Maalailin
edellisen kirjoituksen päätteeksi kuvia yliopiston sotahistoriallisen kerhon
isänmaallisuutta uhkuvasta tilaisuudesta. Todellisuus on usein tarua vaisumpi. Sen
sijaan, että olisimme kuulleet yksipuolisen kertomuksen Venäjän suuruudesta ja ylivoimaisuudesta
kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla, tilaisuuden painopiste oli muita maita
käsittelevissä esityksissä. Venäjään liittyen näytettiin vain eräs humoristinen,
jopa itseironinen video. Sen kliimaksi oli, kun esiin tuli kuva federaation
presidentistä ja tämän virkaanastumisvuosi. Vuodet alkoivat juosta eteenpäin
ainakin pitkälle 2020-luvulle. Saa nähdä, kuinka käy.
Ennen tilaisuuden
alkua tarkastelimme seinällä olevaa karttaa Karjalan alueen taisteluista,
joissa suuret punaiset nuolet visualisoivat puna-armeijan hyökkäysten
painopistesuuntia. Kerroin venäläisille kerhon jäsenille sekä paikalla olleille
chileläiselle ja kiinalaiselle, että sukulaiseni ovat peräisin Sortavalasta,
joka kartalla oli merkitty Venäjän tai Neuvostoliiton puolelle. Chileläinen
ihmetteli tätä, koska olin suomalainen. Pian hänelle selvisi, että kyseiset
alueet eivät aina olleet Venäjän puolelle. Tämä yllätti häntä lisää.
Sotahistoriallisen kerhon rekvisiittaa. Jotakin tuttua tässä on. |
Sotahistoriallisen
kerhon huone oli komea. Seinillä oli puna-armeijan marsalkkojen kuvia ja suuria
karttoja onnistuneista peliliikkeistä suuren isänmaallisen sodan (toinen
maailmansota venäläisittäin) taistelutantereilla. Heillä oli myös paljon
rekvisiittaa panssarivaunujen pienoismalleista kypäriin. Tuttuakin välineistöä
löytyi. Metallinpaljastinten avulla kerhon jäsenet ovat vuosien varrella
kaivaneet Karjalan maaperästä muun muassa suomalaisia pakkeja sekä
lusikka-haarukoita. Luulin jo tunnistaneeni Suomi-konepistoolin, mutta kerhon
jäsenten mukaan kyseessä oli Suomi-konepistoolista tehty venäläinen kopio.
Oikealla alhaalla olevat osat ainakin muistuttavat Suomi-konepistoolia. |
Osa kerhon
jäsenistä harrastaa kaatuneiden sotilaiden etsintää vanhoilta taistelualueilta.
Mahdollisuuksien mukaan he yrittävät selvittää kaatuneen henkilöllisyyden ja
löytää tämän sukulaisia, joille toimittaa jäljelle jääneet tilpehöörit ja
ilmeisesti luutkin. Joitakin kertoja he ovat kuulemma onnistuneetkin
sukulaisten löytämisessä.
Sotahistoriallisen
kerhon aktiivit kehuivat minulle suomalaisten tapaa kuljettaa kaatuneiden
ruumiit kotikonnuille. He tunnustivat, että sotaa johdettiin suomalaisittain
erinomaisesti ja tunsivat Mannerheimin historian Venäjän tsaarin armeijassa. Tällaisissa
puheissa on luonnollisesti mukana aimo annos kohteliaisuutta. Silti minusta
vaikutti siltä, että kerhon jäsenet ovat aidosti kiinnostuneita historiasta,
eivät vain sotimisesta. Minulle yllättävää oli myös se, että jäsenistö osasi
kohtuullisesti englantia. Sotahistoriallisen kerhon johtohahmo halusi illan
päätteeksi tarjota minulle sekä saksalaistovereilleni isänsä tekemää
kotipolttoista, maustettua likööriä. Se ei ollut ollenkaan hassumpaa!
Viimeisinä
viikkoina ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Uuden ja arjesta poikkeavan
ohjelman järjestäminen vaatii innostusta ja mielenkiintoa, jotka ovat viime
aikoina olleet valitettavasti vähän kateissa. Tämä näkyy myös blogin
päivitystahdissa: kun en koe, että olisi mitään erityistä kirjoitettavaa, en ole
vaivautunut lämmittelemään runosuonta. Asuntolaolosuhteiden vuoksi olen saanut
nukuttua huonommin kuin toivoisin. Kun väsyttää, ei viitsi niin hirveästi
sinkoilla, vaan istun mieluummin tietokoneella hissun kissun ja nautin
taiteesta luurit korvilla. Kun väsymyksen lisäksi korrektisti ilmaistuna
harmittaa se, että kaikki on niin helkkarinmoista säätämistä, on yleinen
mielentila usein vähän kireä. Puolisoni on saanut nauttia puhelimessa aika
vaihtelevista tunnelmista.
Tyypillinen venäläinen maisema: maastureita, savupiippuja, armeijan vehkeitä ja jumalattoman isoja asuinrakennuksia. |
Sain monikertaviisumin
joulukuun kymmenentenä päivänä. Sen saaminen kesti melkein kolme kuukautta.
Viisumi on voimassa tammikuun viimeiseen päivään asti. Saa nähdä, saanko
seuraavan monikertaviisumin jo maaliskuussa! Tämä viisumitouhu on aika
naurettavaa, kun ajatellaan, kuinka hienossa yliopistossa ainakin prosyyrien
mukaan opiskelemme. Kansainvälisen toimiston tädit kyllä tuntuvat olevan
aidosti pahoillaan kaikesta viivästymisestä ja vakuuttavat meille, että eivät
tiedä viivästymisten syitä, ja etteivät voi tehdä mitään prosessin edistämiseksi.
Toisaalta, viisumin on joskus saanut ripeästikin, kun on mennyt suoraan
viisumitoimistoon venäjää osaavan henkilön kanssa heiluttamaan nyrkkiä ja
kertomaan vaikka tulevasta matkasta.
Viimeisinä
viikkoina on myös opiskeltu. Kävin kurssin ”Energy Efficiency and Energy
Saving in Industry”. Suhtauduin
kurssiin siinä mielessä suurella mielenkiinnolla, että olen kiinnostunut
kuulemaan venäläisten käsityksiä energiatehokkuudesta. Käsitykseni mukaan
Venäjällä kun ei olla erityisen tehokkaita juuri missään hyödyllisessä. Kurssin
suurin opetus oli se, että kaasuturbiinivoimalaitoksen savukaasuja kannattaa
käyttää samalla tontilla olevan höyryvoimalaitoksen lämmönlähteenä. Tämä nyt ei
varsinaisesti ollut mikään uusi juttu. Istuin kaksi tuntia luennoilla ja tein
PowerPoint-esityksen aiheesta ”Energy Saving in Finland”. Sain kurssista helpot
opintopisteet (joiden lukumäärää en tiedä) ja arvosanaksi tuli jo tutuksi
tullut vitonen.
Mielenkiintoisempaa
opiskelua oli robotin rakentaminen. Eräällä kurssilla meidän piti suunnitella
ja rakentaa nettipiuhan kautta ohjattava härveli, jonka tehtävä oli pelastaa
kumiankkoja ohuelta jäältä. Kurssin syvempi merkitys oli opettaa
teknologiatuotteen luomisprosessi sen toivottavien ominaisuuksien
määrittämisestä aina rakentamiseen ja testaukseen asti. Kurssi oli hyvin
intensiivinen, mutta palkitseva - ei
vähiten siksi, että tiimimme ja robottimme voitti pienimuotoisen kumiankan
pelastamiskilpailun. Oli mukavaa työskennellä suomalais-venäläis-meksikolais-kolumbialais-egyptiläisessä tiimissä, kun kaikilla oli jotakin annettavaa.
Myös ”Innovation
Management in Industry” on saatu päätökseen. Oma panokseni kurssilla oli
muutamalla luennolla istuminen, yksi PowerPoint-esitys ja yksi testi, jonka
aikana saatiin jutella melko vapaasti toisten opiskelijoiden kanssa.
Käsittääkseni testin kysymyksiin ei voinut vastata ainakaan luentojen
perusteella. Testin palauteosiossa
kehuin kurssin opiskelijoita aktivoivia työmuotoja. Lisäksi ihmettelin, millä
tiedoilla testiin pitäisi voida vastata sekä mitä virkaa on testillä, joka
mittaa lähinnä opiskelijoiden googletusosaamista. Kritiikistä huolimatta sain
arvosanaksi vitosen. Sopiihan se minulle.
Ainoa
toistaiseksi vitosen alapuolelle lipsahtanut arvosana tuli venäjästä.
Sanavarastoni oli mielestäni selvästi liian suppea ryhmään, jossa opiskelin.
Toisaalta oli kuitenkin mielekästä käsitellä todellisia lehtitekstejä, vaikka
lähes jokaisen sanan joutui kääntämään erikseen. Lappeenrannan teknillisen
yliopiston VPN-yhteydellä käytettävä MOT-sanakirja on osoittautunut tärkeäksi
työkaluksi. Välillä suomennan jonkin tekstissä useasti esiintyvän sanan jopa
kolmatta kertaa tunnistamatta sitä. Mikä huvittavinta, sana jää silti hyvin harvoin mieleen. En taida olla kielimiehiä. Kurssin opettaja on mitä
miellyttävin täti, joka usein rupattelee meille kaikenlaisia Venäjään,
venäläiseen yhteiskuntaan tai Pietariin liittyviä juttuja sekä kertoo
Neuvostoliiton ajoista. Tämä kaikki tietenkin venäjäksi, eli ymmärrän
useimmiten aiheen sekä pääkohdat. Sen sijaan venäjäksi pikaisesti selostettua
venäjän kielen partisiippien ja gerundien kielioppia en ymmärrä.
Joulu tulee! Pieni
hengähtäminen tuntuu mukavalta, olen turtunut suurkaupungin sykkeeseen. Tämä
syyslukukausi, joka virallisesti jatkuu tammikuun loppuun asti, oli raskaampi
kuin etukäteen arvelin. Suomessa ollessani olen aina ihmetellyt puheita
syysmasennuksesta, mutta täällä kurassa rämpiessä ja lätäköitä väistellessä
olen alkanut ymmärtää masennuspuheita. Minulle on myös selvinnyt, että en halua
asua ja kasvattaa mahdollisia lapsia suurkaupungissa. Kaikki on näennäisen
lähellä, mutta matkustaminen asuntolalta keskustaan kestää silti lähes yhtä kauan
kuin automatka Nokialta Tampereelle. Ruuhka-aikaan energia kaupungilla kuluu
ihmisten väistelyyn ja kananmunahyllyllä joutuu jonottamaan vuoroansa
päästäkseen valitsemaan rasiaa. Haluan kävellä suoraan määränpäähän enkä
taistella tietäni yli suojatien, jonka suojaisuus on syytä tarkistaa ennen
ajoradalle astumista.
Minusta on
karissut se naiivi suhtautuminen Venäjään ja venäläisiin, joka minulla oli
ennen tänne lähtöä. Olinhan valinnut Venäjän ja halusin uskoa
siitä hyvää mahdollisimman pitkälle. Aluksi kaikki hankaluudet byrokratian
kanssa tuntuivat hauskoilta ja eksoottisilta, mutta kun alkaa tajuta, kuinka
asioita täällä oikeasti hoidetaan, hymy hyytyy. Olen suhtautunut kaikkeen
avoimin mielin ja pyrin tähän jatkossakin, sillä jos jossain, niin täällä elämä
tuo mukanaan yllätyksiä. Usein ne ovat positiivisia.
Vaikka en
välittäisi asua Pietarissa oikeasti, pidän kaupungista. Tuskin mikään pohjois-eurooppalainen
kaupunki on parhaimmillaan marras-joulukuussa. Kesällä rakennukset, puistot ja
Neva siltoineen ovat komeita etenkin, jos ei anna asiaan kuuluvan paikoin lohkeilleen rappauksen ja lian häiritä. Kulttuuritarjonta täällä on vertaansa
vailla ja usein suomalaisittain edullista. Joskin uudenvuoden loman aikaan
Mariinskij-teatterin parhaista paikoista balettiesitykseen saa pulittaa reilun
satasen per lärvi.
Nyt on siis
mukava palata Suomeen perheen pariin. Odotan jo kovasti joulupöytää lipeä- ja
muine kaloineen. Laatikkoja tavoitteeni on syödä noin kolme ruokalusikallista
kutakin. Ei sillä, että ne niin pahoja olisivat, mutta kun on parempaakin
tarjolla, ei rajallista vatsakapasiteettia mielestäni kannata lantulla täyttää.
Emme elä Impivaarassa.
Kiitos blogin
lukijoille kannustavista kommenteista ja tykkäyksistä! On mukava kirjoittaa,
kun tietää, että juttuja lukevat muutkin kuin lähisukulaiset.
Vaikka
kauneimpana joululauluna pidän ehkä ”Oi jouluyö”-kappaletta, erityisesti Jussi
Björlingin, Elina Garancan tai Soile Isokosken esittämänä, tällä kertaa musiikkipuolesta
vastaa Kelly Clarkson rouhealla vedollaan, jossa on hienosti kunnioitettu
alkuperäistä versioita. Gibsoninkin pehmoinen saundi on saatu käsiteltyä aika mehukkaaksi. Tästä tulee aina hyvä mieli, kuten lähes kaikista
12-tahtista blueskaavaa noudattavista duurissa soitetuista renkutuksista!
Toivotan kaikille
hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta!
Hyvää uuttavuotta sinne Pietariin 🐈🐈
VastaaPoista