden olen nauttinut, eikä siitä tullut maha kipeäksi.

Hiilillä vartaassa grillattu, sisältä punertava vasikan maksa oli erinomaista. 

Kävimme myös Udelnajan torilla, missä myydään kaikenlaista panssarivaunujen telapyöristä kalastusvälineiden ja antiikin kautta alusvaatteisiin. Paikka on monella tavalla mielenkiintoinen ja lähempänä tavallisten venäläisten arkea kuin keskustan liikkeissä kiertely. Kauppaa käydään ainakin viikonloppuisin puolen päivän tienoilla. Suosittelen torilla kiertelyä, jos haluaa laskeutua alas omasta norsunluutornistaan ja on vähän seikkailumieltä. Lompakkoa ei kannata pitää takataskussa ei Udelnajalla eikä välttämättä Tammelan torillakaan.

Vaikka puolisollani on vahva balettitausta, emme vielä käyneet katsomassa balettia. Säästämme sen myöhempiin vierailuihin kuten myös Eremitaasit sekä muut sisäaktiviteetit. Totta puhuen en ole vielä käynyt ihailemassa niitä miljoonia tai ainakin tuhansia taideteoksia Eremitaasissa. Enkä ole käynyt valtion taidemuseossakaan Volgan lauttureita ihmettelemässä. Niitä ehtii kiertää talvellakin, kun kadut ovat suolaisen loskan peitossa ja Neva on jäälauttojen tukkima.

Niin kuin loppuvat kaikki lyhyet ja miellyttävät ajanjaksot elämässä, tuli myös puolisoni kotiinlähdön aika. Viimeisenä päivänä hankimme kotiin viemisiä sekä tuliaisia koiramme hoitajalle. Kalli oli kuulemma löytänyt Luumäen pelloilta jonkinlaisen sontaläjän, jossa oli piehtaroinut eli hoitaja joutui todella sotkemaan kätensä pestessään poikaa. Kiitos vielä minunkin puolestani viikonlopun mahdollistamisesta! Saatoin neitoni asemalle, jossa stressasimme kaikesta rajamuodollisuuksiin liittyvästä. Muuan nainen tuli kysymään jotakin venäjäksi, johon useimmiten vastaan sen enempää miettimättä, etten kovin hyvin osaa venäjää. Tämä tulee jo selkäytimestä lähinnä siksi, että välillä vastaan tulee kaiken maailman pummeja - tai millä asialla sitten ikinä liikkuvatkaan - ja useimmat luovuttavat kuultuani aksenttini. Nainen laittoi kuitenkin kovat piippuun ja kysyi, osaammeko ruotsia! Osaammehan me, onhan sitä opeteltu kuusi vuotta, joskin lukion sekä yliopiston Teknisk svenskan jälkeen en ole kieltä tarvinnut. Jag lyckades berätta henne att jag vet inte hur allt fungerar därför att jag är forsta gången på denna järnvägstationen. Että ei ole turhaan tullut niitä deklinaatioita väännettyä. Joskin tuon olisin kyllä saanut kerrottua venäjäksikin, että se siitä sitten.

Passintarkastus alkoi, pussasimme ripeästi vaivaantuneen virkailijan edessä ja puolisoni kipitti junaa kohti. Lähdin asuntolalle vähän haikein mielin. En ole onneksi kova ikävöimään, mikä osaltaan helpottaa tämän yhdeksän kuukauden mittaisen vaihto-opiskelujakson arkea. Välillä mietin, olenko kylmä vai en, mutta kyllä minullekin tippa linssiin tulee, kun oikeista vivuista vääntelee.

Samana iltana oli luvassa tapahtuma, jota olin odottanut jo monta kuukautta. Menin jo toistamiseen kuuntelemaan klassista laulua. Tänään oli vuorossa Venäjän federaation kansantaiteilijan arvonimen saavuttaneen Dimitri Hvorostovskin sekä latvialaisen muuten vain ihan hyvin laulavan Elina Garancan yhteiskonsertti. Konsertti järjestettiin Oktjabrskyj-konserttitalossa, joka tuo Neuvostoliiton mieleen lähes yhtä voimakkaasti kuin Lappeenrannan kaupungintalo lähiympäristöineen. Kvalitatiivisen eli perstuntumaan perustuvan analyysin perusteella voin todeta konserttiyleisön koostuneen suuruusjärjestyksessä mummeleista, tädeistä, papparaisista, sedistä sekä naisista ja miehistä. Näin myös kolme poikaa, joista yksi toimi lähinnä isoäitinsä saattajana. Tilaisuudessa myytiin asiaan kuuluvasti virvokkeita sekä pientä suolaista purtavaa. Minun huomioni kiinnittyi erityisesti sämpylöihin, joiden päällä oli kaksi pitkittäin siivutettua, leipäpalan yli lötköttävää viipaletta paikallisista makkaroista parhainta: meetvurstia.

Istuin aivan keskellä salia siten, että stereokulma oli sopiva ja täten edellytykset äänikuvan vastaanottamiseen siltä osin hyvät. Istuin tukevasti kahden tädin välissä. Rouvat ympärilläni esittelivät toisilleen älypuhelimistaan kuvia puutarhoistaan ja kissimirreistään ennen konsertin alkua. Joillakin taisi olla lapsen lapsistakin kuvia. Lemmikit, kukat ja lastenlapset taitavat olla aika universaaleja mielenkiinnon kohteita kypsään ikään ehtineiden rouvien keskuudessa.

Edessä istuva herra tarkkailee soittajia kiikareilla, jollaiset olisi saanut vuokrata narikasta.

Jotkut sanovat, että musiikki on aina parasta livenä. Uskon Venäjän federaation ansioituneen taiteilijan, kapellimestari Constantine Orbelianin sekä Pietarin valtiollisen akateemisen orkesterin sekä konsertin tähtien tuottaneen kelvollista musiikkia, mutta joko neukkuaikaan rakennetun konserttisalin akustiikka, kehno äänentoistolaitteisto tai joku tunari onnistui säätämään homman siten, että erityisen kaunista äänikuvaa ei päässyt syntymään. Voimakkaiden lauluosuuksien aikana laulu otti vallan niin, ettei orkesteria oli hankalaa kuulla. Alapää muutenkin jäi vähän ohueksi etenkin Carmen-oopperan tunnetussa aariassa "L'amour est un oiseau rebelle", johon se toisi mukavasti potkua. Kyseiseen aariaan liittyen todettakoon, että muuan herrasmies huudahti ”bravo” jo ennen esityksen alkua. Liekö ulkomusiikillisilla seikoilla osuutta asiaan, tiedä häntä.

Vaikka äänikuva ei ollut järin hyvä, saivat laulajat minut vakuuttuneeksi ammattitaidostaan. Huippuammattilaisten tekemistä on ilo seurata, oli kyseessä sitten trukkikuski, jääkiekkoilija, ruotsin opettaja tai oopperalaulaja. Homma näyttää helpolta ja taiteilijat kykenevät toistamaan suorituksensa pitkälti samoin kuin levyllä, mikä ei taida olla itsestään selvyys kaikessa siinä, mitä nykyään musiikiksi kutsutaan.

Hvorostovski taitaa olla jonkinlainen Venäjän Tomi Metsäketo: nuori, vasta viisissä kymmenissä oleva poika joka esittää vanhojen rouvien mielilauluja. Lähelläni istui yksi häirikkötäti, joka rääkyi ”bravo” kesken laulujenkin, jonka seurauksena ilmeisesti hänen seuralaisensa auttoivat tätiä pysymään paremmin pöksyissään. Koska en ole vielä suuri klassisen laulun asiantuntija, pidättäydyin huudahtelemasta bravoota, koska ensin täytyy kerätä muutama referenssikonsertti, joihin jatkossa verrata esityksiä. Sen sijaan taputin hillityn hyväksyvästi. Laulujen välissä mummelit ja tädit kiikuttivat suosikilleen jonossa kymmeniä kukkakimppuja sekä yhden muovikassin, jota mies ei varmaan kehdannut jättää vastaanottamatta. Kassi lojui siinä monitorien juuressa konsertin loppuun asti, mutta kukat Dima jakoi konsertin lopuksi orkesterin ansioituneille soittajille. Viimeisenä tekonaan konsertin päätteeksi sankarimme heitti juomapullon ilmaan, nappasi pullon ilmasta kouraansa kuin Siperian karhu korpin haaskalta ja sipaisi hopeanvärisiä, minun mielestäni aika härskejä hiuksiaan astellessaan määrätietoisesti pois lavalta. Tuo korppijuttu oli ihan mielikuvitukseni tuotetta, mutta pitäähän sitä välillä käyttää vähän värikynää.

Nyt on siis hoidettu parisuhdetta sekä harrastettu kylttyyriä – valitettavasti toistaiseksi erikseen. Harjoitustöiden deadlinet alkavat olla jo pian näköpiirissä, eli niitä pitäisi alkaa työstää. Aiheena on muun muassa Siperiassa sijaitsevan ydinpolttoaineen sekä ydinaseplutoniumin tuotantolaitoksen ja ydinjätteen käsittelylaitoksen esittely, ja voin sen verran raottaa salaisuuksien verhoa, ettei sen historia ole kaunista kerrottavaa. Minun aihepiirinäni on Kyshtymin onnettomuus vuodelta 1957, jossa ydinjätteen jälkilämmön jäähdytyksen pettämistä seurasi räjähdys. Maastoon levisi ikävää mönjää, joka ei siis virallisesti aiheuttanut normaalia useampia syöpätapauksia. Mikä hulvattominta, CIA oli juonessa mukana pitämässä tapausta salassa, koska ei halunnut amerikkalaisten panikoivan USA:n ydinohjelman takia. Sekin on mielenkiintoista, että ilmeisesti paikkaan on viety ydinjätettä Suomestakin aina viennin kieltämiseen asti. Aina, ah, niin mediaseksikkäiden atomiaiheiden lisäksi minun pitäisi parin kanssa suunnitella perusdimensiot ja lämmönsiirtopinnat sellaiseen höyrykattilaan, joka polttaa oliiviöljyteollisuuden jätemateriaaleja, eli biomassaa, eli uusiutuvaa energiaa. Pitkästä aikaa pääsee taas Excelin kimppuun! Siinä tuntee elävänsä.

Tämän kirjoituksen kylttyyripaketista vastaavat ketkäs muutkaan kuin Dimka ja Ellu. Pidin näitä kappaleita jonkinlaisena konsertin kliimakseina ainakin aplodien ja bravo-kiljaisujen perusteella. Ja kyllä tuo härkätaistelulaulu meinaa laittaa käteni johtamaan omaa mielikuvitusorkesteriani. Lassi on terve, kun se leikkii.

Torpeedolla kielimuuria päin

En olisi Venäjälle tullessani uskonut, että täällä myydään torpeedoja melkein jokaisessa kadunkulmassa. On tunnettua, että armeija ja sotilaallinen menestys ovat monille venäläiselle sydämen asioita, mutta kotitalouksien varustautumiseen en olisi uskonut. Ulkomaalaisena en heti uskaltautunut hankkimaan omaa torpeedoa, mutta tarkkailtuani varustautumista melkein pari kuukautta uskaltauduin torpeedokaupoille.

Siinä se torpeedo pötköttää kauniilla päiväpeitolla.

Torpeedo on siis jonkinlainen meloni, joka lienee saanut venäjänkielisen nimensä (торпеда, torpeda) pitkulaisen muotonsa ansiosta. Hedelmälle voi olla suomenkielinen nimi, mutta olen jo kovin kiintynyt torpeedoon. En ole suuri meloonien ystävä, mutta kyllä tämä syötyä tulee. Silmät kiinni maistettuna en erottaisi makua cantaloupesta tai hunajamelonista. Niin kuin asejärjestelmät yleensäkään, ei tämäkään torpeedo ollut ihan halpa. Kilohinta oli 80 ruplaa (1,14 €). Arbuuseja eli vesimelooneja olen nähnyt myytävän 10 ruplan kilohinnalla (0,14 €). Omalle pikku torpeedolleni kertyi hintaa noin 350 ruplaa eli melko tarkkaan viisi euroa! Suomessa olisi jäänyt ostamatta.

Ruutia torpeedon sisällä

Minulla on ollut jalka vähän pipi. Suomessa kuljen pyörällä paikasta toiseen, mutta täällä joudun kävelemään sekä kaikki koulumatkat että muut guljailut. Koska vietän nyt kovin urbaania elämää, olen käyttänyt pääasiassa siistejä kenkiä, joiden suunnittelussa ergonomisuus ja vaimennusominaisuudet eivät ole olleet pääprioriteetteja. Kinttu kai pahoitti mielensä yhtäkkisestä rasituksesta. Liekö Jutin nilkkatulehdus tarttunut ottaessamme yhteiskuvan viime tammikuussa?

Jouduin antamaan tyyliseikoista periksi ja hankkimaan mukavammat kengät. Läheisessä ostoskeskuksessa on urheilukauppa, jossa myydään Adidaksen ja Reebokin tuotteita edullisesti. Lampsin kenkäosastolle kurottaen katseen kanoottilaariin. Monenlaista tohvelia oli tarjolla, mutta en oikein ottanut niistä tolkkua. Halusin nimittäin, että kengissä oli kantavaimennus. Ei auttanut kuin katsoa puhelimen sanakirjasta, mikä on vaimennin venäjäksi ja kokeilla googlesta, käytetäänkö sanaa kenkiin liittyen. Olin jättänyt buranat syömättä aamulla, ja jalka kivisteli ikävästi. Otin riskin itseni nolaamisesta ja rohkenin kysäistä myyjältä kenkiä ”amortisaattorilla”. Niitähän alkoi löytyä! Tai sitten ei löytynyt, mutta jonkinlaisia ainakin löytyi. Ei muuta kuin sovittelemaan. Myyjän tuomien kenkien hintahaarukka oli tasaisesti 50 euron tietämillä, eli hinnan takia ei tarvinnut jättää yhtään kenkäparia sovittamatta, vaan annoin itselleni luvan valita miellyttävimmät.

Kielitaitoni oli selvästi vakuuttanut myyjän, koska hän aloitti small talkin kysellen, mitä teen Venäjällä. Vastasin opiskelevani Politehissa ja myyjä kertoi niin ikään opiskelevansa tuossa arvostetussa opinahjossamme. Olen törmännyt ystävälliseen asiakaspalveluun aiemminkin ja kehittänyt syvällisen analyysin perusteella hienon teorian aiheeseen liittyen. Vaate- tai laukkukaupoissa kiertäessäni myyjät ovat usein oikein ystävällisiä. Jos asiakaspalvelijan tehtävä on oikeasti saada oman toimintansa kautta myytyä jotakin, silmät räpsyvät herkästi ja hihitellään ulkomaalaisen hassuille sanavalinnoille. Myyjän ollessa mies ollaan muuten vain hyvää pataa. Huvittavia tilanteita syntyy, kun myyjän kerrottua kaikenlaista tuotteen alkuperästä ja korkeasta laadusta totean rehellisesti sanottuna ymmärtäväni venäjää vielä vähän kehnosti. Reaktio voi olla mitä tahansa hiljentymisen ja tilanteesta vetäytymisen, hihityskohtauksen tai ydinseikkojen rauhallisen toistamisen väliltä. Välillä saattaa jopa kuulla muutaman sanan englantia. Tylympiä asiakkaiden palvelijoita ovat sen sijaan tiskien takana istuvat kassarouvat, joiden tehtävänä on lähinnä kerätä asiakkaalta rahat pois tai lyödä soppa ja smetanamälli lautaselle. Esimerkiksi yliopiston ruokalassa keittiön täti töksäyttää ”Puhu” sen sijaan, että kysyisi ”Mitä saisi olla?”. Suomessa ollaan sentään fraasien tasolla näennäisen kohteliaita, vaikkei usein silmiin katsotakaan.

Siis, vaikka Venäjällä ”asiakaspalvelijat” ovat usein tylyjä, täältä saa myös hyvää palvelua ainakin, jos osaa kieltä. En totta puhuen usko, että metropoletteja myyvät tädit ajattelevat palvelevansa asiakkaita. Ehkä he ennemminkin yrittävät hoitaa jokaisen asiakkaan alta pois mahdollisimman nopeasti nopeuttaen täten myös asiakkaan matkaa. Ei kukaan metroon jutustelemaan tule.

Lappeenrannassa minut tunnetaan suurena pumppujen ystävänä: kirjoitin kandidaatintyönikin suurista ydinvoimalaitosten pumpuista saaden työstä niin sanotusti ”helpon femman”. Näiden modernille elämälle tärkeiden härveleiden pariin on hyvä palata ulkomaillakin. Hankimme porukalla 18 litran vesiastioita, joista vettä pumpataan pois jonkinlaisella syrjäytyspumpulla. Emme tehneet tätä pelkästä pumppaamisen riemusta, vaan saadaksemme puhdasta juomavettä asuntolassamme. Vesijohtovettä ei täällä kannata juoda. Huonetoverini totesi, että vedenpinnan laskiessa eli nostokorkeuden kasvaessa täytyy pumpata lujemmin saadakseen vettä lasiin. Ihanaa, että vielä on ajattelevia ihmisiä! Ilmiö on jokseenkin triviaali, sillä pumpun vaatima teho voidaan määritellä seuraavalla tavalla.

P = roo*g*H*Q/n

P              teho

roo           nesteen tiheys

g              putoamiskiihtyvyys

H             nostokorkeus

Q             nesteen tilavuusvirta

n              hyötysuhde

Yhtälöön menee sisään kilogrammoja per kuutiometri, metrejä sekunnissa sekunnissa, metrejä ja kuutiometrejä sekunnissa sekä yksi yksikötön luku. Ulos tulee watteja. Jännää! Kiinnostuneet henkilöt voivan lukea aiheesta lisää esimerkiksi Allan Wirzeniuksen ansiokkaasta teoksesta Keskipakopumput.

Torpeedo, uudet kengät ja syrjäytyspumpulla varustettu vesisäiliö.

Minun on usein vaikea sisäistää niitä Venäjään ja venäläisten kanssa toimimiseen liittyviä nyrkkisääntöjä, joita olen useista kirjoista lukenut. Minulle olisi pitänyt olla selvää, että täällä moni asia vaatii jopa nelinkertaisen ajan kuin vastaava toimenpide Suomessa. Myös se on tunnettua, että venäläisen kanssa täytyy olla jonkinasteinen kaveri ennen kuin mitään hedelmällistä voi saada aikaan. Valittelin aiemmassa kirjoituksessa, että venäläisiin tutustuminen on hankalaa. Nyt alan kuitenkin pikku hiljaa huomata jään sulavan.

Minun touhujani on ilmeisesti tarkkailtu näiden viikkojen ajan. Kenties olen saanut osoitettua olevani ihminen siinä missä hekin, koska voin jo sujuvasti jäädä luentojen jälkeen jutulle - tai ainakin yrittämään päästä kärryille, mistä toverini puhuvat. Heidän kanssaan puhuessa usko oman kielitaidon kehittymiseen palaa, koska kyllähän ulkomaalaista useimmiten ymmärretään, jos halutaan ymmärtää. Mukavaa on, kun lähdettäessä eri suuntiin sanotaan käsipäivää ja toivotetaan menestystä. Venäläiset miehet kättelevät hyvin usein tavatessaan ja erotessaan. Kysyessäni Energy clubin johtonaiselta naisten kättelemisestä, sain nyrkkisäännökseni kätellä naisia vain, jos he tekevät siihen aloitteen.  

On tullut selväksi, että monet yliopisto-opiskelijat täällä eivät osaa englantia, eivät usein edes ymmärrä. Eikä useimpien vaihto-opiskelijoiden venäjän kielen taito ole sillä tasolla, että ymmärtäisimme kovin hyvin venäläisten normaalia puhetta. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi Energy Clubin toimintaa. Minulla oli jokseenkin väärät odotukset yhteisön suhteen, koska ajattelin sen olevan aidosti kansainvälinen, kuten nimestä voisi päätellä. Täällä tuntuu olevan yleistä se, että touhuille kehitetään hieno englanninkielinen nimi, mutta siihen se kansainvälisyys sitten jää. Ja miten toiminta voisikaan olla kansainvälistä, jos toimijoiden välillä ei ole yhteistä kieltä? Onneksi sentään yhteisön johtohahmo puhuu hyvää englantia. Ilmeisesti heillä on kuitenkin jonkinlainen intressi kansainvälistää toimintaa, koska meitä on kutsuttu mukaan illanviettoihin ja ideoimaan toteutettavia projekteja. Viimeisimmässä illanvietossa tilanne oli sellainen, että pöydän ympärillä istuvista ulkomaalaisista kaksi oli suomalaisia ja kaksi saksalaisia. Kaikki miehiä. Venäläisten noin kahdeksan hengen delegaatiossa oli yksi mies. Kysyin koolle kutsuneelta, missä venäläiset jätkät ovat. Vastaukseksi sain kysymyksen, missä kansainväliset naiset ovat. Totesin, ettei energia-alaa opiskelevien joukossa sellaisia juuri ole, eli siskon poikieni sanoin servasin hänet. Venäläisten miesten kohtalo jäi siis arvoitukseksi.

Kielimuuri asettaa siis jonkinlaisia haasteita toiminnalle, mutta aiomme kaverini kanssa kuitenkin esittää kahta projektia seuraavassa tapaamisessa. Ensimmäisen ideana olisi edesauttaa vieraiden kielten oppimista puolin ja toisin sekä kartuttaa esiintymistaitoja pitämällä esityksiä oman maan energiatalouden peruspiirteistä. Minä yrittäisin siis pitää parhaani mukaan venäjäksi ja venäläiset englanniksi tai venäjäksi sekä englanniksi. Erikoista on se, että meillä ei ilmeisesti ole täällä mitään kurssia, joka käsittelisi Venäjän energiataloutta. En siis tiedä, tuotetaanko täällä enemmän sähköä kivihiilellä vai vesivoimalla. Tai että kumpi on tärkeämpi vientituote: öljytuotteet vai maakaasu. Nämä olisi luonnollisesti helppo googlettaa. Minua kuitenkin ihmetyttää, että meille ei ilmeisesti edes haluta antaa toimialan paikallisia perustietoja. Ehkä olen jonkinlaisessa vähemmistössä tämän Venäjä-innostukseni kanssa. Valtaosa opiskelijoista vaikuttaa olevan kiinnostuneita enemmän teknologioista, jos niistäkään aidosti.

Toinen mahdollinen projekti olisi liittää vanhaan kuntopyörään generaattori tai dynamo, jolla pyörittää ihan mitä tahansa pienitehoista ja hullunkurista härveliä. Idea taitaa olla varastettu Lappeenrannan sähköteekkareilta. Tällä voisi esimerkiksi demonstroida yliopiston tapahtumissa lapsiperheille energiantuotantoa ja itsekin oppia käytännön sähkötekniikkaa. Mukaan pitäisi löytää venäläisiä kollegoja ja siten yrittää yhdessä saada aikaan jotakin konkreettista. Pelkästään suomalaisten tai saksalaisten kanssa tällainen puuhaaminen ei minua kiinnosta.

Mitä tulevaisuudessa? Rakas puolisoni tulee käymään ensimmäistä kertaa Venäjällä ensi perjantaina ja viipyy maanantaihin asti. Ihanaa! Ensi maanantaina hänen lähdettyä takaisin Suomeen menen kuuntelemaan Dmitri Hvorostovskia ja Elina Garancaa Oktjabrskij-konserttitaloon. Moskovassa pidetään 19.-21.11.  ”energiatehokkuuden ja energian säästämisen” tapahtuma, jonne Energy Clubista lähtee delegaatio osallistumaan erityisesti opiskelijoille tarkoitettuihin aktiviteetteihin. Energiatehokkuudessa ja energian säästämisessä onkin kyllä tässä maassa paljon tekemistä, kun lämpöpatterit huutavat hoosiannaa ja ikkunan raosta mahtuisi lentämään pulu sisälle, vaikka ikkuna on kiinni. Asiaan. Tapahtuma on Venäjän federaation energiaministeriön sekä Moskovan kaupungin järjestämä ja huhupuheiden mukaan Venäjän energiaministeri tulee puhumaan jopa opiskelijoille. Siistiä. Eihän siitä puheesta tolkkua ota, mutta voin ottaa selfien ja taputtaa raivokkaasti käsiä yhteen puheen jälkeen. Tapahtuman nettisivuilla on ensimmäisenä federaation presidentin kuva sekä hänen allekirjoittama tervehdys messuväelle.

Olen saanut nauttia hollannin kielestä täällä asuntolassa. Se on hauskan kuuloista ja välillä voi jopa ymmärtää yksittäisiä sanoja. Edellinen Energy Clubin illanvietto pidettiin saksalaistyylisessä Jager Haus –ravintolassa. Paikalla oli hanuristi, joka soitti seuraavaa teosta, mikä ilahdutti minua suuresti. Nyt tekin saatte nauttia hollannin kielestä.

Nopeuskolmioita ja kosmonautteja

Edellisestä touhujani esittelevästä kirjoituksesta on kulunut viikko jos kolmaskin. Kaikenlaista pientä on tapahtunut, mutta arki on arkea täälläkin. Mihin aluksi kiinnitin huomioni, on nykyään normalno (нормально, ”perussettiä”), enkä joka ilta viitsi lähteä ihmettelemään suurkaupungin ihmeitä ihan vain periaatteesta.

Edellisen varsinaisesti omaa elämääni käsittelevän kirjoituksen lopuksi mainitsin, että lähitulevaisuuden ohjelmassa on Energy Clubin tervetulotilaisuus ja yliopistolla järjestettävä konsertti. Konserttiin en päässyt, koska tervetulotilaisuus siirrettiin samaan ajankohtaan. Ajankohdan siirtämisen syynä oli alkuperäistä ajankohtaa seuraavana päivänä oleva koe. Täällä ilmeisesti suhtaudutaan opiskeluun niin vakavasti, että opiskelijatapahtumia siirrellään kokeiden takia. Jos oikein muistan, ei koetta sitten kuitenkaan ollut seuraavana päivänä, vaan se pidetään marraskuussa. Tämä on tyypillistä venäläistä säätämistä, johon täällä saa tottua.

Niin komea Jaguarin perä kuin onkin, huomioni kiinnittyi taaempana näkyvään hääautoon.

Täällä olen luntannut ensimmäistä kertaa opiskeluhistoriani aikana. Maassa maan tavalla. Meillä oli Power Machines –kurssilla pieni testi, jossa piti määrittää joko suutin- tai diffuusorivirtauksen tilapisteitä. Tehtävä oli sinällään simppeliä perusalgebraa, jos vain muisti yhtälöt ulkoa. Kyse oli ainakin minun osaltani ulkoa opettelemisesta, koska teorian käsittely luennoilla jäi kovin pintapuoliseksi. Eikä yhtälöitä tarvinnutkaan osata ulkoa, sillä opettajaa ei häirinnyt, että opiskelijoilla oli kurssin esimerkkilaskut koko ajan nenän edessä. Aluksi olimme tietenkin hissun kissun.  Jos joku rohkea sattui vähän kysymään jotakin vierustoverilta, opettaja totesi amerikkalaisista elokuvista tutulla venäläisaksentilla ”gentlemen”, jonka jälkeen hiljennyttiin taas vähäksi aikaa. Vartin jälkeen opettaja varmaan halusi jo päästä kotiin, sillä häntä ei enää pieni supina ja muistiinpanojen selaaminen häirinnyt. Sain siis vanhojen esimerkkilaskujen avulla paineet ja lämpötilat määritettyä ja palautin lapun ylpeänä selviydyttyäni tästä vaativasta tehtävästä.

Etelä-eurooppalaista väriä saatiin Pietariin Special Chapters of Power Machines –kurssilla. Luennoitsija oli italialainen professori ja kurssin aiheena oli turbotekniikka varsin yleisellä tasolla. Luennoitsijan suullisen englannin kielen taso ei päätä huimannut, ja siksi se sopi minulle oikein hyvin. Setä puhui niin hitaasti ja niin yksinkertaisin lauserakentein, että mukana pysyi ihan väkisinkin. Aiheena turbotekniikka on tietenkin kiehtovaa. Se on miesten hommaa, vähän niin kuin ovat traktorivetokilpailutkin. Turbohärveleiden pyöriessä kuuluu kova suhina ja pörinä, akselitehoa tuotetaan ja kulutetaan ja ovathan kaikki propellit kauniita. Tämä saadaan kuitenkin pilattua kaikkiin suuntiin sinkoilevilla vektoreilla (eräänlainen matemaattinen nuoli) ja kolmiulotteisen tilanteen kaksiulotteisilla projektioilla, joissa ei pysy mukana Erkkikään tai ehkä ei Erkki varsinkaan. Sehän riippuu ihan Erkistä. Lisäksi tuntuu, että koska ollaan yliopistossa, niin helpotkin asiat pitää esittää vaikeasti (differentiaalimuodossa). Uskon, että en tule ikinä oikeasti ymmärtämään differentiaaliyhtälöitä. Toivottavasti ei tarvitsekaan ymmärtää, koska hankalaksi muuttuu elämä, jos ei ymmärrä sellaista, mitä ymmärtää pitäisi.

Turbotekniikan perusteita: aksiaalikompressori. Tarkkasilmäinen voi erottaa kaksi nopeuskolmiota.

Perjantaina 2.10. yliopistomme energiakerho järjesti tervetulotapahtuman, jossa venäläiset ja ulkomaalaiset energia-asioista kiinnostuneet opiskelijat saivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja viettää iltaa leppoisissa merkeissä. Kärsin vatsakivusta ja pienestä lämmönnoususta, joten lintsasin yhdeltä luennolta ottaakseni päiväunet parasetamolin kera. Yksi nappi teki ihmeitä ja ilokseni oli illan suussa siinä kunnossa, että päätin osallistua tapahtumaan. 18 tuntia ennen tilaisuuden alkua meille oli annettu tehtäväksi hankkia tai valmistaa perinteisiä kotimaamme ruokia tai juomia tilaisuutta varten. Koska aikaa oli vähän eikä kunto kehuttava, päätin turvautua korruptiokäyttöön varaamaani Fazerin suklaalevyyn. Lisäksi tarkoituksenani oli tehdä pieni jäynä laittamalla salaa tarjolle venäläistä varsin oudon makuista ja näköistä sillisäilykettä. Jäynä kuitenkin unohtui, kun piti ruveta vääntämään small talkia venäjäksi. Säilyke on siis minulla vieläkin. Saattaa olla, että tuon sen Suomeen joulupöytään.

Saavuttuamme paikan päälle meille annettiin ohjeeksi valmistella pieni esitys omasta maastamme. Suomalaisen toverini kanssa yritimme kehittää jotakin, mutta päädyimme lopulta ”vitsillä sisään ja katsotaan, mitä tapahtuu” –lähestymistapaan. Saimme kunnian olla ensimmäinen esitysvuorossa oleva maa ja astelimme väen eteen vailla hajua, mitä pitäisi sanoa. Minulla oli suklaalevy kädessäni, ja totesin paikalla olijoille, että koska nyt on käytössä talouspakotteita puolin ja toisin, toimme tarjolle jotakin, mitä ei nyt Venäjällä voi ostaa. Tämä sutkautus (шутка, shutka, suom. vitsi) kirvoitti naurua ainakin venäläisten keskuudessa. Jutun menestyksestä hämmentyneenä sopertelimme vielä jotakin saunasta, jääkarhuista, pingviineistä ja joulupukista. Puheenvuoron päätteeksi kerroin tarinan siitä, kun suomalainen ja venäläinen menivät saunaan ja venäläinen kuoli. Sekin nauratti ainakin meitä ja ehkä muitakin. En oikein muista, koska usein innostun omista jutuistani niin, että kuulijoiden reaktiot unohtuvat.

Muiden maiden edustajat pitivät puheenvuoroja omiin maihinsa liittyen. Elävästi mieleen jäi Bangladeshin puheenvuoro, jossa muuan herrasmies kertoi Bangladeshissa naisten olevan vain yhtä miestä varten. En tiedä, millainen käsitys tällä sankarilla oli sukupuolirooleista täälläpäin, mutta venäläisten reaktio oli naurunsekainen kohahdus. Taisin itsekin hieman hihitellä. Muiden bangladeshilaisten ilmeissä oli havaittavissa jonkinlaista epämukavuutta ja heidän esityksensä loppui pian tämän kliimaksin jälkeen.

Venäläisten esitys piti sisällään laulua. Kappaleekseen he olivat valinneet suomalaisillekin tutun Katjushan, jossa tyttönen ikävöi suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota) tantereille lähtevää rakastettuaan. Koska rohkenen avata suuni myös selvin päin, kokeilin kepillä jäätä esittäen suomenkielisen version tuosta venäläisten kansanlaulujen kaunokaisesta. Suomalaisessa versiossa päähenkilö on kylläkin Siperiassa lunta lapioiva Sonja. Toisen ja kolmannen säkeistön jätin laulamatta, koska niiden sanoma ei ole omiaan edistämään suomalais-venäläistä ystävyyttä ja yhteistyötä. Pyyteettömän avunannon tarpeellisuudesta en ole ihan varma. Sen lisäksi, että Katjusha on hellittelymuoto varsin yleisestä nimestä Jekaterina, nimi viittaa asejärjestelmään, joka suomalaisittain tunnetaan Stalinin urkuina.

Jokaisen esityksen lopuksi energiakerhon johtohahmo jakoi esittäjille venäjänkielistä kirjallisuutta. Saamamme kirja pitää sisällään 619 sivua polyteknillisen yliopiston historiaa vuosilta 1897-1917. Vuotta kohti asiaa on siis noin 30 sivua. Olisin henkilökohtaisesti ollut tyytyväinen hieman kevyempäänkin lukemiseen, mutta tavoitteet pitää olla korkealla. Jos joskus osaisin kieltä niin hyvin, että saisin teoksen perusteella muodostettua kuvan yliopiston vallankumousta edeltävästä historiasta, saattaisin silloin jo kyetä keskustelemaan ihan oikeistakin asioista.

Virallisen ohjelman jälkeen sain kämppikseni kanssa sellaisen tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Meidät kutsuttiin jatkoille paikalla olleen venäläisen kotiin. Kylään ei ainakaan täällä sovi mennä tyhjin käsin, joten ostimme pientä purtavaa kioskista. Asunto oli yksiö tyypillisessä vanhahkossa venäläisessä kerrostalossa. Päällimmäisenä mieleeni nousi kodikkuus ja lämmin tunnelma. Olin edellisen kerran ollut kenenkään kodissa kuukausi aiemmin ja tässä vaiheessa oikeastaan ensimmäisen kerran ikävöin kotia. Oli mukavaa kävellä sukat jalassa matolla lämpimässä asunnossa. Lisäksi meitä kohdeltiin stereotypian mukaisesti äärimmäisen vieraanvaraisesti. Ehdimme juuri istahtaa alas, kun naisväki alkoi teputtaa edestakaisin tarjottavien, lasien ja asettien kanssa. Asiaan kuuluvasti esille tuotiin votkapullo ja energiakerhon johtohahmo piti lyhyen ja epävirallisen puheen ihan luontevasti. Tämä on selvä ero suomalaiseen kulttuuriin. Itsekin saatan välillä pitää puheen, jos toimin illanistujaisissa isäntänä, mutta tällöin tarkoituksena on lähinnä hämmentää soppaa, hassutella sekä nauttia vieraiden sekä puolisoni kiusaantuneista ilmeistä.

Täällä järjestetään aika vähän ulkomaalaisille opiskelijoille soveltuvia aktiviteetteja. Meinasin kirjoittaa tervehenkisiä aktiviteetteja, mutta ei meille ole juuri bileitäkään markkinoitu. Siinä missä Lappeenrannassa on harrastuskerhoja, yrittäjyysyhteisö, AIESEC, ESN ja varmasti vielä muitakin englanniksi operoivia tahoja, on täällä englanninkielistä mitään hyvin vähän. VKontaktesta (venäläisten ”Facebook”) löytää opiskelija-aktiviteetteja, jotka ovat käytännössä aina venäjäksi. Sehän ei minua tai kämppistäni haittaa, vaan osallistumme kaiken maailman touhuihin tyytyväisinä ymmärtäen hyvin vähän mistään mitään.

Pari viikkoa sitten olisi joku saanut Mitsubishiin puskurin halvalla. 

Teknologiayrittäjyydestä ja Skolkovosta (jonkinlainen Medvedjevin alulle panema innovaatio- ja teknologiahärdelleihin liittyvä kärkihanke Moskovan liepeillä) puhui monissa isoissa kansainvälisissä firmoissa työskennellyt Politehin alumni. Tilaisuuden aikana sai esittää kysymyksiä luennoitsijalta. Mielenkiintoinen tilanne sattui, kun eräs opiskelija kysyi jotakin Skolkovon hankkeen länsimaisiin kumppaneihin liittyvää. En tarkalleen ymmärtänyt kysymystä saati vastausta, mutta luennoitsija ”joutui myöntämään” jotakin. Paikalla ollut vanhempi yliopiston edustaja nousi ylös, esitteli itsensä ja sanoi jotakin terävällä äänensävyllä, minkä jälkeen kysyjä poistui ripeästi paikalta. Valitettavasti en saanut täysin selvää poistumista edeltäneistä puheenvuoroista.

Mielenkiintoisempaa oli päästä Venäjän Federaation Sankarin, lentäjä-kosmonautti Jurij Valentinovitsh Lontshakovin luennolle, jossa hän esitteli lyhyesti kosmonauttikoulutusta sekä muuta aiheeseen liittyvää. Olin kauhusta jäykkänä mennessäni tilaisuuteen, koska meiltä oli kerätty nimi, isännimi, sukunimi, yliopiston instituutti, opiskeluryhmän numero sekä puhelinnumero ennen tilaisuutta. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Puhujalla oli korkein mahdollinen Venäjän kansalaiselle myönnettävä arvonimi, CV:ssä merkintä sellaisten lentokoneiden kuin Suhoi-24:n, Antonov-50:n ja Tupolev-16:n lentämisestä sekä useampi vierailu kansainvälisellä avaruusasemalla. Loppujen lopuksi tilaisuus oli kuitenkin melko leppoisa. Opiskelijoita uskaltautui tulla paikalle myöhässä useaan kertaan, ja välillä hymähdeltiin joillekin jutuille, joita en tietenkään ymmärtänyt. Tilaisuuden lopuksi sankarille annettiin lahjana jotakin ja häneltä sai pyytää nimikirjoituksen. Olin jo nimikirjoitusjonossa, mutta valitettavasti kuvakortit loppuivat enkä viitsinyt luentopaperiin kirjoitusta pyytää. Kosmonautin nimmarin metsästys jäi siis vielä to do –listalle. Mieleen esityksestä jäi se, että useissa kuvissa venäläiset, eurooppalaiset ja amerikkalaiset avaruusukkelit hymyilivät sulassa sovussa. Vaikuttaa siltä, että avaruusasioissa yhteistyö toimii. Ainakin amerikkalaiset luottavat itäblokin teknologiaan, sillä pikaisen googletuksen perusteella myös astronautit kulkevat kansainväliselle avaruusasemalle Sojuz-aluksilla aluksen päällikön ollessa venäläinen.

Suhoi-24 ja siipien alle asennettavia namusia. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/0a/Sukhoi_Su-24.jpg

Usein tuntuu, että venäjän kielen oppiminen ei ota tuulta alleen. En vain yksinkertaisesti käytä sitä niin paljon kuin tarvitsisi. Opiskelu ei ole kovin intensiivistä eli vapaa-aikaa asuntolalla viettämiseen on paljon. Voi siis kulua helposti pari päivää, jolloin en käytä kieltä oikeastaan lainkaan. Venäläisiä kielikavereitani tapaan kolmisen kertaa viikossa, mutta Kostjan kanssa olemme toistaiseksi puhuneet pääasiassa suomea. Luontevien keskustelutilanteiden luominen tyhjästä on vaikeaa, ja paikallisilla opiskelijoilla on luonnollisesti omat kuvionsa. Tuntuisi typerältä roikkua hihassa ja ikään kuin kerjätä huomiota ja tekemistä. Pitäisi olla muutakin annettavaa kuin hölmistynyt ilme ja sanojen sopertelu. Tiedän omasta kokemuksesta, että ulkomaalaisten kanssa touhuaminen on välillä raskasta. Pitäisi varmaan alkaa katsella elokuvia tai sarjoja, joita löytyy Youtubesta onneksi kiitettävän hyvin. Sieltä ainakin oppisi puhekielisiä fraaseja ja kuullun ymmärtämistä. Sanojen oppiminen on ollut minulle hankalaa jokaisessa opiskelemassani kielessä. Ensimmäisen maailman ongelmia. Onneksi minulla on vielä aikaa.

Kuinka hulluksi meno yltyisikään, jos Suomessa myytäisiin Hulluilla päivillä Vana Tallinnaa.

Lähipäivinä on höyrykattilaluentoja Lappeenrannan teknillisen yliopiston energiatekniikan koulutusohjelman johtajan pitämänä. Nyt on varmaa, että ymmärrän luennosta kaiken, koska kyllähän suomalainen aina suomalaista aksenttia ymmärtää. Ja tämän kurssin voin saada jopa hyväksi luettua!

Tässä on niin kamala versio Katjushasta, että pahaa tekee. Selviääpähän teille myös, miltä kuulostaa venäläinen nykyaikainen iskelmä. Tulee Alla Pugatshovaa ihan ikävä. Tätä ei ole pakko katsoa loppuun asti. Mielenkiintoinen sattuma videossa on se, että toinen tyttö kertoo isoisänsä osallistuneen toiseen maailmansotaan puolustaen Venäjää suomalaisilta.