Idän ihmeitä, osa II: Baikal-järvi

Tätä tekstiä aloittaessani istun Siperian halki matkaavassa junassa. Takana on noin 50 tuntia ajan kuluttamista ja loppu häämöttää. Määränpäähän on jäljellä enää viitisen tuntia. Kerron kyllä aikanaan, minne olen menossa ja mistä tulossa, mutta ensin taustat kuntoon.

Edellisessä tekstissä mainitsin, että voisin osallistua ydinenergia-aiheiseen ”winter schooliin”. Lähetin sähköpostia opintokokonaisuutta koordinoivalle henkilölle ja hän kuittasi lisänneensä nimeni listaan. En silti enää tämän jälkeen kuullut mitään koko aiheesta. Facebook-päivityksistä havaitsin, että talvikoulu oli alkanut, koska kaiken maailman professoreita oli kuvissa yllin kyllin ja auditoriossa istui nuorisoa. Ajattelin, että pitäkööt tunkkinsa. Minulla olisi nyt aikaa pari viikkoa touhuta omiani ja päätin lähteä reissuun. Talvi oli hylännyt Pietarin: joka paikka oli paksun loskakerroksen peitossa. Suunta oli siis selvä. Halusin jonnekin, missä ei olisi loskaa. Tällaisen toiveen täyttämiseen Venäjä on maa vailla vertaa, ainakin tammi-helmikuun taitteessa. Toppahousut, -takki ja talvikengät oli jo hankittu, eli ei kuin varaamaan lentoa.

Tällaista täällä on.

Kone nousi Pulkovon kentältä Pietarissa torstaina 28.1. iltapäivällä. Välilasku hoidettiin Moskovan Sheremetjevon kentällä, jossa odottelin muutaman tunnin. Illasta kone nousi jälleen. Olin aitiopaikalla ikkunan ääressä ohivirtausmoottorin imuaukon kohdalla. Pilotti työnsi kahvan eteenpäin kiihdyttääkseen Boeingin lentoonlähtönopeuteen. Moottorin puhaltimen siivet alkoivat kahmia ilmaa moottorin sisuksiin aiheuttaen voimakkaan pyörteen, johon joutuneet lumihiutaleet joutuivat toteamaan autojen virittelijöiden lempilauseen: ahdin määrää tahdin.

Kovin on märkää Moskovassakin.

Lensimme kohti itää. Moskovassa satoi rännän sekaista lunta, mutta pian ilma kirkastui. Siellä täällä oli yksittäisiä taajamia, joiden valot näkyivät. Taajamien väleillä näkyi yksittäisiä valopisteitä. Tätä jatkui tuntien ajan. En ole lentänyt paljon ja siksi näkyä oli mukava ihastella.

Moskovan lentokentällä olleen herran kengissä näkyvät valkoiset raidat ovat suolaa. Pysyvätpähän jalkakäytävät sulina.

Päivä alkoi valjeta ja lentomatkan päätepiste Irkutsk lähestyi. Koneen kaartaessa kaupungin yllä näin, että kaupungin halkovan Angarsk-joen katkaisi vesivoimalaitos. Myöhemmin googletin voimalaitoksen tunnuslukuja, ja selvisi, että sen teho on vajaa 700 MW. Se on yli kolme kertaa Suomen ensimmäisen ja samalla suurimman vesivoimalaitoksen, Imatran voimalaitoksen tehoinen. Venäjän mittakaavassa voimalaitos edustanee hyvää keskikokoa. Suurin vedestä hyvinvointia kahmiva laitos tuottaa yli 6000 MW tehon, joka riittää kattamaan yli kolmanneksen Suomen tämän talven suurimman kulutuksen tehosta.

Lentokoneen matkustajat kohahtivat kuullessaan, että Irkutskissa olisi -36 astetta pakkasta. Eipähän olisi loskaa. Koneen renkaiden osuessa kiitorataan vanhemmat rouvashenkilöt heiluttivat käsiään otsan, olkapäiden ja decolte-aukon välillä lausuen samalla loitsuja en tiedä kenen pään menoksi. Koneesta ulos astuessaan väki alkoi köhiä pakkasen voimasta. Ihmisiä ne ovat täälläkin.

Siperian aamuaurinko ei paljon lämmitä, vaikka ollaan noin Berliinin korkeudella.

Irkutsk ei ole mikään erikoinen paikka. Sen lähellä on kuitenkin sellainen luonnon ihme, jota ei ole ehditty täysin pilata. Maailman syvin ja makean veden järvistä suurin, Baikal sijaitsee Irkutskin kupeessa ja sitä olin tullut tapaamaan. Seuraavana päivänä hostellin sinänsä kehnossa sängyssä kelvollisesti nukutun yön jälkeen nousin pikkubussin kyytiin matkatakseni Olhon-saarelle, jonka oli määrä olla oiva paikka tutustua Baikaliin.

Hostelli sijaitsi viehättävässä hirsitalossa.

Pomppivan kyydin jälkeen bussi tuli satamaan, joka oli täysin kristallin kirkkaassa jäässä. Saarelle ei tähän aikaan vuodesta päästäisi laivalla vaan pienellä ilmatyynyaluksella. Tulipa sellainenkin koettua. Saarella vastassa oli nelivetopakettiautoja, neuvostoliitolaista tekoa. Sellaisella matkasin Huzhir-nimiseen kylään, joka oli saaren turistikeskus. Turisteja oli onneksi aika vähän tähän aikaan vuodesta.

Turbotekniikkaa

Näitä näkee Siperiassa paljon. Tässä yksilössä on kyljessä punatähden päällä panssarivaunu ja teksti "Berliiniin!"

Olen harrastanut kotikonnuilla vuosikaudet avantouintia ja halusin päästä kokeilemaan, ylettävätkö jalat pohjaan Baikalissa. Marssin kylän suurimpaan majoituspalveluja tarjoavaan pytinkiin kysymään uintimahdollisuutta. He totesivat, että järvi on jäässä ja vesi kylmää. Kerroin olevani Suomesta ja he ymmärsivät yskän. Hyvää englantia naishenkilö soitti yhden puhelun, ja pian paikalle saapui kuusikymppinen kultahampainen Nikolai jäätuuran kanssa. Miehen kielitaito rajoittui venäjään ja meillä oli välillä vaikeuksia ymmärtää toisiamme, mutta peruskonsepti oli selvä. Jäähän pitäisi saada reikä.

Menimme paikalle, jossa avannossa pulikointia oli harrastettu viikko-pari sitten jonakin ortodoksikirkon juhlapyhänä. Yllätykseksemme ja iloksemme paikalla oli jo valmis avanto, joka oli kaiken lisäksi sula, vaikka pakkasta oli noin parikymmentä astetta. Paikallinen mursu oli käynyt juuri uimassa. Lisäksi avannon alla oli jonkinlaiset astinlaudat eli jään alle solahtamista ei tarvinnut pelätä. Jää ja vesi ovat niin kirkkaita, että pohjan näkee muutaman metrin syvyisessä vedessä, vaikka jäätäkin on yli puoli metriä. Lisäksi vesi on niin puhdasta, että vettä voi kuulemma juoda sellaisenaan. Ainakin minun on helppo uskoa tämä. Vesi ei tuntunut järin kylmältä. Olin varmaan pulahtamisesta sen verran pärinöissäni. Lisäksi minulla oli päässä lämmittämässä Viipurin kauppahallista ostettu saunalakki, vaikka banjaan en nyt päässytkään.

 

Avanto oli onneksi niin pieni, ettei tarvinnut uida. Risti on kirkollisessa kastautumisessa käytettävää rekvisiittaa.

Iltapalaksi söin savustettuna paikallista siiansukuista omul-kalaa, joka maistui sellaiselta, jolta savukalan kuuluukin. Savuiselta ja suolaiselta.

Siikahan se siellä!

En viettänyt saarella kuin yhden yön ja menin luistelemaan jäälle heti aamusta. Jäällä ja maastossa yleensäkin oli lunta hyvin vähän. Halkeamat näkyvät hyvin paksussa jäässä. Luistelin jonkinlaista jäätietä pitkin, jossa epätasaisuudet näkyivät hyvin. Oli se komeaa. Annan kuvien puhua puolestaan.

Legendojen mukaan tässä kalliossa vallitsevat shamanistiset energiakentät.

Luultavasti kalastajia menossa pyyntihommiin.

Olhon-saari ja Huzhirin kylä herättävät minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Järvi ja alueen karu luonto ovat upeita. Kylä ja saari taas edustavat Venäjän maaseutua kaikessa karmeudessaan. Majapaikassani koin ensimmäisen kerran vessan, joka koostui lattiatasosta, jyrkästä harjakatosta sekä reiästä lattiassa. Ilmeisesti paikallisia eivät huonosti sihdatut eritteet häiritse niin paljon, että vaivautuisivat rakentamaan perinteisen puu-C:n istuintason, edes maksaville asiakkailleen. Tämä kiteyttänee jotakin.

Majoituspaikan pihapiirin vihersisustusratkaisu edustaa venäläistä naturalistista tyylisuuntaa.

Kylässä lehmät, kissat ja koirat viettivät onnellista elämää kylän raitilla kiusaten vuorotellen toinen toisiaan. Auton rotteloita ja kaikenlaista muuta romua on paikat väärällään. Ehkä surullisin näky on kylän kalastuslaivasto, jonka aluksista osa ei ole taatusti liikahtanut mihinkään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eikä välttämättä muutamaan vuoteen ennen sitäkään. Joukossa oli kuitenkin joitakin ilmeisesti kesäaikaan käytössä olevia aluksia.

Penkillä istuessa ei tassuja palele.

Karjalauma laiduntaa milloin kylänraitilla, milloin joutomaalla.

Rakennusten määrästä päätellen kylässä asuu ainakin tuhat ihmistä. Pääelinkeinoja lienevät turismi ja kalastus. Kylän koulun pihassa oli jääkiekkokaukalo, jossa paikalliset Datsjukit ja Malkinit hioivat illalla taitojaan tulevien vuosien NHL-drafteja varten. Hyvä, että pelaavat. Tällaisissa kylissä nuorten miesten ote siirtyy jääkiekkomailasta helposti votkapulloon. Kummoisia elinmahdollisuuksia kylä ei ainakaan turismin ja kalastuksen ulkopuolella tarjoa. Kylä ei ollut niin miellyttävä paikka, että olisin siellä paljon pidempään viihtynyt.

Ulkojäät koulun pihalla

Mainitsin, että Baikal on luonnon ihme, jota ei ole vielä ehditty täysin pilata. Vesivoimalaitoksen rakentamisen myötä 50-luvulla järven veden pinta nousi 1,4 metrillä. 17 000 ihmistä joutui vaihtamaan asuinpaikkaa projektin myötä. Vesivoima on teknisesti tarkasteltuna erinomainen tapa tuottaa sähköä, mutta siihen liittyvät projektit ovat paikoin aika karuja.

Venäläinen öljy-yhtiö oli suunnitellut rakentavansa öljyputken alle kilometrin päästä Baikalin rannasta (Wikipedia). Hanke herätti voimakasta vastustusta paikallisissa. Venäjän federaation presidentti kuitenkin jyrähti, että olisi syytä löytää putkelle vaihtoehtoinen reitti. Näin sankarimme pelasti järven rötösherrojen kynsistä. Lieneeköhän sedällä daatsa järven rannassa vai oliko öljy-yhtiön pomo unohtanut presidentin tyttären syntymäpäivän?

Baikalin luonnossa olisin voinut viettää pidempään. Järvi on sanalla sanoen upea, vaikka nyt näinkin siitä vain pienen osan. Täällä minua ensimmäisen kerran harmitti, että minulla ei ole kunnon kameraa. Pitkän järven toisissa osissa maasto on vehreämpää ja voisi täten sopia hienosti telttailuun kesäaikaan. Baikalissa elää myös norppia, joiden kanta on paljon vahvempi kuin serkkujensa Suomessa (pikainen googletus antoi tuloksena jopa 100 000 yksilöä). Norppa olisi hauska nähdä. Saattaa olla, että palaan vielä joskus. Sillä reissulla otan puolisoni mukaan.

Yritin etsiä Youtuben syövereistä jotakin Baikalin inspiroimaa musiikkia ja löytyihän sitä!