Idän ihmeitä, osa III: Junamatka Siperian halki

Venäjän maa on laaja. Siitä huolimatta tsaari Aleksanteri III päätti 1880-luvulla, että Siperian rautatie on rakennettava. Projekti ei ollut helppo. Siihen kului aikaa, mahorkkaa ja todennäköisesti X määrä ihmishenkiä. Rataa alettiin rakentaa kahdesta sunnasta ja valmista tuli 1916.

Päätin ottaa maistiaisen tästä junaradasta, jota voitaneen kuvailla jopa legendaariseksi. Totta puhuen ei ole mitään yhtä tiettyä Siperian läpi kulkevaa rataa, vaan Moskovasta itään lähtiessä voi päätyä kolmeen eri paikkaan neljää eri reittiä. Kaksi reiteistä pysyy visusti äiti-Venäjän maaperällä ja ne päätyvät Tyynenmeren rantaan. Kaksi muuta reittiä päätyvät Pekingiin joko Kiinan pohjoisosien tai Mongolian kautta. Moskovasta Vladivostokiin kulkevalla radalla on pituutta yli 9000 kilometriä. Nykyään käytössä on kaksi raidetta. Paljon on rautaa pötköllään.

http://transsiberian.info/Transsiberianmap.gif

Olin siis lentänyt Irkutskiin, mutta sieltä oli päästävä pois. Harkitsin Tyynessämeressä pulahtamista, mutta junamatka Irkutskista Vladivostokiin jäi pois laskuista. Matka-aika venyisi jopa 79 tuntiin ja paluulento olisi aika arvokas. Kaupungin nimi Vladivostok tarkoittaa sanan mukaisesti hallitse itää. Kaupungin Vladikavkaz nimi tarkoittaa analogisesti hallitse Kaukasusta. Perinteisessä venäläisessä miehen nimessä Vladimir esiintyy sana mir, joka tarkoittaa muun muassa rauhaa, mutta myös maailmaa. Täten tämä sinänsä tavallisen kuuloinen nimi tarkoittaa hallitse maailmaa. Muillakin venäläisillä nimillä on merkityksiä. Vera, Nadjezhda, Ljubov - usko, toivo, rakkaus. Kaikki naisten nimiä.

En siis lähtenyt Irkutskista idemmäs, vaan suunta oli kotiin päin. Tolkullisen junarupeaman päässä olivat sellaiset kaupungit kuin Jekaterinburg, Tjumen, Omsk, Novosibirsk ja Krasnojarsk. Novosibirskissä ei kuulemma ollut juuri nähtävää, vaikka kaupunkia pidetään Siperian pääkaupunkina. Sibir Novosibirskillä ei ollut kotiottelua eikä minulla ollut balettivarusteita mukana. Krasnojarsk olisi liian lähellä Irkutskia ja Tjumenista sekä Omskista en tiennyt mitään. Koska Jekaterinburgista lisäksi pääsee suoralla lennolla Pietariin, päätiin ottaa suunnaksi tuon Uralin malmikaupungin. Kaupungilla on oma paikkansa tämän maan monivaiheisessa historiassa, ja sillä on mielenkiintoinen ennätys: Ville Haapasalon ohjelman mukaan Jekaterinburgissa syödään maailmassa eniten majoneesia vuotuisesti per ihmismaha. Kaupungista lisää myöhemmin.

Junamatka Irkutskista Jekaterinburgiin kestää 57 tuntia, mikä tekee kaksi vuorokautta ja yhdeksän tuntia. Ihmiskunnan historiassa on pienessä tilassa odotettu huomattavasti pidempiäkin aikoja, mutta arkielämän todellisuuteen istutettuna tämäkin on jonkinlainen kokemus. Kun pohditaan syitä, miksi viettää junassa päiväkausia maansisäiseen siirtymiseen verrattuna lentokoneeseen, nousee esille raha. Tämä on halvempi tapa matkustaa. Siksi on perusteltua ottaa paikka edullisimmassa platskartnij-osastolta, jota olen sivunnut jo Moskovan-reissua käsittelevässä kirjoituksessani.

Platskartnij-osaston junanvaunu koostuu kuuden hengen ja kuuden sängyn kokonaisuuksista. Pinta-alaa yhdelle tällaiselle kompleksille kertyy noin kuusi neliömetriä. Makuulaverit ovat kahdessa tasossa. Alalaverit toimivat makuutason lisäksi istuimina. Ylälaverin ja sen yläpuolella olevan matkatavaroille tarkoitetun tason välinen korkeus on noin 0,7 metriä, mikä ei mahdollista istumista mukavasti. Käytännössä yläkerran väen on joko makoiltava lavereillaan tai istuttava alakerran lavereilla, jos on tilaa. Mikäli alakerran matkustaja tahtoo oikaista selkäänsä, on laveri pois yläkerran istuinkäytöstä. Minulle siunaantui yläkerran paikka. Alakerran paikat varataan luonnollisesti ensimmäisenä.

Minun punkkani oikealla ylhäällä.

Yläpunkalta ei näe maisemia. Se ei oikeastaan ole suuri menetys. Siperia on hyvin tasaista maastoa. Aukeaa maastoa tai pusikkoa. Taajamat ovat toistensa kopioita. Ihmiset asuvat pienissä harmaissa puutaloissa. Lautasantenni pitää huolen, että pysytään kartalla isänmaan toimista Syyriassa. Krasnojarskissa juna ylittää Jenisei-joen. Se on edelleen vilkkaasti liikennöity vesitie.

Näkymä punkkani alapuolelta. Edellinen kuva on otettu kuvassa näkyvältä istuimelta.

Vaunu oli käytännössä täynnä Irkutskista aina Tjumeniin asti. Elimme varsin tiiviisti. Tjumenista eteenpäin kuuden hengen kompleksissani oli varattuna ainoastaan kaksi yläkerran paikkaa, eli minulla oli ruhtinaallisesti tilaa käytössä. Tiivis eläminen pakottaa ottamaan muut matkustajat huomioon. Muiden huomioon ottaminen ei ole sellainen piirre, joka yleensä suoranaisesti yhdistettäisiin venäläisyyteen ja siksi tällainen matkustus tuo esille uusia piirteitä naapurikansastamme. Vaikuttaa nimittäin siltä, että kun kerran joudutaan viettämään tuntemattomien kanssa aikaa, se kannattaa tehdä mahdollisimman mukavasti. Muiden matkustajien kanssa syntyy ihan huomaamatta keskusteluporukoita ja korttirinkejä. Eväitä jaetaan ja tissutteluakin saatetaan harrastaa. Varsinkin lyhyemmän aikaa matkustavilla eväiden määrä on täysin ylimitoitettu. Eväät lienevät ennemminkin ajanviettotapa kuin perustarpeiden tyydytystä. Jokaisessa vaunussa on samovaari sekä koristeellisia mukeja teenkeittoa varten. Junasta poistuessa huomasin, että myös haaleampaa juomavettä olisi ollut tarjolla.

Venäläiset pukeutuvat usein jos eivät tyylikkäästi, niin näyttävästi ainakin. Ulkonäkö menee usein käytännöllisyyden edelle. Pitkällä junamatkalla tämä muuttuu. Farkut ja suorat housut vaihdetaan verkkareihin, nahkakengät sandaaleihin. Naiset kipittävät vessaan vaihtamaan vaatteet, ukot hoitavat homman paikan päällä. Naisille on myös kokonaan omia osastoja.

Konduktööritär pitää matkustajien lisäksi huolta myös vaunujen siisteydestä - asiaankuuluvasti nahkasaappaat jalassa. Tuntui huvittavalta, kun matkustajat puhuttelivat tätä kypsään ikään ehtinyttä naishenkilöä sanalla djevushka, mikä yleensä tarkoittaa tyttöä tai nuorta naista.

Vilu ei pääse yllättämään. Lämpötila on sellainen, että korruptiosuklaa on pehmennyt rinkassa. Yöunet nukun ilman paitaa. Se on täällä ihan OK. Vettä on juotava säännöllisesti. En ottanut parasetamolia mukaan päänsäryn tai muiden oireiden varalta.

Matkustajien joukossa on paljon väkeä Keski-Aasian sekä Kaukasuksen maista. Vaunussani on porukkaa ainakin Tadzikistanista, Uzbekistanista ja Armeniasta. Kaikki ovat miehiä. He lienevät pitkälti matkalla suuriin kaupunkeihin töihin. Heidän keskinäistä venäjänkielistä keskustelua on hauska kuunnella. Aksentteja on monia. Eräs 25-vuotias tadzikki, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan, oli matkalla Tjumeniin. Siellä hän työskentelee kaverinsa kanssa kauppakeskuksessa vartijana muutaman viikon vuoroissa. Nyt oli vuoron vaihto. Mies haaveili perheen perustamisesta, talon rakentamisesta kotimaahansa Venäjällä tienatuilla rahoilla sekä Venäjän passista. Epäilen, etteivät rahat ole euromääräisesti suuria. Mieleen miehestä jäivät iloinen katse ja syvät urat kasvoissa. Luulin häntä vanhemmaksi, vaikka hän oli noin saman ikäinen kuin minä.

Eihän tuo naudanlihapasteija mitään herkkua ollut, mutta meni paremman puutteessa. Käsidesiä käytin ulkoisesti.

Pietarissa minulle on jäänyt mieleen, että keski-aasialaisista puhutaan usein ikävään sävyyn, jopa yliopiston asuntoloiden johtaja kertoi, että heitä on syytä vältellä. Junassa venäläiset jutustelivat heidän kanssaan ainakin näennäisen luontevasti.

Aika kävi pitkäksi. En tajunnut ottaa kirjaa mukaan Pietarista lähtiessä. Jo aloitettu Seitsemän veljestä olisi kyllä hoidettu aika nopeasti. Onneksi sentään ostin Irkutskista sudokuvihon. Vaikeimpia tehtäviä iteroidessa aikaa kuluu. Haaveilin, että olisi hienoa osata kirjoittaa tietokoneelle ohjelma, joka ratkaisisi sudokut. Yksi kirja minulla oli mukana. Se on Lonely Planetin Trans-Siberian Railway. Kirjasarja on oikea reppureissaajan raamattu. Se olisi ollut erinomainen työkalu reissun suunnitteluun, mutta päätin lähteä reissuun lyhyellä varoitusajalla ja hankin kirjan niin myöhään, ettei suurille suunnitelmille jäänyt aikaa. Yksittäisistä kaupungeista on kirjassa niin vähän tietoa, että esimerkiksi Jekaterinburgin vinkit on käyty junamatkan aikana nopeasti läpi.

Kuunnellessa armenialaisen matkustuskumppanin musiikkia tulee mieleen, kuinka monenlaisia kulttuureja ja kansoja Venäjän ja erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella elää. Näitä teemoja jo mainitsemani Ville Haapasalo on käsitellyt ohjelmissaan ansiokkaasti kieli poskessa. Hänen ohjelmiensa vaikutus kiinnostukseeni Venäjään ja täten vaihto-opiskeluvuoteeni on ollut suuri. Ohjelmat alkoivat sopivasti lukioaikoina, kun jo luin venäjää. Vaikka ohjelmat eivät ole järin syvällisiä ja juontajan persoona on, noh, persoona, on niistä saanut jonkinlaisen peruskäsityksen eri alueista sekä erityisesti siitä, kuinka venäläisten kanssa kommunikoidaan. Täällä voi puheessa käyttää vähän värikynää.

Juna pysähtelee muutaman tunnin välein ja väki vaihtuu. Suuremmilla asemilla tauko kestää jopa yli puoli tuntia. Junan saapuessa alkavat heti huolto- ja tarkastustyöt. Ainakin joitakin hihnoja olen nähnyt vaihdettavan. Suurilla asemilla voi käydä ostamasta kioskista purtavaa ja juotavaa. Läheskään kaikki eivät matkusta useaa päivää, vaan muutaman tunnin siirtymiä harrastetaan. Omskista Tjumeniin matkusti ilmeisesti työasioissa herrasmies, jonka poika opiskelee myös energia-alaa. Hän kehotti minua viemään terveisiä Jekaterinburgiin. Siellä asuu kuulemma hyviä ihmisiä.

Yläpunkan maisemat. Koska talvikengät ovat kuumat sisällä, minulla ei ollut sisäkenkiä, enkä halunnut sotkea sukkia, olin matkan paljain jaloin. 

Täti tuli sanomaan minulle henkilökohtaisesti, että Jekaterinburgiin on tunti jäljellä. Tämä on käytännöllistä, koska pitkällä matkalla päivät voivat mennä sekaisin. Hommaa sekoittaa sekin, että juna toimii Moskovan ajan mukaan. Lähtö- ja saapumisajat lipuissa ja asemilla ovat ilmoitettu Moskovan mukaan, missä on kiistatta etunsa. Paikallista aikaa kannattaa käyttää lähinnä nukkumaanmenon suunnitteluun. Näin helmikuussa nukkumaan voi mennä vaikka neljä tuntia pimeän tulon jälkeen. Nousta kannattaa, kun alkaa olla valoisaa.

Viimeinen tunti junassa tuntuu vähän samalta kuin varusmiespalveluksen viimeiset päivät. Kamppeet on pakattu ja odottelen vain junasta pääsyä. Vaikka matkustaminen ei ole ollut ylitsepääsemättömän kamalaa, astun junasta ulos helpottuneena. Minulle riitti 3371 kilometriä. Olen siis alle puolen vuoden mies. Kanssani ainakin yhtä kauan matkustanutta pariskuntaa on vastassa toinen pariskunta. Suudelmat läiskyvät ja selkään taputellaan iloisen pulputuksen keskellä. Sen ei anneta häiritä, että ollaan junasta tulevien ja junaan menevien tiellä. Kun Venäjällä iloitaan, on tunnelma katossa. Surun kohdatessa on tuska sitäkin tummempi.

Saavun Jekaterinburgiin vähän iltakymmenen jälkeen. Löydän metron. Täällä operoi vain yksi linja. Melkein autioissa käytävissä kävely tuntuu oudolta. Metrotunnelissa noustessa lapsenomainen ilo nousee pintaan. Täällä on McDonald’s. Tunnen olevani paljon lähempänä kotia kuin Irkutskissa.

Ja ettei kukaan vain luulisi, että olisin laskenut pikkusormeni luonnolliseen asentoon tällä vaatimattomalla reppureissullani, laitan soittolistalle Beethovenia! Ah, kuinka helposti kuunneltavaa klassista musiikkia. Tämän sinfonian ensimmäinen osa alkaa kaikille tutulla ty-ty-ty-tyyyyy -töräytyksellä. Olen kaiken maailman Shostakovitshejakin kokeillut, mutta niistä en oikein ota tolkkua hetki sitten edesmenneestä Jouni Kaipaisesta puhumattakaan.

Idän ihmeitä, osa II: Baikal-järvi

Tätä tekstiä aloittaessani istun Siperian halki matkaavassa junassa. Takana on noin 50 tuntia ajan kuluttamista ja loppu häämöttää. Määränpäähän on jäljellä enää viitisen tuntia. Kerron kyllä aikanaan, minne olen menossa ja mistä tulossa, mutta ensin taustat kuntoon.

Edellisessä tekstissä mainitsin, että voisin osallistua ydinenergia-aiheiseen ”winter schooliin”. Lähetin sähköpostia opintokokonaisuutta koordinoivalle henkilölle ja hän kuittasi lisänneensä nimeni listaan. En silti enää tämän jälkeen kuullut mitään koko aiheesta. Facebook-päivityksistä havaitsin, että talvikoulu oli alkanut, koska kaiken maailman professoreita oli kuvissa yllin kyllin ja auditoriossa istui nuorisoa. Ajattelin, että pitäkööt tunkkinsa. Minulla olisi nyt aikaa pari viikkoa touhuta omiani ja päätin lähteä reissuun. Talvi oli hylännyt Pietarin: joka paikka oli paksun loskakerroksen peitossa. Suunta oli siis selvä. Halusin jonnekin, missä ei olisi loskaa. Tällaisen toiveen täyttämiseen Venäjä on maa vailla vertaa, ainakin tammi-helmikuun taitteessa. Toppahousut, -takki ja talvikengät oli jo hankittu, eli ei kuin varaamaan lentoa.

Tällaista täällä on.

Kone nousi Pulkovon kentältä Pietarissa torstaina 28.1. iltapäivällä. Välilasku hoidettiin Moskovan Sheremetjevon kentällä, jossa odottelin muutaman tunnin. Illasta kone nousi jälleen. Olin aitiopaikalla ikkunan ääressä ohivirtausmoottorin imuaukon kohdalla. Pilotti työnsi kahvan eteenpäin kiihdyttääkseen Boeingin lentoonlähtönopeuteen. Moottorin puhaltimen siivet alkoivat kahmia ilmaa moottorin sisuksiin aiheuttaen voimakkaan pyörteen, johon joutuneet lumihiutaleet joutuivat toteamaan autojen virittelijöiden lempilauseen: ahdin määrää tahdin.

Kovin on märkää Moskovassakin.

Lensimme kohti itää. Moskovassa satoi rännän sekaista lunta, mutta pian ilma kirkastui. Siellä täällä oli yksittäisiä taajamia, joiden valot näkyivät. Taajamien väleillä näkyi yksittäisiä valopisteitä. Tätä jatkui tuntien ajan. En ole lentänyt paljon ja siksi näkyä oli mukava ihastella.

Moskovan lentokentällä olleen herran kengissä näkyvät valkoiset raidat ovat suolaa. Pysyvätpähän jalkakäytävät sulina.

Päivä alkoi valjeta ja lentomatkan päätepiste Irkutsk lähestyi. Koneen kaartaessa kaupungin yllä näin, että kaupungin halkovan Angarsk-joen katkaisi vesivoimalaitos. Myöhemmin googletin voimalaitoksen tunnuslukuja, ja selvisi, että sen teho on vajaa 700 MW. Se on yli kolme kertaa Suomen ensimmäisen ja samalla suurimman vesivoimalaitoksen, Imatran voimalaitoksen tehoinen. Venäjän mittakaavassa voimalaitos edustanee hyvää keskikokoa. Suurin vedestä hyvinvointia kahmiva laitos tuottaa yli 6000 MW tehon, joka riittää kattamaan yli kolmanneksen Suomen tämän talven suurimman kulutuksen tehosta.

Lentokoneen matkustajat kohahtivat kuullessaan, että Irkutskissa olisi -36 astetta pakkasta. Eipähän olisi loskaa. Koneen renkaiden osuessa kiitorataan vanhemmat rouvashenkilöt heiluttivat käsiään otsan, olkapäiden ja decolte-aukon välillä lausuen samalla loitsuja en tiedä kenen pään menoksi. Koneesta ulos astuessaan väki alkoi köhiä pakkasen voimasta. Ihmisiä ne ovat täälläkin.

Siperian aamuaurinko ei paljon lämmitä, vaikka ollaan noin Berliinin korkeudella.

Irkutsk ei ole mikään erikoinen paikka. Sen lähellä on kuitenkin sellainen luonnon ihme, jota ei ole ehditty täysin pilata. Maailman syvin ja makean veden järvistä suurin, Baikal sijaitsee Irkutskin kupeessa ja sitä olin tullut tapaamaan. Seuraavana päivänä hostellin sinänsä kehnossa sängyssä kelvollisesti nukutun yön jälkeen nousin pikkubussin kyytiin matkatakseni Olhon-saarelle, jonka oli määrä olla oiva paikka tutustua Baikaliin.

Hostelli sijaitsi viehättävässä hirsitalossa.

Pomppivan kyydin jälkeen bussi tuli satamaan, joka oli täysin kristallin kirkkaassa jäässä. Saarelle ei tähän aikaan vuodesta päästäisi laivalla vaan pienellä ilmatyynyaluksella. Tulipa sellainenkin koettua. Saarella vastassa oli nelivetopakettiautoja, neuvostoliitolaista tekoa. Sellaisella matkasin Huzhir-nimiseen kylään, joka oli saaren turistikeskus. Turisteja oli onneksi aika vähän tähän aikaan vuodesta.

Turbotekniikkaa

Näitä näkee Siperiassa paljon. Tässä yksilössä on kyljessä punatähden päällä panssarivaunu ja teksti "Berliiniin!"

Olen harrastanut kotikonnuilla vuosikaudet avantouintia ja halusin päästä kokeilemaan, ylettävätkö jalat pohjaan Baikalissa. Marssin kylän suurimpaan majoituspalveluja tarjoavaan pytinkiin kysymään uintimahdollisuutta. He totesivat, että järvi on jäässä ja vesi kylmää. Kerroin olevani Suomesta ja he ymmärsivät yskän. Hyvää englantia naishenkilö soitti yhden puhelun, ja pian paikalle saapui kuusikymppinen kultahampainen Nikolai jäätuuran kanssa. Miehen kielitaito rajoittui venäjään ja meillä oli välillä vaikeuksia ymmärtää toisiamme, mutta peruskonsepti oli selvä. Jäähän pitäisi saada reikä.

Menimme paikalle, jossa avannossa pulikointia oli harrastettu viikko-pari sitten jonakin ortodoksikirkon juhlapyhänä. Yllätykseksemme ja iloksemme paikalla oli jo valmis avanto, joka oli kaiken lisäksi sula, vaikka pakkasta oli noin parikymmentä astetta. Paikallinen mursu oli käynyt juuri uimassa. Lisäksi avannon alla oli jonkinlaiset astinlaudat eli jään alle solahtamista ei tarvinnut pelätä. Jää ja vesi ovat niin kirkkaita, että pohjan näkee muutaman metrin syvyisessä vedessä, vaikka jäätäkin on yli puoli metriä. Lisäksi vesi on niin puhdasta, että vettä voi kuulemma juoda sellaisenaan. Ainakin minun on helppo uskoa tämä. Vesi ei tuntunut järin kylmältä. Olin varmaan pulahtamisesta sen verran pärinöissäni. Lisäksi minulla oli päässä lämmittämässä Viipurin kauppahallista ostettu saunalakki, vaikka banjaan en nyt päässytkään.

 

Avanto oli onneksi niin pieni, ettei tarvinnut uida. Risti on kirkollisessa kastautumisessa käytettävää rekvisiittaa.

Iltapalaksi söin savustettuna paikallista siiansukuista omul-kalaa, joka maistui sellaiselta, jolta savukalan kuuluukin. Savuiselta ja suolaiselta.

Siikahan se siellä!

En viettänyt saarella kuin yhden yön ja menin luistelemaan jäälle heti aamusta. Jäällä ja maastossa yleensäkin oli lunta hyvin vähän. Halkeamat näkyvät hyvin paksussa jäässä. Luistelin jonkinlaista jäätietä pitkin, jossa epätasaisuudet näkyivät hyvin. Oli se komeaa. Annan kuvien puhua puolestaan.

Legendojen mukaan tässä kalliossa vallitsevat shamanistiset energiakentät.

Luultavasti kalastajia menossa pyyntihommiin.

Olhon-saari ja Huzhirin kylä herättävät minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Järvi ja alueen karu luonto ovat upeita. Kylä ja saari taas edustavat Venäjän maaseutua kaikessa karmeudessaan. Majapaikassani koin ensimmäisen kerran vessan, joka koostui lattiatasosta, jyrkästä harjakatosta sekä reiästä lattiassa. Ilmeisesti paikallisia eivät huonosti sihdatut eritteet häiritse niin paljon, että vaivautuisivat rakentamaan perinteisen puu-C:n istuintason, edes maksaville asiakkailleen. Tämä kiteyttänee jotakin.

Majoituspaikan pihapiirin vihersisustusratkaisu edustaa venäläistä naturalistista tyylisuuntaa.

Kylässä lehmät, kissat ja koirat viettivät onnellista elämää kylän raitilla kiusaten vuorotellen toinen toisiaan. Auton rotteloita ja kaikenlaista muuta romua on paikat väärällään. Ehkä surullisin näky on kylän kalastuslaivasto, jonka aluksista osa ei ole taatusti liikahtanut mihinkään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eikä välttämättä muutamaan vuoteen ennen sitäkään. Joukossa oli kuitenkin joitakin ilmeisesti kesäaikaan käytössä olevia aluksia.

Penkillä istuessa ei tassuja palele.

Karjalauma laiduntaa milloin kylänraitilla, milloin joutomaalla.

Rakennusten määrästä päätellen kylässä asuu ainakin tuhat ihmistä. Pääelinkeinoja lienevät turismi ja kalastus. Kylän koulun pihassa oli jääkiekkokaukalo, jossa paikalliset Datsjukit ja Malkinit hioivat illalla taitojaan tulevien vuosien NHL-drafteja varten. Hyvä, että pelaavat. Tällaisissa kylissä nuorten miesten ote siirtyy jääkiekkomailasta helposti votkapulloon. Kummoisia elinmahdollisuuksia kylä ei ainakaan turismin ja kalastuksen ulkopuolella tarjoa. Kylä ei ollut niin miellyttävä paikka, että olisin siellä paljon pidempään viihtynyt.

Ulkojäät koulun pihalla

Mainitsin, että Baikal on luonnon ihme, jota ei ole vielä ehditty täysin pilata. Vesivoimalaitoksen rakentamisen myötä 50-luvulla järven veden pinta nousi 1,4 metrillä. 17 000 ihmistä joutui vaihtamaan asuinpaikkaa projektin myötä. Vesivoima on teknisesti tarkasteltuna erinomainen tapa tuottaa sähköä, mutta siihen liittyvät projektit ovat paikoin aika karuja.

Venäläinen öljy-yhtiö oli suunnitellut rakentavansa öljyputken alle kilometrin päästä Baikalin rannasta (Wikipedia). Hanke herätti voimakasta vastustusta paikallisissa. Venäjän federaation presidentti kuitenkin jyrähti, että olisi syytä löytää putkelle vaihtoehtoinen reitti. Näin sankarimme pelasti järven rötösherrojen kynsistä. Lieneeköhän sedällä daatsa järven rannassa vai oliko öljy-yhtiön pomo unohtanut presidentin tyttären syntymäpäivän?

Baikalin luonnossa olisin voinut viettää pidempään. Järvi on sanalla sanoen upea, vaikka nyt näinkin siitä vain pienen osan. Täällä minua ensimmäisen kerran harmitti, että minulla ei ole kunnon kameraa. Pitkän järven toisissa osissa maasto on vehreämpää ja voisi täten sopia hienosti telttailuun kesäaikaan. Baikalissa elää myös norppia, joiden kanta on paljon vahvempi kuin serkkujensa Suomessa (pikainen googletus antoi tuloksena jopa 100 000 yksilöä). Norppa olisi hauska nähdä. Saattaa olla, että palaan vielä joskus. Sillä reissulla otan puolisoni mukaan.

Yritin etsiä Youtuben syövereistä jotakin Baikalin inspiroimaa musiikkia ja löytyihän sitä!