Kaupunkiloman jälkeistä kulttuuria

Vihdoin koitti päivä, jolloin rakas puolisoni asteli silmät säihkyen Pietarin Suomen-aseman uloskäynnin portin läpi syliini. Olin panostanut ostamalla kimpun punaisia ja valkoisia ruusuja elämäni emännälle. En päässyt häntä vastaan laiturille, koska laiturille johtava portti avattiin samanaikaisesti junan ovien kanssa. Puolisollani oli ollut junassa seurana kaksi setämiestä, jotka totesivat meille hänen päässeen turvallisesti perille huomattuaan meidän löytäneen toisemme. Ukot olivat kuulemma halunneet juottaa naiselleni skumppaa ravintolavaunussa, mikä pistää vieläkin vihaksi.

Lähdimme talsimaan Ploschad Leninan (Leninin aukio) metroasemaa kohti, josta on mukavasti suora yhteys asuntolaani lähinnä olevalle metroasemalle. Veimme tuliaiset asuntolalle (tärkeimpinä pari-kolme kiloa karkkia, pari korruptiosuklaalevyä sekä kipukoukku) ja nappasimme pakkaamani tavarat matkaan. Saksalaiset kollegani aloittelivat höyrykattilakurssin harjoitustyötä huoneessamme ja ihmettelivät, kun kerroin aitoja kipukoukkuja kaupiteltavan Suomessa 50 eurolla. Meidän koukkumme ei ole aito, vaan lappeen Rantalaisen koneteekkarin koneistama ja pintakäsittelemä. Lisäksi koiramme Karri (tuttavallisemmin Potsi, Kalli tai Piisami(rotta)) on hampaillaan luonut stimuloivia nystyröitä koukun pintaan. Tällaiselle internetin keskustelupalstoilla milloin minkäkin alan jargonia opettelevalle oman elämänsä ekspertille tuo suomalainen innovaatio on tuiki tarpeellinen. Hartioita alkaa jomottaa viimeistään neljän tunnin koneen ääressä istuskelun jälkeen. Ja valitettavaa tai ei, tuo aika kuluu koneen ääressä useana päivänä viikossa. Sanovat, että sillä olisi terveysvaikutuksia.

Tekstissä kehoitetaan pikaisen googletuksen perusteella nousemaan ylös ja harrastamaan liikuntaa.

Asustelimme kolme yötä M-Hotel-nimisessä hotellissa Gostinyi dvorin lähellä Pietarin ydinkeskustassa. Huone oli pieni, hyväkuntoinen ja puhdas. Palvelu pelasi paremmalla erinomaisella englannilla ja saimme huoneen käyttöömme jo klo 13 aikoihin. Aamupala oli ok, mutta ei mikään ruotsinlaivan buffetti. Vietimme hotellissa kolme yötä ja hintaa lystille kertyi 164,10 euroa. Pietarista saa varmasti parempaakin, jos on valmis maksamaan enemmän tai asumaan kauempana keskustasta: hotellin ovelta Gostinyi dvorin metroaseman ovelle on matkaa noin 350 metriä. Voin suositella hotellia varauksetta kaikille meille, joiden nimet eivät keiku suurituloisimpien listalla. Saimme jopa kaksi maksutonta olutta kupongilla läheisestä ravintolasta!

Mitä me sitten puolisoni kanssa teimme? Asiaan kuuluvasti kiersimme ostosparatiiseja ja söimme sekä hivenen joimmekin ravintoloissa. Pietari tarjoaa näihin harrastuksiin hyvät tai erinomaiset puitteet ruplan kurssista riippuen. Suurten länsimaisten brändien hyödykkeet eivät ole välttämättä juuri edullisempia kuin Suomessa, mutta valikoima on kiitettävän laaja jo pelkästään Galeriassa. Ravintoloissa hintataso vaihtelee laajemmin, mutta vajaalla 20 eurolla yksi henkilö syö monessa paikassa jo hyvin borssikeittonsa ja stroganoffinsa sopivaksi katsomansa juoman kera. Puolen litran olut maksaa ravintolassa karkeasti 200 ruplaa, mikä on nykykurssilla kolmisen euroa. Kanakebabia saa kioskeista alle kahdella eurolla, mutta kyseisen ruoan nauttimista voidaan pitää jonkinlaisena extreme-urheiluna. Yhden olen nauttinut, eikä siitä tullut maha kipeäksi.

Hiilillä vartaassa grillattu, sisältä punertava vasikan maksa oli erinomaista. 

Kävimme myös Udelnajan torilla, missä myydään kaikenlaista panssarivaunujen telapyöristä kalastusvälineiden ja antiikin kautta alusvaatteisiin. Paikka on monella tavalla mielenkiintoinen ja lähempänä tavallisten venäläisten arkea kuin keskustan liikkeissä kiertely. Kauppaa käydään ainakin viikonloppuisin puolen päivän tienoilla. Suosittelen torilla kiertelyä, jos haluaa laskeutua alas omasta norsunluutornistaan ja on vähän seikkailumieltä. Lompakkoa ei kannata pitää takataskussa ei Udelnajalla eikä välttämättä Tammelan torillakaan.

Vaikka puolisollani on vahva balettitausta, emme vielä käyneet katsomassa balettia. Säästämme sen myöhempiin vierailuihin kuten myös Eremitaasit sekä muut sisäaktiviteetit. Totta puhuen en ole vielä käynyt ihailemassa niitä miljoonia tai ainakin tuhansia taideteoksia Eremitaasissa. Enkä ole käynyt valtion taidemuseossakaan Volgan lauttureita ihmettelemässä. Niitä ehtii kiertää talvellakin, kun kadut ovat suolaisen loskan peitossa ja Neva on jäälauttojen tukkima.

Niin kuin loppuvat kaikki lyhyet ja miellyttävät ajanjaksot elämässä, tuli myös puolisoni kotiinlähdön aika. Viimeisenä päivänä hankimme kotiin viemisiä sekä tuliaisia koiramme hoitajalle. Kalli oli kuulemma löytänyt Luumäen pelloilta jonkinlaisen sontaläjän, jossa oli piehtaroinut eli hoitaja joutui todella sotkemaan kätensä pestessään poikaa. Kiitos vielä minunkin puolestani viikonlopun mahdollistamisesta! Saatoin neitoni asemalle, jossa stressasimme kaikesta rajamuodollisuuksiin liittyvästä. Muuan nainen tuli kysymään jotakin venäjäksi, johon useimmiten vastaan sen enempää miettimättä, etten kovin hyvin osaa venäjää. Tämä tulee jo selkäytimestä lähinnä siksi, että välillä vastaan tulee kaiken maailman pummeja - tai millä asialla sitten ikinä liikkuvatkaan - ja useimmat luovuttavat kuultuani aksenttini. Nainen laittoi kuitenkin kovat piippuun ja kysyi, osaammeko ruotsia! Osaammehan me, onhan sitä opeteltu kuusi vuotta, joskin lukion sekä yliopiston Teknisk svenskan jälkeen en ole kieltä tarvinnut. Jag lyckades berätta henne att jag vet inte hur allt fungerar därför att jag är forsta gången på denna järnvägstationen. Että ei ole turhaan tullut niitä deklinaatioita väännettyä. Joskin tuon olisin kyllä saanut kerrottua venäjäksikin, että se siitä sitten.

Passintarkastus alkoi, pussasimme ripeästi vaivaantuneen virkailijan edessä ja puolisoni kipitti junaa kohti. Lähdin asuntolalle vähän haikein mielin. En ole onneksi kova ikävöimään, mikä osaltaan helpottaa tämän yhdeksän kuukauden mittaisen vaihto-opiskelujakson arkea. Välillä mietin, olenko kylmä vai en, mutta kyllä minullekin tippa linssiin tulee, kun oikeista vivuista vääntelee.

Samana iltana oli luvassa tapahtuma, jota olin odottanut jo monta kuukautta. Menin jo toistamiseen kuuntelemaan klassista laulua. Tänään oli vuorossa Venäjän federaation kansantaiteilijan arvonimen saavuttaneen Dimitri Hvorostovskin sekä latvialaisen muuten vain ihan hyvin laulavan Elina Garancan yhteiskonsertti. Konsertti järjestettiin Oktjabrskyj-konserttitalossa, joka tuo Neuvostoliiton mieleen lähes yhtä voimakkaasti kuin Lappeenrannan kaupungintalo lähiympäristöineen. Kvalitatiivisen eli perstuntumaan perustuvan analyysin perusteella voin todeta konserttiyleisön koostuneen suuruusjärjestyksessä mummeleista, tädeistä, papparaisista, sedistä sekä naisista ja miehistä. Näin myös kolme poikaa, joista yksi toimi lähinnä isoäitinsä saattajana. Tilaisuudessa myytiin asiaan kuuluvasti virvokkeita sekä pientä suolaista purtavaa. Minun huomioni kiinnittyi erityisesti sämpylöihin, joiden päällä oli kaksi pitkittäin siivutettua, leipäpalan yli lötköttävää viipaletta paikallisista makkaroista parhainta: meetvurstia.

Istuin aivan keskellä salia siten, että stereokulma oli sopiva ja täten edellytykset äänikuvan vastaanottamiseen siltä osin hyvät. Istuin tukevasti kahden tädin välissä. Rouvat ympärilläni esittelivät toisilleen älypuhelimistaan kuvia puutarhoistaan ja kissimirreistään ennen konsertin alkua. Joillakin taisi olla lapsen lapsistakin kuvia. Lemmikit, kukat ja lastenlapset taitavat olla aika universaaleja mielenkiinnon kohteita kypsään ikään ehtineiden rouvien keskuudessa.

Edessä istuva herra tarkkailee soittajia kiikareilla, jollaiset olisi saanut vuokrata narikasta.

Jotkut sanovat, että musiikki on aina parasta livenä. Uskon Venäjän federaation ansioituneen taiteilijan, kapellimestari Constantine Orbelianin sekä Pietarin valtiollisen akateemisen orkesterin sekä konsertin tähtien tuottaneen kelvollista musiikkia, mutta joko neukkuaikaan rakennetun konserttisalin akustiikka, kehno äänentoistolaitteisto tai joku tunari onnistui säätämään homman siten, että erityisen kaunista äänikuvaa ei päässyt syntymään. Voimakkaiden lauluosuuksien aikana laulu otti vallan niin, ettei orkesteria oli hankalaa kuulla. Alapää muutenkin jäi vähän ohueksi etenkin Carmen-oopperan tunnetussa aariassa "L'amour est un oiseau rebelle", johon se toisi mukavasti potkua. Kyseiseen aariaan liittyen todettakoon, että muuan herrasmies huudahti ”bravo” jo ennen esityksen alkua. Liekö ulkomusiikillisilla seikoilla osuutta asiaan, tiedä häntä.

Vaikka äänikuva ei ollut järin hyvä, saivat laulajat minut vakuuttuneeksi ammattitaidostaan. Huippuammattilaisten tekemistä on ilo seurata, oli kyseessä sitten trukkikuski, jääkiekkoilija, ruotsin opettaja tai oopperalaulaja. Homma näyttää helpolta ja taiteilijat kykenevät toistamaan suorituksensa pitkälti samoin kuin levyllä, mikä ei taida olla itsestään selvyys kaikessa siinä, mitä nykyään musiikiksi kutsutaan.

Hvorostovski taitaa olla jonkinlainen Venäjän Tomi Metsäketo: nuori, vasta viisissä kymmenissä oleva poika joka esittää vanhojen rouvien mielilauluja. Lähelläni istui yksi häirikkötäti, joka rääkyi ”bravo” kesken laulujenkin, jonka seurauksena ilmeisesti hänen seuralaisensa auttoivat tätiä pysymään paremmin pöksyissään. Koska en ole vielä suuri klassisen laulun asiantuntija, pidättäydyin huudahtelemasta bravoota, koska ensin täytyy kerätä muutama referenssikonsertti, joihin jatkossa verrata esityksiä. Sen sijaan taputin hillityn hyväksyvästi. Laulujen välissä mummelit ja tädit kiikuttivat suosikilleen jonossa kymmeniä kukkakimppuja sekä yhden muovikassin, jota mies ei varmaan kehdannut jättää vastaanottamatta. Kassi lojui siinä monitorien juuressa konsertin loppuun asti, mutta kukat Dima jakoi konsertin lopuksi orkesterin ansioituneille soittajille. Viimeisenä tekonaan konsertin päätteeksi sankarimme heitti juomapullon ilmaan, nappasi pullon ilmasta kouraansa kuin Siperian karhu korpin haaskalta ja sipaisi hopeanvärisiä, minun mielestäni aika härskejä hiuksiaan astellessaan määrätietoisesti pois lavalta. Tuo korppijuttu oli ihan mielikuvitukseni tuotetta, mutta pitäähän sitä välillä käyttää vähän värikynää.

Nyt on siis hoidettu parisuhdetta sekä harrastettu kylttyyriä – valitettavasti toistaiseksi erikseen. Harjoitustöiden deadlinet alkavat olla jo pian näköpiirissä, eli niitä pitäisi alkaa työstää. Aiheena on muun muassa Siperiassa sijaitsevan ydinpolttoaineen sekä ydinaseplutoniumin tuotantolaitoksen ja ydinjätteen käsittelylaitoksen esittely, ja voin sen verran raottaa salaisuuksien verhoa, ettei sen historia ole kaunista kerrottavaa. Minun aihepiirinäni on Kyshtymin onnettomuus vuodelta 1957, jossa ydinjätteen jälkilämmön jäähdytyksen pettämistä seurasi räjähdys. Maastoon levisi ikävää mönjää, joka ei siis virallisesti aiheuttanut normaalia useampia syöpätapauksia. Mikä hulvattominta, CIA oli juonessa mukana pitämässä tapausta salassa, koska ei halunnut amerikkalaisten panikoivan USA:n ydinohjelman takia. Sekin on mielenkiintoista, että ilmeisesti paikkaan on viety ydinjätettä Suomestakin aina viennin kieltämiseen asti. Aina, ah, niin mediaseksikkäiden atomiaiheiden lisäksi minun pitäisi parin kanssa suunnitella perusdimensiot ja lämmönsiirtopinnat sellaiseen höyrykattilaan, joka polttaa oliiviöljyteollisuuden jätemateriaaleja, eli biomassaa, eli uusiutuvaa energiaa. Pitkästä aikaa pääsee taas Excelin kimppuun! Siinä tuntee elävänsä.

Tämän kirjoituksen kylttyyripaketista vastaavat ketkäs muutkaan kuin Dimka ja Ellu. Pidin näitä kappaleita jonkinlaisena konsertin kliimakseina ainakin aplodien ja bravo-kiljaisujen perusteella. Ja kyllä tuo härkätaistelulaulu meinaa laittaa käteni johtamaan omaa mielikuvitusorkesteriani. Lassi on terve, kun se leikkii.