Jotakuinkin yllä olevin sanoin kuvataan Venäjän ja entisen Neuvostoliiton pääkaupunkia Moskovaa saksalaisen
teollisuusmetallibändi Rammsteinin teoksessa Moskau, jonka taiteellista arvoa en pohdi tässä kirjoituksessa
syvemmin. Sanotaan, että Pietari on Venäjän aivot ja Moskova sydän. Sain
mahdollisuuden vierailla tässä kuuluisassa kaupungissa, jonka todellista
väkilukua kukaan ei tiedä, ja jossa ihmiset ovat tarinan mukaan kylmempiä kuin
Venäjällä yleensä.
Olen jo aiemmin
maininnut Energy Clubista, joka on Politehin energia-alan opiskelijoiden
yhteisö. Porukan johtohahmo kertoi meille aiemmin syksyllä, että Moskovassa
järjestetään marraskuussa energia-alan ja energiatehokkuuden messut tai foorumi.
Yliopisto kuulemma ehkä maksaisi matkat. Ei muuta kuin давай! (davai) eli anti mennä! Viime perjantaina tapasimme Pietarin
Moskovan-asemalla klo 22.30 kimpsuinemme ja kampsuinemme valmiina nousemaan
yöjunaan. Saksalais-suomalainen yhdellä vietnamilais-venäläisellä vahvistettu
osastomme oli paikalla odottelemassa, kun maan tavat syvemmin selkärangassaan
tuntevat saapuivat paikalle sopivasti 5-10 minuuttia myöhässä, kuten asiaan
kuuluu.
Asemalaiturilla
voi aistia savun vienon tuoksun. Höyrylläkö tämä juna kulkee? Ehei, mutta
fossiilisilla polttoaineilla se lämpiää! Jokaisessa vaunussa oli katolla pieni
savupiippu, josta tuprutti savukaasuja kuin muistuttaen meitä siitä, että
energiasektorissa on vielä sarkaa kynnettävänä. Kaikilta tarkistettiin passit
ennen kuin pääsimme nousemaan vaunuun. Venäläiset kantavat käytännössä aina
mukanaan kotimaan passeja, joita vastaava dokumentti Suomessa voisi olla
ajokortti. Kätevää. Junan vaunun sisäilman lämpötila oli mukavat 28 astetta,
eli palella ei tarvinnut. Silloin, kun energiaa saa maasta pumppaamalla tai
kivensyöjäkoneella jyrskyttämällä, sitä ei tarvitse säästellä. Kai. En tiedä,
koska meillä suomalaisilla ei sellaista riesaa kuin fossiiliset
polttoainevarannot ole.
Matkustimme juuri
niin kuin Venäjällä junassa kuuluukin: tavallisen kansan keskellä kuorsaten
kaikki yhdessä kuorossa. Tällaisissa tilanteissa oma pelisilmäni ei pysy
mukana. Metrossa vältellään katsomasta tuntemattomia, mutta junassa aloitetaan
sujuvasti small talk ja istutaan vuorotellen kuka kenenkin paikoilla ja
saatetaan jopa jakaa eväitä. Kolmentoista hengen seurueessamme oli kolme
ulkomaalaista, joista yhdellä venäjän kielen taito on käytännössä kaksikielisen
tasolla. Minä ja kämppikseni Hannes emme yllä samalle tasolle ja minun sekä
toverini kielitaidon välillä on selvä ero. Olin siis pahnan pohjimmainen. Mutta
ei se mitään, täytyy kailottaa sitäkin enemmän. Mitä enemmän puhuu, sitä
enemmän saattaa puhua oikein, ja välillä ihan asiaakin. Rallivenäjämme
kiinnitti huomiota muissa matkustajissa, mutta yhteenotoilta vältyttiin.
Tarjosin Fazerin sinistä vieressä istuvalle, pääosan tyäurastaan
Neuvostoliitossa tehneelle herrasmiehelle, mutta ei sedälle maistunut. Mitä lie
fasistien juonia.
Junassa on tiivis ja lämmin tunnelma. |
Torkuimme yön kuka
mitenkin junan puksuttaessa syvemmälle tähän sekavaan maahan, jonka
erityispiirteet ovat omiaan pahoittamaan ystäväkansan miehen herkän mielen. Aamulla
kuuden maissa olimme perillä Moskovassa, kaupungissa, josta kellään
syntyperäisellä pietarilaisella ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ulkona oli
pimeää ja maassa oli ripaus lunta. Tänä vuonna ensilumi satoi Moskovaan.
Pietarissakin oli aiemmin ollut jo jotakin valkoista maassa. Kutsutaan sitä
ensirännäksi, jotta edellä oleva runosuoneni roiskahdus saisi perusteen
olemassa ololleen.
Hyppäsimme
metroon. Onneksi Sergei, tuttavallisemmin Serjozha, on tolkun mies ja johdatti
meitä aseman käytävillä oikeisiin suuntiin niin, että astuessani ulos metrosta
näin ensikerran vilahduksen Kremlin muurista. Aletaan olla lähellä sellaista
pääkallopaikkaa, johon verrattuna Merkelin steriili lasikoppi Berliinissä
muistuttaa lähinnä leikkimökkiä. Vaikka onhan se Angela aika täti, ei siinä
mitään.
Teputimme
kasseinemme unen pöpperöstä vaitonaisina jonossa kuin köyhän talon porsaat
pitkin vielä rauhallisen Moskovan katuja. Löytyihän se hostelli, kun Serjozha
sai hieman apua Evgenialta, tuttavallisemmin Zhenijalta. Matkalla oli
autokauppa. Siellä myytiin mersuja. Eikä mitään järkiautoja, vaan ikkunan
kirkkaimpana tähtenä oli punainen G-sarjan AMG-mersu. Se on miesten, tai
ainakin siilitukkaisten nahkatakkimiesten auto. Jätimme matkatavarat
hostellille, ja nyt olimme valmiina päivän koitoksiin. Paitsi että aamupalaa
pitää saada, tai muuten tulee kiukku. Tähän inhimilliseen tarpeeseen vastasi
Burger King, jonka hampurilaisaterialla pärjää ainakin puhtaassa ihmiskehon
energiatasetarkastelussa pitkälle. Nyt olimme oikeasti valmiita ja lähdimme
talsimaan kohti Moskovan Gostinyi Dvoria, jossa energiafoorumi pidettiin.
Itse foorumista
ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville. Puitteet olivat komeat, valot
kirkkaita ja ihmiset siististi pukeutuneita. Tämä päivä oli teemaltaan
”nuorison päivä”, eli enemmistö väestä oli opiskelijoita. Kuten entisellä
pääministerillämmekin on tapana, tuon foorumista esille populistisesti kolme
pointtia, jotka erityisesti jäivät mieleeni.
Messuväkeä Moskovan Gostinyi Dvorissa. |
Projektikilpailu.
Osallistuimme joukkueena jonkinlaiseen projektikilpailuun, jossa joukkueen piti
kai kehittää jonkinlainen projekti, analysoida sen uhat ja mahdollisuudet sekä
tempaista ilmeisesti hatusta jonkinlainen budjetti ja rahoitusmalli. Ilmeisesti
toteutettavuudella ei ollut niin väliä. Paikalla oli foorumin järjestäjien
paikalle hankkimana Venäjän energiateollisuuden palveluksessa työskenteleviä asiantuntijoita,
joilta sai rakentavia kehitysehdotuksia projektiin liittyen. Ainakin yksi
heistä osasi englantia. Itse kilpailu oli tyypillistä nuorten venäläisten
touhua: hirveää säätämistä, kova meno ja meininki, mutta en päässyt kärryille
ydinajatuksesta. En tiedä, millä ansiolla kilpailu voitettiin, mutta voittajia
luetellessa huomattava osa mainituista joukkueista oli tullut Moskovan
yliopistoista.
Isäm
maallisuus. Kesken foorumin päälavalla pidettiin laulu- ja tanssiesitys.
Säkeistöjen sanoituksista en saanut aivan tolkkua, mutta kertosäkeen sanoma oli
vapaasti suomennettuna ”Venäjä on suuri, Venäjä on mahtava, Venäjä on ihana,
Venäjä on paras!”. Usein kuulee fraasia ”ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa”.
Se kuvasi hyvin tuntemuksiani, sillä touhu näytti aika koomiselta, mutta
toisaalta surulliselta, koska pahoin pelkään, että hommaa tehtiin ihan
tosissaan.
Äiti Venäjää syleilevä laulu- ja tanssiesitys. Seinällä olevan tekstin mukaan "energia on sinun käsissäsi". |
Sikailu.
Välillä kuulee puhuttavan venäläisten röyhkeydestä. Sain ensimmäisen kerran
omin silmin todistaa, että puheille on jonkinlaista katetta. Puolen päivän
tienoilla oli kahvitauko, jonka aikana vieraille tarjottiin kahvia, teetä,
suolapalaa ja makeaa purtavaa. Uskoakseni noin puolet väestä jäi ilman palan
palaa. Ahneimmat lappasivat lautasilleen kymmeniä ruokapaloja, ja eräskin täti
kiikutti tarjoilupöydästä kokonaisen tarjottimen omalle pöytäseurueelleen.
Tuollainen vaatisi suomalaiselta jo aikamoista pokkaa, koska tuskin kravatti-
ja nahkalaukkuväki nälkäänsä näitä suupaloja kahmi. Seurasin touhua
tyrmistyneenä. Tällaisella toiminnalla stereotypiat pysyvät hyvin yllä.
Paneelikeskustelu.
Tämä on neljäs pointti. Kyllähän poliitikotkin puhuvat yli ajan. Päivän
kohokohta oli paneelikeskustelu, jonka eräänä osallistujana piti olla Venäjän
federaation energiaministeri. Ei ollut. Naftaliinista oli kaivettu eräs
90-luvun yksityistämistoimien pääarkkitehti, aikansa suurimman venäläisen
energiayhtiön johtoportaassa toiminut herra, josta löytyy lisää
mielenkiintoisia yksityiskohtia täältä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anatoli_T%C5%A1ubais ). Toinen puhuja oli Venäjän federaation
varaenergiaministeriksi reiluna kolmikymppisenä noussut herrasmies.
Seurueeseeni kuulunut toverini kertoi, että vastaavassa tapahtumassa pari
vuotta aiemmin oli yleisöstä innokas opiskelija kysynyt mieheltä, kuinka
moiseen korkeaan asemaan voi päästä niin nuorena. Kysymystä oli seurannut
jonkinlainen kiusallinen hiljaisuus. Suhteiden varmaan täytyy olla kunnossa.
Kolmas paneelikeskustelija edusti kansainvälisyyttä: mies oli islantilainen
tiedemies ja käsitykseni mukaan toiminut aktiivisesti Tomskin polyteknisen
yliopistossa Siperiassa. Miehellä oli sen verran selkärankaa, että uskalsi
sanoa paikalla olevalle nuorisolle, että pelkän raa’an polttoainetuotannon
lisäksi Venäjän tulisi tulevaisuudessa pärjätäkseen kyetä tuottamaan myös
energiaratkaisuja. Tämän hetken energiaratkaisut rajoittuvat käsittääkseni
pitkälti ydinteknologiaan, mikä ei syystä tai toisesta ole kovin kuumaa hottia
länsimaissa. Ainakaan teoriassa.
Keskustelu käytiin
venäjäksi, ja islantilaisherran korvan juuressa supatti koko ajan tulkki. Minun
teki mieli hämmentää soppaa kysymällä herroilta, millaisena he näkevät Venäjän
valtavien biomassavarojen energiakäytön tulevaisuuden. Maltoin kuitenkin mieleni, vaikka kysymys olisi mielestäni ihan relevantti. Herroilla
oli nimittäin tapana heittää kysyjille vastakysymyksiä, ja jos tämä olisi tehty
venäjäksi, olisi minulla voinut mennä pupu pöksyyn.
Erään projektin aihe oli mitä ilmeisemmin Krimin niemimaa. Valitettavasti projektin yksityiskohtaisempi sisältö ei selvinnyt minulle hälyn ja vajavaisen kielitaitoni takia. |
Foorumin jälkeen
lähdimme käymään Punaisella torilla, jolla valitettavasti oli jonkinlaisia
joulutorirakennelmia pilaamassa maisemaa. Kremlin muurin edustalla sijaitsee
tuntemattoman sotilaan muistomerkki. Kyseessä ei ole se sotilas, josta Väinö
Linna kirjoitti, vaan luullakseni jonkin toisen ystävällismielisen valtion
sotilas. Muistomerkillä palaa ikuinen tuli, ja tulta valvoo sotilasvartio.
Seurueemme sai nauttia vahdinvaihtoseremoniasta, jossa jalka nousi ja aseet
kilisivät. Yritin kyllä kovasti kertoa seurueelleni omista sotilasansioistani
sekä kyseenalaistaa aseiden aitouden, mutta minua ei juuri kuunneltu ja päädyin
jupisemaan itsekseni. Niin tai näin, sotilaat marssivat paremmin kuin Helsingin
ilmatorjuntarykmentin aliupseerikoulun saapumiserän 2/2011 aliupseerioppilaat,
vaikka yritin kyllä pitää oppilaani kurissa ja Herran nuhteessa.
Illalla kaikki
olivat sen verran väsyneitä päivästä ja edellisyön vähäisistä unista, että
menohaluja ei juuri ollut. Päädyimme uhmaamaan hostellin sääntöjä ja kävimme ostamassa
vähäisen määrän virvokkeita ja sipsejä, jotka nautimme hostellihuoneessamme.
Minulla kävi onni, ja sain arvonnassa paikan huoneesta, joka oli kokonaan
seurueemme käytössä. Nukkumaan mentiin kymmenen jälkeen.
Aamulla heräsin
puoli kymmenen aikoihin, ja olin kuin uudesti syntynyt! Nyt oli puhtia touhuttaa
kylillä koko päivä. Nähtävyyksiä en viitsi tässä viestissä eritellä, mutta
todettakoon, että vierailimme Leninin mausoleumissa, näimme Juri Gagarinin sekä
muuan suomalaisen suurmiehen laatat Kremin muurissa, näimme Iivana Julman
haudan jossakin kirkossa ja kävimme kosmonauttimuseossa. Erityisesti
kosmonauttimuseo jäi mieleen, koska museo oli laaja ja hyvin tehty. Esillä oli
kaiken maailman sukkuloita ja kapseleita sekä avaruuspukuja. Venäläisten
kosmonauttien taulussa komeili vanha tuttu Lontshakovin Juri, joka käväisi
aiemmin syksyllä yliopistolla puhumassa avaruusjuttuja. Välillä näyttelyn
esineistä saattoi löytää tietoa englanniksikin!
Siellä lepää Otto Vilgelmovitch Kuusinen. Venäläiset laittaa välillä translitteroitaessa h-kirjaimen tilalle oman g-kirjaimensa. Täällä tunnetaan esimerkiksi Garri Potter sekä Adolf Gitler. |
Siellä on jenkit ja venäläiset sulassa sovussa kuin sillit purkissa. |
Sunnuntai-iltana
nousimme taas junaan, joka olisi aikaisin aamulla perillä kotona Pietarissa.
Junan vaunu oli täynnä arviolta 6-8-vuotiaita lapsosia, jotka olivat matkalla
Pietariin judokilpailuihin. Tunnelma vaunussa oli kuin apinahäkissä konsanaan.
Äidit kuitenkin tuntevat lapsensa. Eräs poikansa mukana matkustava äiti kertoi
meille, että lapset kyllä simahtavat, kun saavat kaalipiirakkansa ja
jukurttinsa. Niin tapahtui. Kun palasimme ravintolavaunusta, jossa nautin yhden
oluen mukavan retken kruunuksi, lapsoset tuhisivat jo punkissaan. Enemmän
häiriötä aiheutimme me, kun ravintolavaunusta palatessamme törmäilimme sänkyjen
päätyjen yli törröttäviin jalkoihin.
Retki Moskovaan oli
oikein miellyttävä kokemus, pääosin mukavan seurueen ansiosta. Joukossa ei
ollut päällepäsmäreitä, joiden toiveisiin kaikkien olisi pitänyt mukautua.
Vaikka usein turhaudun venäjän kielen kanssa ja mieli tekee välillä heittää
pyyhe kehään, tämä reissu antoi taas uskoa siihen, että jotain jo saan
sanottua. Kymmenen venäläisen joukossa oli vain kaksi tai kolme henkilöä,
joiden kanssa saattoi keskustella englanniksi. Venäjää oli pakko käyttää.
Seuruetta kosmonauttimuseon lähistöllä. Raketin kärki ylitti valonnopeuden eikä siksi tullut mukaan kuvaan. |
Moskova ei
vaikuttanut erityisen kauniilta. Metron käyttö vaikutti hankalammalta kuin
Pietarissa, ei ainoastaan laajuutensa vaan myös heikompien opastusten takia.
Uskon viihtyväni Pietarissa paremmin, joskin Moskovassa opiskelulla olisi
puolensa. Kaupunki on käsitykseni mukaan Venäjän kiistaton keskus, jossa
tehdään varsinaiset isot päätökset kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Moskovan
kontakteista ei siis ainakaan työelämässä olisi haittaa. Siinä missä Pietari on
Venäjän ikkuna länteen, Moskovan sanotaan edustavan enemmän todellista Venäjää –
mitä se sitten ikinä onkaan. Tämän reissun aikana en nähnyt itse kaupunkia
kovin paljon. Moskovaan pääsee vielä takaisin, jos kiinnostusta riittää. Mitään
palavaa intohimoa ei syttynyt.
Ja mitä tulee moskovalaisten kylmyyteen, voin todeta, että kyllä se
moskovalaisrouvankin pokka pettää. Metroetiketin mukaisesti nousin penkiltä
ylös antaen paikan yleiseen jakoon, kun huomasin vanhempia naishenkilöitä olevan
tulossa. Paikalleni istahti rouva, joka väläytti minulle neitovuosina harjoitetun
hymynsä, minkä jälkeen keräsi itsensä kokoon ja suu muuttui tavanomaiseksi
lyhyeksi viivaksi. En ole ihan varma, johtuiko hymy minun häntä kohtaan
osoittamasta kohteliaisuudesta vai huvittuneisuudesta. Epäilen nousseeni
paikalta tarpeettoman rivakasti ja matkalaukkuni siirtely taisi mennä
säheltämisen puolelle. Ainakin seurueeni jotkin seurueemme naishenkilöt
naureskelivat touhuilleni. Niin tai näin, pokka petti ja myytti on murrettu.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
On keskiviikko,
ja kello on noin puoli yksi päivällä. Katsoessani asuntolan huoneen ikkunasta
ulos näen harmaan likaisenharmaan naapuritalon ja lumisadetta. Minulla on
jalassa lämpimän ja uutuudesta pehmoiset kolitsihousut. Kuuntelen musiikkia
Spotifysta. Se on oikea aarreaitta! Sain kirjoitettua pitkästä aikaa
blogitekstin. Nyt kun oli aihetta kirjoittaakin. Siitä tuli ihan hyvä. Minun on
ihan hyvä olla. Paitsi että hartiat ovat jumissa. Sitä varten minulla roikkuu
kipukoukku olalla.
Noin tunnin
päästä minun pitäisi lähteä taas opiskelemaan. Kävin viimeksi yliopistolla
perjantaina. Tänään minun pitäisi valita Power Machines –kurssin luennon tai
venäjän tunnin väliltä. Ikävää, että joutuu valitsemaan. Kompressorien
teoreettinen tarkastelu ei totta puhuen minua juuri kiinnosta. Sen sijaan
venäjän kieli kiinnostaa. Viime viikolla valitsin venäjän tunnin. Nyt pitäisi
valita tehovehkeet, sillä tarvitsen kurssin opintopisteet, eikä mahdollisesta
tentistä välttämättä pääse läpi ihan maalaisjärjellä. Niin. En tiedä, onko
meillä tenttiä, ja milloin se on, jos on. Enkä tiedä, tietääkö
luennoitsijakaan. Täällä ei voi suunnitella mitään muutamaa päivää pidemmälle. Ilmeisesti
minun pitäisi myös Moskovan reissun jälkeen käydä rekisteröitymässä uudelleen
Pietarin yliopistolla. Vanha rekisteröinti on kai mennyt vanhaksi. Toivottavasti saan viisumin ennen joulua. Yliopiston kansainvälisen puolen
työntekijät vakuuttavat soittelevansa meidän viisumiasioiden takia
viisumitoimistoon päivittäni. Osa vaihto-opiskelijoista on jo saanut
viisuminsa.
Mitä olen
touhunnut viime viikot? Koulutöitä on ollut enemmän kuin aiemmin, olemme
pitäneet esityksiä lentokoneeseen vaikuttavista voimista sekä kavitaatiosta
vesivoimalaitoksen turbiineissa. Kavitaatioesitys sivusi mukavasti kandidaatintyöni aihetta. Ravaan punttisalilla kolmisen kertaa viikossa ja syön rahkaa, kanaa
ja raejuustoa. Pitää nääs saada protskua. Venäläinen raejuusto maistuu aika pahalta. Täällä on ollut niin
märkää ja kuraista, ettei ole tehnyt mieli käydä turhaan kylillä. Onneksi viime
päivät on ollut pakkasta.
Kulttuuria on
taas harrastettu. Olen käynyt yliopistolla kuuntelemassa venäläistä orkesteria,
joka pitää sisällään kymmeniä kurttuja, luuttuja, balalaikkoja ja hanureita.
Venäjällä suhtaudutaan vakavasti perinnesoittimiin. Niillä ei soiteta vain
renkutuksia kansan huviksi, vaan orkesterin toiminta vaikutti minusta hyvin
samantyyppiseltä kuin perinteisenkin orkesterin soitanta. Kävin myös
kuuntelemassa ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteria. Se oli vaikuttava kokemus.
Balettiakin on katsottu: Mariinskij teatterin vanhassa salissa Pähkinänsärkijä.
Eihän se Joutsenlammen veroinen ole.
Takana olevia balalaikkoja ei ruuka-aikaan metrossa kuljetella. Kolmion yhden sivun pituus lienee lähempänä metriä kuin puolikasta. |
Mariinskij teatterin vanha sali. Huomatkaa ympäristöön sopiva, hienostunut ote kiikareista. |
Tänään olisi
tarjolla Energy Clubin sekä yliopiston sotahistoriallisen tai ”historiallisen
ja sotahistoriallisen” kerhon yhteinen tilaisuus, jonka teemana on ”I love my
country”. Hyvän sopan ainekset ovat taas kasassa. Saa nähdä, onko
tarkoituksena, että kaikki kertovat omista maistaan jotakin, ja lopuksi
todetaan yhdessä, että Venäjä on kaikista maista paras. Täytyy varmaan pitää
keskustelu Suomen osalta saunan ja mämmin tasolla, ettei kukaan pahoita
mieltään. En kyllä tiedä, mitä on mämmi englanniksi. Ja vaikka tietäisinkin, en
usko että tulkkina toimiva henkilö tietäisi sitä venäjäksi. Niin, se pitää
kääntää venäjäksi, sillä jos ei Energy Clubin jäsenistö osaa englantia, niin
luultavasti ei kyllä osaa sotahistoriallisen kerhonkaan väki.
Musiikkiesityksestä
vastaa tämä hillityn tyylitajuinen, jokseenkin vaatimaton, kuitenkin
kunnianhimoisesti jazziin kallellaan oleva versio ”Moskovan valoista”, joka
kuuluu venäjäksi ”Moskovan ikkunat”.
Jessus sentään - johan taas on tapahtunut!
VastaaPoistaOlipa päivityspläjäys kerrassaan !!!! Kivaa luettavaa.
VastaaPoistaEi voi Lassi muuta sanoa kuin hattua nostaa näille postauksille! Hienoa proosaa ja näistä mielellään kattoo kuvat ja lukee vähän siinä samalla!
VastaaPoistaAiemmin en oo päässyt kiittelemään, koska kännykkä ei kommenttia anna pistään. Mutta tsemppiä reissun loppuun asti!
-Tuomas
Kiitos kannustavasta kommentista!
Poista