Joululoma tuli tarpeeseen. Ei siksi, että olisin syksyn aikana opiskellut kovin ahkerasti, mutta siksi, että vieraassa ympäristössä kuraisessa myöhäissyksyssä eläminen oli imenyt mehut ja pilkkeen silmäkulmasta. Täällä joutuu koko ajan vähän skarppaamaan, kun ei voi kiukutella kämppiksille ja täytyy vääntää kaikki vähintään englanniksi. Pimeä, märkä, kurainen ja aivan liian pitkä syksy otti tunteisiin. Pieniä ovat ongelmat.

Nyt olen Pietarissa taas. Vietimme puolisoni kanssa kolmen päivän kaupunkiloman, jonka jälkeen hän palasi Suomeen ja minä jäin tänne. Loma oli mukava. Koska olimme olleet kaupungissa yhdessä jo aiemmin, ei ollut mitään pakottavaa tarvetta juosta paikasta toiseen. Hotelli oli sama, hyväksi havaittu M-Hotel Gostinij Dvorin lähellä kaupungin ydinkeskustassa. Kävimme ihmettelemässä Pietarin Eremitaasia Talvipalatsissa ja Virolahden graniittia Iisakin kirkossa. Kohokohtana oli baletti Don Quijote vanhassa Mariinskij teatterissa. Kolmannesta rivistä näki ja kuuli hyvin. Don Quijote (balettia vuosikausia tanssineen puolisoni kutsumana tuttavallisemmin ”Donkkis”) ei minun mielestäni ollut yhtä vaikuttava kuin Joutsenlampi.

Mariinskij teatterissa jälleen. Kuoppa on täynnä harppuja, torvia ja muita päristimiä.

Kävimme myös katsomassa jääkiekko-ottelun Pietarin SKA - Medvescak Kroatian Zagrebista. Suomalaisväriä toi Jarno Koskiranta kahdella maalillaan. Vahvemmin jäi mieleen se, kun valitettavan suuri osa yleisöstä innostui nimittämään vierasjoukkueen tummaihoista pelaajaa halventavalla sanalla huutaen yhteen ääneen. Innostuksemme kannustaa kotijoukkuetta latistui moisen moukkamaisuuden seurauksena.

Suurta ja mahtavaa Venäjän maata ylistetään ottelua edeltävässä kansallislaulussa.

Vaihto-opiskeluvuoden toinen puoli on lähtenyt käyntiin, vaikka luennot eivät ole vielä alkaneet. Asuntolassa on hiljaista. Monet heistä, jotka viettävät täällä vain syyslukukauden, ovat jo kotimaissaan. Toinen kämppiksistäni on taas Saksassa ja toinen lähtee parin viikon päästä. Se on aika haikeaa, koska olen ystävystynyt saksalaistoverini kanssa. Mietityttää, millaisia sankareita huoneeseeni tulee. Yhteiselomme syksyn aikana sujui oikein hyvin, eli paljon paremmaksi eivät voi asiat muuttua.

Kielitaito on nyt sellainen, että muutaman sadan sanan laajuisen sanavarastoni kanssa pystyn jutustelemaan, mutta en keskustelemaan. Olisi vähän naivia ajatella, että saisin venäjän englannin tasolle nyt, kun olosuhteiden pakosta puhun eniten englantia. Kielitaidon kehittämisen täytyy olla kevään pääprioriteetti, tuntui se kuinka hankalalta tahansa.

Minulla on ollut nyt vapaata, koska varsinainen kevätlukukausi alkaa vasta helmikuun puolella. On siis täytynyt kehittää tekemistä. Kysyin toveri Andreilta, tuttavallisemmin Antsalta, mitä voisimme tehdä. Pietari on kulttuurisesti ja historiallisesti rikas kaupunki, joten on luonnollista, että täältä löytyy pari sataa museota. Lähdimme siis museokierrokselle!

Kuuran peittämä suurmies Nevan rannassa.

Sää oli rapsakka. Pakkasta lieni parisen kymmentä astetta. Ensin vierailimme jäänmurtaja Krasinilla. Laiva on saanut nimensä neuvostoliittolaiselta suurmieheltä, joka onnistui selviämään hengissä vallankumouksen syövereistä ja pääsi täten Punaiselle torille pötköttelemään. Osallistuimme opaskierrokselle, jonka sisältö meni pääasiassa ohi. Konehuoneeseen emme päässeet, mutta ruoria saimme käännellä sekä ihmetellä kapteenin kajuuttaa.

Jäänmurtaja Krasin on museoitu Nevan varteen.

Seuraavaksi veden alle. Jäänmurtaja Krasininin lähistössä Nevan rannassa majailee museoitu S-189 -sukellusvene, jollaisia on nähty ainakin Norjan, Ruotsin ja Tanskan aluevesillä ilman lupaa kylmän sodan vuosina (Wikipedia). Yksi löydettiinkin Ruotsista merenpohjasta 2009. Pitkään olivat podvodnikit (tällaista sanaa museon opas käytti sukellusveneen taistelijoista) pohjassa lymyilleet. Torpeedot olivat isoja ja hienoja. Niihin olen jo aiemmin perehtynytkin. Olen onnellinen, etten ole joutunut moisessa vekottimessa oikeasti veden alla lymyilemään.

Torpeedot olivat niin pitkiä, etteivät mahtuneet kuvaan kokonaan.

Perustarpeista pidetään huolta myös veden alla.

Veden alla kellonaika ei selviä ulos katsomalla.

Jos joku miehistön jäsen alkaa pullikoida, tulee kurinpitovälineiden olla saatavilla.

Museokierroksemme jatkui miehekkäissä ja perivenäläisissä merkeissä. Vaikka emme Antsan kanssa kumpikaan ole viinamäen miehiä, päätimme vierailla votkamuseossa. Museossa oli paljon tyhjiä votkapulloja sekä niiden korkkeja. Vaikuttaa siltä, että täällä suhtaudutaan votkaan vakavasti. En päättele tätä ainoastaan siitä, että asiaan todellisesti vihkiytyneitä tieteenharjoittajia maassa riittää yllin kyllin, vaan myös siitä, että muita hommia päätoimisesti tekevät kuluttavat votkahyllyn luona huomattavan paljon aikaa sopivaa laatua etsiessään. Sentään ei pienissä lapuissa hyllyillä lue, että tämä sopii erityisesti kuivatun kalan tai suolakurkun kanssa -14 asteen lämpötilassa nautittuna. Votka on votkaa vaikka voissa paistaisi. Eikä se siitä kyllä paremmaksi muutu.

Neva pidetään keskeltä auki kaverini mukaan ensisijaisesti siksi, etteivät ihmiset yrittäisi kulkea sen yli.

Viimeistä museota ei olisi heti museoksi tunnistanut, mutta museo se oli. Kyseessä oli neuvostoliittolaisten peliautomaattien museo. Paikka oli täynnä erilaisia peliautomaatteja, joita sai pelata vapaasti. Flippereitä tai SEGA-rallia ei näkynyt, mutta sen sijaan tarjolla oli tankeilla ajelua, torpeedoilla laivojen posauttelua, elukoiden lahtaamista savannilla ja pusikossa sekä luonnollisesti tikkulätkää! Jostakin syystä paikalla oli pingispöytiäkin. Minä pesin Antsan pöytäjalkapallossa, mutta toverini nöyryytti minua pöytätenniksessä. Pingikset loppuivat meidän osalta siihen, että pallo kimposi mailastani ilmeisesti treffeillä olevaa nuorta naishenkilöä päähän. Onneksi treffikumppani ei vetänyt minua pataan. Suopeuteen saattoi vaikuttaa se, että he olivat juuri pelanneet pingistä viereisellä pöydällä. Heidän pallonsa oli välillä kimpoillut meidän puolelle, jonka seurauksena olin tietenkin palauttanut pallon ystävällisesti. Aina kannattaa olla kohtelias ja ystävällinen, etenkin näin mamuna.

Tässä pelissä voi mitellä kaverin kanssa liikennemerkkien tuntemuksessa.

Nimi ei ole Stiga, mutta toimintaperiaate on sama. 

Tuskailin syksyn viisumiasioiden kanssa. Ennen joulua sain vihdoin monikertaviisumin, mutta se on voimassa vain tammikuun loppuun asti. Olin jo varma, että saan kevään viisumin joskus huhtikuun loppupuolella hirveän säätämisen jälkeen. Tämä maa on kuitenkin yllätyksiä täynnä. Minua neuvottiin viemään passi maanantaina viisumitoimistoon ja tiistaina sain noutaa passin. Ajattelin, että passissa olisi taas leima (ne ovat tärkeitä Venäjällä, jopa ruokakaupan ostoskuittiin olen nähnyt leiman laitettavan), joka kertoo minut pysäyttävälle poliisille, että viisumi on niin sanotusti työn alla. Yliopiston viisumitoimistossa sekavilta näyttävien paperikasojen välissä sujuvasti pujahteleva täti kuitenkin ojensi minulle passin, johon oli liimattu tuo mystinen tarra: kesäkuun loppuun asti voimassa oleva monikertaviisumi. Viisumi on minulle tärkeä eniten siksi, että se antaa jonkinlaisen sisäisen rauhan. Siitä ei tarvitse enää stressata. Vaikka siitä olisi joka tapauksessa turha stressata, koska roolini sen saamisessa on ainakin virallisen kaavan mukaan toimiessa vähäinen.

Mitä tulevaisuudessa? Ilmoittauduin yliopistomme tarjoamaan, nyt tenttien aikaan järjestettävään winter schooliin, jonka aiheena on ydinenergia. Meille on lupailtu ekskursiota Sosnovyj borissa sijaitsevaan ydinvoimalaan, jonka toteutumista en usko ennen kuin olen laitoksella sisällä. Venäläisessä ydinvoimalassa vierailu ei ole minulle ihan jokapäiväistä leipää, joten mahdollisuus kiinnostaa minua kovasti. Saa nähdä, kuinka käy.

Joululomalla maailmaa, tai ainakin raskaan rokin ystäviä järkytti muuan uutinen. Erään sinänsä kuuluisan rock-bändi Motörheadin laulaja-basisti Lemmy Kilmister hävisi 70-vuotiaana taistelun syöpää vastaan ja pääsi toivottavasti rokkareiden taivaaseen, vaikka agnostikko olikin. Tämä uutinen kosketti minua yllättävän paljon, selvästi enemmän kuin bluesin kuninkaan B. B. Kingin kuolema viime toukokuussa, vaikka olen kuunnellut hänen musiikkiaan paljon enemmän kuin Moottoripäitä.

Kaikille rokin ystäville oli selvää, että Lemmy oli oikea rokkari, ehkä rokkareista kovin. Katsoin dokumentin mieheen liittyen, jossa selvisi että hänen asuntonsa voisi olla vaikka jonkun ikiteekkarin asunto. Ei ökyilystä tietoakaan, vaikka rahaa lienee säästössä jokunen miljoona. Miehen keikkavaateet eivät ulkoisesti eroa arkivaatteista. Siinä missä Metallican hymypojat laittavat höntsyt jalkaan heti rundilta palattuaan, Lemmy vaihtaa keikan jälkeen lakin ja buutsit puhtaisiin ja könyää keikkabussiin polttelemaan tupakkia ja katsomaan piirrettyjä. Tämän vuoden keikkavideoita katsoessa on helppoa uskoa, että mies oli sairas. Puhe oli epäselvää, laulu ei kulkenut ja kasvojen rypyt olivat syviä. Olen varma, että mies oli päättänyt lähteä buutsit jalassa. Alla olevasta videosta näkee, kuinka mies ahnaasti katsoo yleisöään saaden yleisöstä mahdollisesti syyn sille, miksi tekee, mitä tekee, ja mitä on aina tehnyt.

Sen lisäksi, että Lemmy oli melkoinen rokkikukko, hän kuuluu siihen merkittävään brittiläiseen sukupolveen, jonka vaikutus länsimaiseen pop- ja rock-musiikkiin on vertaansa vailla. Tähän porukkaan voidaan laskea muun muassa Jimi Hendrixin, The Beatlesin, Eric Claptonin, Led Zeppelinin ja Rolling Stonesin ihan nyt vain muutamia mainitakseni. Tämä porukka on kuihtumassa pois. Mieleeni herää amerikkalaisen blues-legenda Buddy Guyn kappale Who’s gonna fill those shoes? Ja kuka lähtee seuraavaksi? Toivottavasti ei ainakaan Clapton. Minulla on hänen keikka vielä näkemättä.

Lemmy Kilmister bändeineen tarjoaa monelle miehelle hetkeksi helpon ja nopean pakoreitin todellisuudesta. Kun kuuntelen Motörheadin räimettä oluen tai kahden kera, kuvittelen ajavani Suomen kesässä maantietä maalaismaisemassa punaisella vanhalla Dodge Challengerilla. Tämä on paljon halvempi ja vähemmän aikaa vievä harrastus kuin moisesta autosta huolehtiminen. Rakkaat puolisot, suokaa moinen viaton haaveilu silloin tällöin, niin olemme parempia ukkoja ja isiä.

Kappalevalinta on tarkkaan harkittu, kuten aina. Pysyttelen live-vedoissa, koska niissä muusikoiden todellinen taito punnitaan. Motörheadin kappaleet ovat tavallisesti melkoista jyrskytystä ja räimettä, josta ei varsinkaan livenä ota tolkkua ilman luovaa tulkintaa. Valitsemani blues-kappale on kuitenkin tämän bändin mittapuulla selkeä ja siitä on luovan tulkinnan avulla tunnistettavissa tiettyä musikaalisuutta. Lopussa kuitenkin vaihdetaan vasara tärylätkään ja palataan omalle mukavuusalueelle. Video on tallenne viime heinäkuulta, jolloin poimut Lemmyn poskissa ovat jo syviä.

Hiljentykäämme nyt kuuntelemaan taiteilijaa sorvinsa ääressä.