Sellanen ol’ Viipuri

Kämppikseni päivät alkavat olla luetut. Meillä on ollut puhetta jonkinlaisen reissun tekemisestä, mutta näyttää siltä, että pidemmät reissut esimerkiksi Siperiaan tai Volgogradiin jäävät tekemäti. Päätimme Stalingradin valloituksen estyttyä ikään kuin asevelihengessä haukata hiukan pienemmän palasen lähihistoriaa ja -alueita: lähdimme päiväreissulle Viipuriin.

Viipurin suuntaan junia lähtee lauantaiaamunakin noin tunnin välein Pietarin Suomen-asemalta. Kannattaa silti katsoa, mihin junaan lähtee, koska matkustusaika voi vaihdella reilun tunnin ja yli kolmen tunnin välillä. En tiedä, mihin tuolla matkalla saa yli kolme tuntia kulumaan, mutta sellainenkin vaihtoehto aikataulussa oli. Olimme reippaita nuorukaisia ja lähdimme heti aamusta liikkeelle. Juna-asemalla oli väkeä hiihtotamineissa sekä lumilautojen kanssa. Minusta tuntuisi hullunkuriselta matkustaa metrolla juna-asemalle ja junalla jonnekin pusikkoon hiihtolenkin tähden. Mieluummin kiinnittäisin Peltoset, Karhut tai Järviset jalkaan kotipihassa. Eräällä lumilautailijalla oli päällään turkistakki pörheine hupunreunoineen. Lumilaudan lisäksi sällillä oli kuitenkin urheilukassi mukana, eli ehkä hän tulisi vaihtamaan vermeet ennen vauhdin hurmalle antautumista.

Juna nytkähti liikkeelle jämptisti klo 8.05. Se näytti varsin modernilta ja matkustuskokemus oli aivan Suomen lähijunien tasolla. Vaunun seinällä luki Siemens. Opiskelijalle yhdensuuntainen matka Pietarista Viipuriin kustansi noin kaksi euroa. Niin vähän se oli, että toverini tarjosi myyjälle rahaa, vaikka olin jo maksanut kaksi lippua. Saakelin ulkomaalaiset kun tulevat tänne heiluttelemaan seteleitään!

Kylillä olitiin heti auringon nousun jälkeen.

Junassamme oli matkustanut joukko aasialaisia turisteja. Heiltä katsottiin paperit heti Viipurin asemalla. Tällainen ulkonäköön ja etniseen alkuperään perustuva tarkastus- ja kaiketi muidenkin toimenpiteinen kohdentaminen on havaintojeni mukaan järjestelmällistä Venäjällä. Asuntolan johtoporrasta myöten meitä on varoiteltu keski-aasialaisista, jotka voivat aiheuttaa ties minkälaista harmia. Rasismi on suuri vitsaus. Mutta verrataanpa Suomeen. Olen ollut havaitsevinani viime aikoina, että Suomessa on vallalla eri tahojen välinen jatkuva vuorottainen mielensä pahoituksen ketjureaktio. Syyt mielensä pahoitukseen revitään kaikesta, mistä ikinä voi sopivan väristen lasien läpi katsottuna syyn saada. Se tuntuu täällä vallitsevaan todellisuuteen verrattuna hieman huvittavalta. Tasa-arvo-ongelmia on joka paikassa. Tasa-arvoasioita korjatessa ja niistä keskustellessa on silti syytä pitää mielessä se looginen tosiasia, että kun jokin asia on jaettu jo tasan, ei siitä voi enää saada itselle lisää.

Kun kokardilla varustettu turkislakki lähestyy kohti, ei auta kuin kaivaa passia esille.

Kaupunki on päiväreissun kannalta mukavan kokoinen. Asukkaita on noin 80 000. Kaikki keskustan lähettyvillä olevat mielenkiintoiset paikat ovat kävelymatkan päässä toisistaan. Suurkaupungille ominainen alituisen ihmisten väistelyn tarve loistaa ihanasti poissaolollaan ja autotien yli pääsee mistä kohtaa huvittaa.

Näimme kyltin, jossa luki Montrepos, ja lähdimme sen osoittamaan suuntaan. Vanhalle kansalle tulee nyt mieleen Annikki Tähden hidas valssi. lappeen Rannassa opiskelevat taas tuntevat paikallisen tanssiravintolan, josta isojen poikien puheiden mukaan teekkarikin löytää seuraa, jos kampuksen harvalukuiset neidot ovat (usein hyvästä syystä) torjuneet lähentelyn. Montrepos (lappeenrantalaisittain ”Monttu”), on siis Viipurissa jonkinlainen puisto, jonne asti emme koskaan päässeet. Sen sijaan löysimme pienen, näyttäväksi aikanaan suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan purkukunnossa. Meille tuli siitä mieleen villin lännen saluuna.

Pidemmälle talsittuamme tulimme jonkinlaiselle linnoitusalueelle, jossa ei ollut talvella paljon väkeä liikkunut. Hangen keskellä oli hautakiven näköinen pieni pömpeli. Laskin yksi plus yksi ja pääsin pätemään toverilleni historian tuntemuksellani. YLE:n erinomaisessa Suomi on venäläinen -dokumenttisarjassa kerrattiin Suomen ja Venäjän yhteistä ja vaiheikasta historiaa. Venäjästä ja Suomen historiasta kiinnostuneena henkilönä katsoin luonnollisesti jaksot suurella mielenkiinnolla. Sarjassa esiteltiin Suomen ainoa etninen joukkomurha, joka tapahtui Viipurissa keväällä 1918 valkoisen armeijan vallattua kaupungin punakaartin hallusta. X määrä  venäläisiä tai venäläisiksi miellettyjä ihmisiä teloitettiin Viipurin linnoituksen valleilla, ei ehkä vähiten punaisten Viipurin vankilassa aiemmin harjoittaneiden julmuuksien provosoimana. Muistomerkissä mainitaan ”yli kaksi sataa Viipurin rauhallista asukasta” ja Wikipediassa arvioidaan määrän olevan todennäköisesti yhteensä 360-420. Kaikki eivät olleet venäläisiä tai venäläismielisiä, vaan arvioidaanpa kasaan päätyneen suojeluskuntalaisia ja punaisia vastustavaan maanalaiseen toimintaan kuuluneita. Taisimme todella olla liki sadan vuoden takaisen montun reunalla.

Muistomerkkiä tuskin lienee pystytetty heti sotien jälkeen. Kivi itsessään näyttää tuoreelta ja neuvostohallinnon aikoina uskonnolliset symbolit eivät olleet muodissa.

 Viipurissa on linna, jonka tornissa ei ole prinsessaa vaan vilu. Alemmissa kerroksissa löytyy mikäs muukaan kuin Viipurin linnan valtiollinen museo. Venäjällä ilmeisesti rakastetaan kaikkea valtiollista, sillä tuota sanaa toistetaan lukemattomissa eri paikoissa. Museossa oli kaikenlaista keskiaikaista tilpehööriä, mutta erityisesti minua miellytti Viipurin elämää itsenäisen Suomen osana kuvaava näyttely. Näyttely tuskin olisi ollut niin laaja saati suomenkielinen ilman useiden suomalaisten tahojen rahoitusta. Olipa jatkosodan alkuakin kuvattu jotakuinkin ”Suomen ajautumisena sotaan saksalaisten rinnalla”. Varsinaisessa sotia kuvaavassa näyttelyssä eivät sitten suomalaiset juhlineet. Voittaja oli selvä. Minulle on syntynyt vaikutelma, että suuren isänmaallisen sodan (kuten toisena maailmansotana tunnettu sota venäläisittäin tunnetaan) voitto on täällä suorastaan pyhä asia. Se tulee esille jopa 2010-luvun arjessa päivittäin. Tästä kirjoittanen myöhemmin keväällä lisää, ellen jo raapaise aihetta lähestyvän Leningradin fasistipiirityksestä totaalisesti vapautumisen päivän tienoilla. Kankea suomennos, mutta niin on päivän nimikin. 

Linnan jälkeen toverillani oli suden nälkä. Minulla ei ollut, koska olin vaativan suoleni tuntien nauttinut neljänneskilon rahkaa (venäläiseen rahkaan tottuu, kun tarpeeksi syö), mustikkahilloa, ruisleipää, juustoa ja meetvurstia käsittäneen tukevan mutta herkullisen aamiaisen. Astuimme sisään riista-aiheiseen ravintolaan. Näin borsch-keiton, tuon venäläisen keittiön helmen maksavan alle kaksi euroa, joten totesin, että täällä lienee varaa syödä alkupalatkin. Suden nälkä vaihtui karhun näläksi. En tiedä, ovatko karhut nälkäisiä otuksia. Sen sijaan tiedän, millainen nälkä hyvän ruoan ystävälle syntyy hänen huomatessaan ravintolan ruokalistalla olevan karhua sangen kohtuulliseen hintaan. Maltoin mieleni. Nukkuvaa karhua ei kannata säikäyttää liian kovalla nälällä, joten valitsin alkupalaksi blinejä naudan kielen kera. Naudan kieltä on Venäjällä tarjolla ravintoloissa usein ja ymmärtäähän tuon. Kieli on maukasta ja oikein pehmeää lihaa esimerkiksi paistiin verrattuna. Täytyykin jonakin kesänä lätsäyttää grillipippaloissa kokonainen kieli ritilälle ja katsoa, miten etelän vetelien suut pannaan!

Suomalaisittain blinit tehdään usein selvästi paksummiksi kuin Venäjällä. Eikä täällä jauhojen tarvitse olla tattaria, vaan vehnä kelpaa. Suomeksi, venäläiset blinit vastaavat suomalaisia lettuja.

Mesikämmen oli erinomaisessa seurassa. Hirvi, poro ja villisika olivat kokoontuneet yhdessä viimeiselle matkalleen metsän kuninkaan seuraksi. Eikä näiden jalojen eläinten tarvinnut kovalla maalla pötkötellä, vaan heidät oli aseteltu perunoista ja sienistä kootulle mättäälle. Mättään vieressä oli astiassa puolukkasurvosta kuin eläimiä säikähtäneen marjastajan marjakori ikään.

Ystävällinen tarjoilija toi kahden hengen pääruoan tarjoiluastiassa, avasi astian kannen ja kertoi meille, mistä eläimestä kukin kimpale oli peräisin. Realiteetit palasivat kirkkaina mieleen, kun eläinten nimet eivät olleet ihan täysin hallinnassa. Piti vähän osoitella seinällä olevien täytettyjen eläimien päitä saadaksemme selville, mikä oli mitäkin. Uskoakseni käsitys lihan alkuperästä syntyi. Ruoka oli yksinkertaista, mutta maukasta. Olin oikein tyytyväinen. Kahden hengen annos maksoi 2500 ruplaa, joka päivän kurssilla tekee noin 30 €. Kieliblinit eivät maksaneet edes neljää euroa. Aterian päätteeksi tarjoilija kannusti meitä toisen ruokasalin puolelle, jossa istua nökötti täytetty karhu, jonka turkkia kohteliaasti silittelimme.

Suomalaisten keskuudessa suosituimpia harrastuksia Viipurissa lienevät kaiken rempallaan olemisen ihmettely sekä ostosten teko. Menimme kauppahalliin, jossa myydään  muun muassa roinaa, pellavaa, kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, kristallia sekä lihaa. Ruhot leikeltiin aamusta paloiksi paikan päällä. Ostimme saunalakit. Lakkini maksoi 500 ruplaa eli kuutisen euroa, toverini pääsi 300 ruplalla. Supliikkimiehiä kun olemme, niin saimme sujuvalla venäjällämme tingittyä hintaa yli kaksi euroa.

Siinä on potkaa jos jonkinlaista.

Tullessamme Viipuriin sanoin toverilleni pilke silmäkulmassa, että kaikki hienot rakennukset, jotka täällä näkyvät ovat sitten suomalaisia, ja jos ne ovat huonossa hapessa, niin tiedät kyllä, ketä syyttää. Vaikka Viipurin aika itsenäisen Suomen hallinnassa kestikin vain sen parisen kymmentä vuotta. Eikä Viipurinkaan sivistys tainnut varsinaisesti olla peräisin suomalaisesta väestöstä. Museokierroksella selvisi, että vaikka kaupungissa oli useita lyseoita ja muita oppilaitoksia, opetuskieliä ainakin varhaisempina aikoina olivat ruotsi, saksa ja venäjä. Wikipedia-artikkelin mukaan alueen vireydelle teki hyvää liittyminen Ruotsista Venäjän vallan alle, sillä Pietarin suuntaan kauppa kävi. Voidaan kyseenalaistaa, onko mieltä ajatella, että kaikki, mikä Venäjältä tulee, on aina kielteistä Suomen kannalta. Vaikka enpä usko, että moista ajatusmaailmaa edustavien lausuntojen taustalla olisi juuri analyyttista, faktoihin perustuvaa pohdintaa.

Mersu viipurilaisittain

Kuten jo aiemmin viittasin, suomalaisten puheissa Viipurin kuvataan olevan pitkälti rempallaan. Eihän siitä mihinkään pääse, että monet rakennukset ovat rähjäisiä. Olen jo tottunut siihen, että seinistä rappaukset ja tiilet ovat putoilleet. Se ei enää ota silmään. Osa vanhoista rakennuksista on remontoitu ulkoisesti hienoon kuntoon, jopa niin hienoon, että ne näyttävät minun silmään vähän muovisilta kaikessa uutuudessaan. Pahoin pelkään, uudistukset jäävät vain pintoihin. Se vaikuttaa olevan maan tapa. Eikä täällä edes pintojen viimeistely usein kestä tarkempaa tarkastelua.

Yritä siinä nyt sitten mennä uimaan.

Mitä tulee alussa mainitsemaani asevelihenkeen saksalaisten kanssa, ei sellaista enää ole, ainakaan molemminpuolista. Varsinkin isommassa porukassa ollessa saksalaiset vaivaantuvat usein, kun aihe kääntyy Hitleriin ja toisen maailmansodan tapahtumiin. Osittain kyse lienee turhautumisesta. Aihe toistuu tämän tästä, ja muut kuin saksalaiset ehkä juutalaisia lukuun ottamatta voivat jo vitsailla aiheella. Esimerkiksi hollantilaiset kiusaavat saksalaisia, kun saksalaiset kuulemma varastivat hollantilaisten polkupyörät vetäytyessään Hollannista. Pienemmässä porukassa ja erityisesti kahden kesken keskustellessa saksalaiset kyllä ilokseni ovat valmiita keskusteluun, kun huomaavat minun olevan aidosti kiinnostunut historiasta. Olen kertonut, että saksalaisten apu jatkosodassa oli kriittistä Suomen itsenäisenä säilymisen kannalta ja että pidän äärimmäisen positiivisena asiana, että itsenäisyys säilyi. Tähän saksalaiset eivät yleensä ole sanoneet oikein juuta eikä jaata. Natsien perintö on raskas.

Ihmettelin, kun ensisilmäyksellä ei minnekään keskeiseen paikkaan johtava tie rappusineen oli lakaistu käsipelillä varmaan 200 m matkalta mäen päälle. Syyksi paljastuivat Pietari Suuren patsas sekä Venäjän federaation lippu.

Olen kaikkien yllätykseksi valinnut päivän taidepläjäykseksi Juha Vainion teoksen Sellanen ol’ Viipuri. Olen tekstiä kirjoittaessa Spotifysta kuunnellut miehen muita ralleja. Sanoituksia kuunnellessa suupielet vetäytyvät hymyyn. Liekö aika jo kullannut muistot karjalaisten kaupungista 60-luvun puolivälissä tehdyssä kappaleessa?