Kämppikseni
päivät alkavat olla luetut. Meillä on ollut puhetta jonkinlaisen reissun
tekemisestä, mutta näyttää siltä, että pidemmät reissut esimerkiksi Siperiaan
tai Volgogradiin jäävät tekemäti. Päätimme Stalingradin valloituksen estyttyä ikään
kuin asevelihengessä haukata hiukan pienemmän palasen lähihistoriaa ja -alueita:
lähdimme päiväreissulle Viipuriin.
Viipurin suuntaan
junia lähtee lauantaiaamunakin noin tunnin välein Pietarin Suomen-asemalta.
Kannattaa silti katsoa, mihin junaan lähtee, koska matkustusaika voi vaihdella
reilun tunnin ja yli kolmen tunnin välillä. En tiedä, mihin tuolla matkalla saa
yli kolme tuntia kulumaan, mutta sellainenkin vaihtoehto aikataulussa oli.
Olimme reippaita nuorukaisia ja lähdimme heti aamusta liikkeelle. Juna-asemalla
oli väkeä hiihtotamineissa sekä lumilautojen kanssa. Minusta tuntuisi
hullunkuriselta matkustaa metrolla juna-asemalle ja junalla jonnekin pusikkoon
hiihtolenkin tähden. Mieluummin kiinnittäisin Peltoset, Karhut tai Järviset
jalkaan kotipihassa. Eräällä lumilautailijalla oli päällään turkistakki
pörheine hupunreunoineen. Lumilaudan lisäksi sällillä oli kuitenkin
urheilukassi mukana, eli ehkä hän tulisi vaihtamaan vermeet ennen vauhdin
hurmalle antautumista.
Juna nytkähti
liikkeelle jämptisti klo 8.05. Se näytti varsin modernilta ja matkustuskokemus
oli aivan Suomen lähijunien tasolla. Vaunun seinällä luki Siemens.
Opiskelijalle yhdensuuntainen matka Pietarista Viipuriin kustansi noin kaksi
euroa. Niin vähän se oli, että toverini tarjosi myyjälle rahaa, vaikka olin jo maksanut
kaksi lippua. Saakelin ulkomaalaiset kun tulevat tänne heiluttelemaan
seteleitään!
Kylillä olitiin heti auringon nousun jälkeen. |
Junassamme oli matkustanut
joukko aasialaisia turisteja. Heiltä katsottiin paperit heti Viipurin asemalla.
Tällainen ulkonäköön ja etniseen alkuperään perustuva tarkastus- ja kaiketi
muidenkin toimenpiteinen kohdentaminen on havaintojeni mukaan järjestelmällistä
Venäjällä. Asuntolan johtoporrasta myöten meitä on varoiteltu
keski-aasialaisista, jotka voivat aiheuttaa ties minkälaista harmia. Rasismi on
suuri vitsaus. Mutta verrataanpa Suomeen. Olen ollut havaitsevinani viime
aikoina, että Suomessa on vallalla eri tahojen välinen jatkuva vuorottainen
mielensä pahoituksen ketjureaktio. Syyt mielensä pahoitukseen revitään
kaikesta, mistä ikinä voi sopivan väristen lasien läpi katsottuna syyn saada.
Se tuntuu täällä vallitsevaan todellisuuteen verrattuna hieman huvittavalta. Tasa-arvo-ongelmia
on joka paikassa. Tasa-arvoasioita korjatessa ja niistä keskustellessa on silti
syytä pitää mielessä se looginen tosiasia, että kun jokin asia on jaettu jo
tasan, ei siitä voi enää saada itselle lisää.
Kun kokardilla varustettu turkislakki lähestyy kohti, ei auta kuin kaivaa passia esille. |
Kaupunki on päiväreissun
kannalta mukavan kokoinen. Asukkaita on noin 80 000. Kaikki keskustan
lähettyvillä olevat mielenkiintoiset paikat ovat kävelymatkan päässä
toisistaan. Suurkaupungille ominainen alituisen ihmisten väistelyn tarve
loistaa ihanasti poissaolollaan ja autotien yli pääsee mistä kohtaa huvittaa.
Näimme kyltin,
jossa luki Montrepos, ja lähdimme sen osoittamaan suuntaan. Vanhalle kansalle
tulee nyt mieleen Annikki Tähden hidas valssi. lappeen Rannassa opiskelevat
taas tuntevat paikallisen tanssiravintolan, josta isojen poikien puheiden
mukaan teekkarikin löytää seuraa, jos kampuksen harvalukuiset neidot ovat (usein
hyvästä syystä) torjuneet lähentelyn. Montrepos (lappeenrantalaisittain ”Monttu”),
on siis Viipurissa jonkinlainen puisto, jonne asti emme koskaan päässeet. Sen
sijaan löysimme pienen, näyttäväksi aikanaan suunnitellun rakennuksen, joka oli
aivan purkukunnossa. Meille tuli siitä mieleen villin lännen saluuna.
Pidemmälle talsittuamme
tulimme jonkinlaiselle linnoitusalueelle, jossa ei ollut talvella paljon väkeä
liikkunut. Hangen keskellä oli hautakiven näköinen pieni pömpeli. Laskin yksi
plus yksi ja pääsin pätemään toverilleni historian tuntemuksellani. YLE:n
erinomaisessa Suomi on venäläinen
-dokumenttisarjassa kerrattiin Suomen ja Venäjän yhteistä ja vaiheikasta
historiaa. Venäjästä ja Suomen historiasta kiinnostuneena henkilönä katsoin
luonnollisesti jaksot suurella mielenkiinnolla. Sarjassa esiteltiin Suomen
ainoa etninen joukkomurha, joka tapahtui Viipurissa keväällä 1918 valkoisen
armeijan vallattua kaupungin punakaartin hallusta. X määrä venäläisiä tai venäläisiksi miellettyjä ihmisiä
teloitettiin Viipurin linnoituksen valleilla, ei ehkä vähiten punaisten
Viipurin vankilassa aiemmin harjoittaneiden julmuuksien provosoimana.
Muistomerkissä mainitaan ”yli kaksi sataa
Viipurin rauhallista asukasta” ja Wikipediassa arvioidaan määrän olevan
todennäköisesti yhteensä 360-420. Kaikki eivät olleet venäläisiä tai
venäläismielisiä, vaan arvioidaanpa kasaan päätyneen suojeluskuntalaisia ja
punaisia vastustavaan maanalaiseen toimintaan kuuluneita. Taisimme todella olla
liki sadan vuoden takaisen montun reunalla.
Muistomerkkiä tuskin lienee pystytetty heti sotien jälkeen. Kivi itsessään näyttää tuoreelta ja neuvostohallinnon aikoina uskonnolliset symbolit eivät olleet muodissa. |
Viipurissa on
linna, jonka tornissa ei ole prinsessaa vaan vilu. Alemmissa kerroksissa löytyy
mikäs muukaan kuin Viipurin linnan
valtiollinen museo. Venäjällä ilmeisesti rakastetaan kaikkea valtiollista,
sillä tuota sanaa toistetaan lukemattomissa eri paikoissa. Museossa oli
kaikenlaista keskiaikaista tilpehööriä, mutta erityisesti minua miellytti Viipurin
elämää itsenäisen Suomen osana kuvaava näyttely. Näyttely tuskin olisi ollut
niin laaja saati suomenkielinen ilman useiden suomalaisten tahojen rahoitusta.
Olipa jatkosodan alkuakin kuvattu jotakuinkin ”Suomen ajautumisena sotaan
saksalaisten rinnalla”. Varsinaisessa sotia kuvaavassa näyttelyssä eivät sitten
suomalaiset juhlineet. Voittaja oli selvä. Minulle on syntynyt vaikutelma, että
suuren isänmaallisen sodan (kuten
toisena maailmansotana tunnettu sota venäläisittäin tunnetaan) voitto on täällä
suorastaan pyhä asia. Se tulee esille jopa 2010-luvun arjessa päivittäin. Tästä
kirjoittanen myöhemmin keväällä lisää, ellen jo raapaise aihetta lähestyvän Leningradin fasistipiirityksestä totaalisesti
vapautumisen päivän tienoilla. Kankea
suomennos, mutta niin on päivän nimikin.
Linnan jälkeen
toverillani oli suden nälkä. Minulla ei ollut, koska olin vaativan suoleni tuntien
nauttinut neljänneskilon rahkaa (venäläiseen rahkaan tottuu, kun tarpeeksi
syö), mustikkahilloa, ruisleipää, juustoa ja meetvurstia käsittäneen tukevan
mutta herkullisen aamiaisen. Astuimme sisään riista-aiheiseen ravintolaan. Näin
borsch-keiton, tuon venäläisen keittiön helmen maksavan alle kaksi euroa, joten
totesin, että täällä lienee varaa syödä alkupalatkin. Suden nälkä vaihtui
karhun näläksi. En tiedä, ovatko karhut nälkäisiä otuksia. Sen sijaan tiedän,
millainen nälkä hyvän ruoan ystävälle syntyy hänen huomatessaan ravintolan
ruokalistalla olevan karhua sangen kohtuulliseen hintaan. Maltoin mieleni.
Nukkuvaa karhua ei kannata säikäyttää liian kovalla nälällä, joten valitsin
alkupalaksi blinejä naudan kielen kera. Naudan kieltä on Venäjällä tarjolla
ravintoloissa usein ja ymmärtäähän tuon. Kieli on maukasta ja oikein pehmeää
lihaa esimerkiksi paistiin verrattuna. Täytyykin jonakin kesänä lätsäyttää
grillipippaloissa kokonainen kieli ritilälle ja katsoa, miten etelän vetelien
suut pannaan!
Suomalaisittain blinit tehdään usein selvästi paksummiksi kuin Venäjällä. Eikä täällä jauhojen tarvitse olla tattaria, vaan vehnä kelpaa. Suomeksi, venäläiset blinit vastaavat suomalaisia lettuja. |
Mesikämmen oli
erinomaisessa seurassa. Hirvi, poro ja villisika olivat kokoontuneet yhdessä
viimeiselle matkalleen metsän kuninkaan seuraksi. Eikä näiden jalojen eläinten
tarvinnut kovalla maalla pötkötellä, vaan heidät oli aseteltu perunoista ja
sienistä kootulle mättäälle. Mättään vieressä oli astiassa puolukkasurvosta
kuin eläimiä säikähtäneen marjastajan marjakori ikään.
Ystävällinen
tarjoilija toi kahden hengen pääruoan tarjoiluastiassa, avasi astian kannen ja
kertoi meille, mistä eläimestä kukin kimpale oli peräisin. Realiteetit palasivat
kirkkaina mieleen, kun eläinten nimet eivät olleet ihan täysin hallinnassa.
Piti vähän osoitella seinällä olevien täytettyjen eläimien päitä saadaksemme
selville, mikä oli mitäkin. Uskoakseni käsitys lihan alkuperästä syntyi. Ruoka
oli yksinkertaista, mutta maukasta. Olin oikein tyytyväinen. Kahden hengen
annos maksoi 2500 ruplaa, joka päivän kurssilla tekee noin 30 €. Kieliblinit
eivät maksaneet edes neljää euroa. Aterian päätteeksi tarjoilija kannusti meitä
toisen ruokasalin puolelle, jossa istua nökötti täytetty karhu, jonka turkkia
kohteliaasti silittelimme.
Suomalaisten
keskuudessa suosituimpia harrastuksia Viipurissa lienevät kaiken rempallaan
olemisen ihmettely sekä ostosten teko. Menimme kauppahalliin, jossa
myydään muun muassa roinaa, pellavaa,
kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, kristallia sekä lihaa. Ruhot leikeltiin aamusta
paloiksi paikan päällä. Ostimme saunalakit. Lakkini maksoi 500 ruplaa eli
kuutisen euroa, toverini pääsi 300 ruplalla. Supliikkimiehiä kun olemme, niin
saimme sujuvalla venäjällämme tingittyä hintaa yli kaksi euroa.
Siinä on potkaa jos jonkinlaista. |
Tullessamme
Viipuriin sanoin toverilleni pilke silmäkulmassa, että kaikki hienot
rakennukset, jotka täällä näkyvät ovat sitten suomalaisia, ja jos ne ovat
huonossa hapessa, niin tiedät kyllä, ketä syyttää. Vaikka Viipurin aika
itsenäisen Suomen hallinnassa kestikin vain sen parisen kymmentä vuotta. Eikä Viipurinkaan
sivistys tainnut varsinaisesti olla peräisin suomalaisesta väestöstä.
Museokierroksella selvisi, että vaikka kaupungissa oli useita lyseoita ja muita
oppilaitoksia, opetuskieliä ainakin varhaisempina aikoina olivat ruotsi, saksa
ja venäjä. Wikipedia-artikkelin mukaan alueen vireydelle teki hyvää liittyminen
Ruotsista Venäjän vallan alle, sillä Pietarin suuntaan kauppa kävi. Voidaan
kyseenalaistaa, onko mieltä ajatella, että kaikki,
mikä Venäjältä tulee, on aina kielteistä
Suomen kannalta. Vaikka enpä usko, että moista ajatusmaailmaa edustavien
lausuntojen taustalla olisi juuri analyyttista, faktoihin perustuvaa pohdintaa.
Mersu viipurilaisittain |
Kuten jo aiemmin
viittasin, suomalaisten puheissa Viipurin kuvataan olevan pitkälti rempallaan.
Eihän siitä mihinkään pääse, että monet rakennukset ovat rähjäisiä. Olen jo
tottunut siihen, että seinistä rappaukset ja tiilet ovat putoilleet. Se ei enää
ota silmään. Osa vanhoista rakennuksista on remontoitu ulkoisesti hienoon
kuntoon, jopa niin hienoon, että ne näyttävät minun silmään vähän muovisilta
kaikessa uutuudessaan. Pahoin pelkään, uudistukset jäävät vain pintoihin. Se
vaikuttaa olevan maan tapa. Eikä täällä edes pintojen viimeistely usein kestä
tarkempaa tarkastelua.
Yritä siinä nyt sitten mennä uimaan. |
Mitä tulee alussa
mainitsemaani asevelihenkeen saksalaisten kanssa, ei sellaista enää ole,
ainakaan molemminpuolista. Varsinkin isommassa porukassa ollessa saksalaiset
vaivaantuvat usein, kun aihe kääntyy Hitleriin ja toisen maailmansodan tapahtumiin.
Osittain kyse lienee turhautumisesta. Aihe toistuu tämän tästä, ja muut kuin
saksalaiset ehkä juutalaisia lukuun ottamatta voivat jo vitsailla aiheella. Esimerkiksi
hollantilaiset kiusaavat saksalaisia, kun saksalaiset kuulemma varastivat hollantilaisten
polkupyörät vetäytyessään Hollannista. Pienemmässä porukassa ja erityisesti
kahden kesken keskustellessa saksalaiset kyllä ilokseni ovat valmiita
keskusteluun, kun huomaavat minun olevan aidosti kiinnostunut historiasta. Olen
kertonut, että saksalaisten apu jatkosodassa oli kriittistä Suomen itsenäisenä
säilymisen kannalta ja että pidän äärimmäisen positiivisena asiana, että
itsenäisyys säilyi. Tähän saksalaiset eivät yleensä ole sanoneet oikein juuta
eikä jaata. Natsien perintö on raskas.
Olen kaikkien
yllätykseksi valinnut päivän taidepläjäykseksi Juha Vainion teoksen Sellanen ol’ Viipuri. Olen tekstiä
kirjoittaessa Spotifysta kuunnellut miehen muita ralleja. Sanoituksia
kuunnellessa suupielet vetäytyvät hymyyn. Liekö aika jo kullannut muistot karjalaisten
kaupungista 60-luvun puolivälissä tehdyssä kappaleessa?