Nopeuskolmioita ja kosmonautteja

Edellisestä touhujani esittelevästä kirjoituksesta on kulunut viikko jos kolmaskin. Kaikenlaista pientä on tapahtunut, mutta arki on arkea täälläkin. Mihin aluksi kiinnitin huomioni, on nykyään normalno (нормально, ”perussettiä”), enkä joka ilta viitsi lähteä ihmettelemään suurkaupungin ihmeitä ihan vain periaatteesta.

Edellisen varsinaisesti omaa elämääni käsittelevän kirjoituksen lopuksi mainitsin, että lähitulevaisuuden ohjelmassa on Energy Clubin tervetulotilaisuus ja yliopistolla järjestettävä konsertti. Konserttiin en päässyt, koska tervetulotilaisuus siirrettiin samaan ajankohtaan. Ajankohdan siirtämisen syynä oli alkuperäistä ajankohtaa seuraavana päivänä oleva koe. Täällä ilmeisesti suhtaudutaan opiskeluun niin vakavasti, että opiskelijatapahtumia siirrellään kokeiden takia. Jos oikein muistan, ei koetta sitten kuitenkaan ollut seuraavana päivänä, vaan se pidetään marraskuussa. Tämä on tyypillistä venäläistä säätämistä, johon täällä saa tottua.

Niin komea Jaguarin perä kuin onkin, huomioni kiinnittyi taaempana näkyvään hääautoon.

Täällä olen luntannut ensimmäistä kertaa opiskeluhistoriani aikana. Maassa maan tavalla. Meillä oli Power Machines –kurssilla pieni testi, jossa piti määrittää joko suutin- tai diffuusorivirtauksen tilapisteitä. Tehtävä oli sinällään simppeliä perusalgebraa, jos vain muisti yhtälöt ulkoa. Kyse oli ainakin minun osaltani ulkoa opettelemisesta, koska teorian käsittely luennoilla jäi kovin pintapuoliseksi. Eikä yhtälöitä tarvinnutkaan osata ulkoa, sillä opettajaa ei häirinnyt, että opiskelijoilla oli kurssin esimerkkilaskut koko ajan nenän edessä. Aluksi olimme tietenkin hissun kissun.  Jos joku rohkea sattui vähän kysymään jotakin vierustoverilta, opettaja totesi amerikkalaisista elokuvista tutulla venäläisaksentilla ”gentlemen”, jonka jälkeen hiljennyttiin taas vähäksi aikaa. Vartin jälkeen opettaja varmaan halusi jo päästä kotiin, sillä häntä ei enää pieni supina ja muistiinpanojen selaaminen häirinnyt. Sain siis vanhojen esimerkkilaskujen avulla paineet ja lämpötilat määritettyä ja palautin lapun ylpeänä selviydyttyäni tästä vaativasta tehtävästä.

Etelä-eurooppalaista väriä saatiin Pietariin Special Chapters of Power Machines –kurssilla. Luennoitsija oli italialainen professori ja kurssin aiheena oli turbotekniikka varsin yleisellä tasolla. Luennoitsijan suullisen englannin kielen taso ei päätä huimannut, ja siksi se sopi minulle oikein hyvin. Setä puhui niin hitaasti ja niin yksinkertaisin lauserakentein, että mukana pysyi ihan väkisinkin. Aiheena turbotekniikka on tietenkin kiehtovaa. Se on miesten hommaa, vähän niin kuin ovat traktorivetokilpailutkin. Turbohärveleiden pyöriessä kuuluu kova suhina ja pörinä, akselitehoa tuotetaan ja kulutetaan ja ovathan kaikki propellit kauniita. Tämä saadaan kuitenkin pilattua kaikkiin suuntiin sinkoilevilla vektoreilla (eräänlainen matemaattinen nuoli) ja kolmiulotteisen tilanteen kaksiulotteisilla projektioilla, joissa ei pysy mukana Erkkikään tai ehkä ei Erkki varsinkaan. Sehän riippuu ihan Erkistä. Lisäksi tuntuu, että koska ollaan yliopistossa, niin helpotkin asiat pitää esittää vaikeasti (differentiaalimuodossa). Uskon, että en tule ikinä oikeasti ymmärtämään differentiaaliyhtälöitä. Toivottavasti ei tarvitsekaan ymmärtää, koska hankalaksi muuttuu elämä, jos ei ymmärrä sellaista, mitä ymmärtää pitäisi.

Turbotekniikan perusteita: aksiaalikompressori. Tarkkasilmäinen voi erottaa kaksi nopeuskolmiota.

Perjantaina 2.10. yliopistomme energiakerho järjesti tervetulotapahtuman, jossa venäläiset ja ulkomaalaiset energia-asioista kiinnostuneet opiskelijat saivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja viettää iltaa leppoisissa merkeissä. Kärsin vatsakivusta ja pienestä lämmönnoususta, joten lintsasin yhdeltä luennolta ottaakseni päiväunet parasetamolin kera. Yksi nappi teki ihmeitä ja ilokseni oli illan suussa siinä kunnossa, että päätin osallistua tapahtumaan. 18 tuntia ennen tilaisuuden alkua meille oli annettu tehtäväksi hankkia tai valmistaa perinteisiä kotimaamme ruokia tai juomia tilaisuutta varten. Koska aikaa oli vähän eikä kunto kehuttava, päätin turvautua korruptiokäyttöön varaamaani Fazerin suklaalevyyn. Lisäksi tarkoituksenani oli tehdä pieni jäynä laittamalla salaa tarjolle venäläistä varsin oudon makuista ja näköistä sillisäilykettä. Jäynä kuitenkin unohtui, kun piti ruveta vääntämään small talkia venäjäksi. Säilyke on siis minulla vieläkin. Saattaa olla, että tuon sen Suomeen joulupöytään.

Saavuttuamme paikan päälle meille annettiin ohjeeksi valmistella pieni esitys omasta maastamme. Suomalaisen toverini kanssa yritimme kehittää jotakin, mutta päädyimme lopulta ”vitsillä sisään ja katsotaan, mitä tapahtuu” –lähestymistapaan. Saimme kunnian olla ensimmäinen esitysvuorossa oleva maa ja astelimme väen eteen vailla hajua, mitä pitäisi sanoa. Minulla oli suklaalevy kädessäni, ja totesin paikalla olijoille, että koska nyt on käytössä talouspakotteita puolin ja toisin, toimme tarjolle jotakin, mitä ei nyt Venäjällä voi ostaa. Tämä sutkautus (шутка, shutka, suom. vitsi) kirvoitti naurua ainakin venäläisten keskuudessa. Jutun menestyksestä hämmentyneenä sopertelimme vielä jotakin saunasta, jääkarhuista, pingviineistä ja joulupukista. Puheenvuoron päätteeksi kerroin tarinan siitä, kun suomalainen ja venäläinen menivät saunaan ja venäläinen kuoli. Sekin nauratti ainakin meitä ja ehkä muitakin. En oikein muista, koska usein innostun omista jutuistani niin, että kuulijoiden reaktiot unohtuvat.

Muiden maiden edustajat pitivät puheenvuoroja omiin maihinsa liittyen. Elävästi mieleen jäi Bangladeshin puheenvuoro, jossa muuan herrasmies kertoi Bangladeshissa naisten olevan vain yhtä miestä varten. En tiedä, millainen käsitys tällä sankarilla oli sukupuolirooleista täälläpäin, mutta venäläisten reaktio oli naurunsekainen kohahdus. Taisin itsekin hieman hihitellä. Muiden bangladeshilaisten ilmeissä oli havaittavissa jonkinlaista epämukavuutta ja heidän esityksensä loppui pian tämän kliimaksin jälkeen.

Venäläisten esitys piti sisällään laulua. Kappaleekseen he olivat valinneet suomalaisillekin tutun Katjushan, jossa tyttönen ikävöi suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota) tantereille lähtevää rakastettuaan. Koska rohkenen avata suuni myös selvin päin, kokeilin kepillä jäätä esittäen suomenkielisen version tuosta venäläisten kansanlaulujen kaunokaisesta. Suomalaisessa versiossa päähenkilö on kylläkin Siperiassa lunta lapioiva Sonja. Toisen ja kolmannen säkeistön jätin laulamatta, koska niiden sanoma ei ole omiaan edistämään suomalais-venäläistä ystävyyttä ja yhteistyötä. Pyyteettömän avunannon tarpeellisuudesta en ole ihan varma. Sen lisäksi, että Katjusha on hellittelymuoto varsin yleisestä nimestä Jekaterina, nimi viittaa asejärjestelmään, joka suomalaisittain tunnetaan Stalinin urkuina.

Jokaisen esityksen lopuksi energiakerhon johtohahmo jakoi esittäjille venäjänkielistä kirjallisuutta. Saamamme kirja pitää sisällään 619 sivua polyteknillisen yliopiston historiaa vuosilta 1897-1917. Vuotta kohti asiaa on siis noin 30 sivua. Olisin henkilökohtaisesti ollut tyytyväinen hieman kevyempäänkin lukemiseen, mutta tavoitteet pitää olla korkealla. Jos joskus osaisin kieltä niin hyvin, että saisin teoksen perusteella muodostettua kuvan yliopiston vallankumousta edeltävästä historiasta, saattaisin silloin jo kyetä keskustelemaan ihan oikeistakin asioista.

Virallisen ohjelman jälkeen sain kämppikseni kanssa sellaisen tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Meidät kutsuttiin jatkoille paikalla olleen venäläisen kotiin. Kylään ei ainakaan täällä sovi mennä tyhjin käsin, joten ostimme pientä purtavaa kioskista. Asunto oli yksiö tyypillisessä vanhahkossa venäläisessä kerrostalossa. Päällimmäisenä mieleeni nousi kodikkuus ja lämmin tunnelma. Olin edellisen kerran ollut kenenkään kodissa kuukausi aiemmin ja tässä vaiheessa oikeastaan ensimmäisen kerran ikävöin kotia. Oli mukavaa kävellä sukat jalassa matolla lämpimässä asunnossa. Lisäksi meitä kohdeltiin stereotypian mukaisesti äärimmäisen vieraanvaraisesti. Ehdimme juuri istahtaa alas, kun naisväki alkoi teputtaa edestakaisin tarjottavien, lasien ja asettien kanssa. Asiaan kuuluvasti esille tuotiin votkapullo ja energiakerhon johtohahmo piti lyhyen ja epävirallisen puheen ihan luontevasti. Tämä on selvä ero suomalaiseen kulttuuriin. Itsekin saatan välillä pitää puheen, jos toimin illanistujaisissa isäntänä, mutta tällöin tarkoituksena on lähinnä hämmentää soppaa, hassutella sekä nauttia vieraiden sekä puolisoni kiusaantuneista ilmeistä.

Täällä järjestetään aika vähän ulkomaalaisille opiskelijoille soveltuvia aktiviteetteja. Meinasin kirjoittaa tervehenkisiä aktiviteetteja, mutta ei meille ole juuri bileitäkään markkinoitu. Siinä missä Lappeenrannassa on harrastuskerhoja, yrittäjyysyhteisö, AIESEC, ESN ja varmasti vielä muitakin englanniksi operoivia tahoja, on täällä englanninkielistä mitään hyvin vähän. VKontaktesta (venäläisten ”Facebook”) löytää opiskelija-aktiviteetteja, jotka ovat käytännössä aina venäjäksi. Sehän ei minua tai kämppistäni haittaa, vaan osallistumme kaiken maailman touhuihin tyytyväisinä ymmärtäen hyvin vähän mistään mitään.

Pari viikkoa sitten olisi joku saanut Mitsubishiin puskurin halvalla. 

Teknologiayrittäjyydestä ja Skolkovosta (jonkinlainen Medvedjevin alulle panema innovaatio- ja teknologiahärdelleihin liittyvä kärkihanke Moskovan liepeillä) puhui monissa isoissa kansainvälisissä firmoissa työskennellyt Politehin alumni. Tilaisuuden aikana sai esittää kysymyksiä luennoitsijalta. Mielenkiintoinen tilanne sattui, kun eräs opiskelija kysyi jotakin Skolkovon hankkeen länsimaisiin kumppaneihin liittyvää. En tarkalleen ymmärtänyt kysymystä saati vastausta, mutta luennoitsija ”joutui myöntämään” jotakin. Paikalla ollut vanhempi yliopiston edustaja nousi ylös, esitteli itsensä ja sanoi jotakin terävällä äänensävyllä, minkä jälkeen kysyjä poistui ripeästi paikalta. Valitettavasti en saanut täysin selvää poistumista edeltäneistä puheenvuoroista.

Mielenkiintoisempaa oli päästä Venäjän Federaation Sankarin, lentäjä-kosmonautti Jurij Valentinovitsh Lontshakovin luennolle, jossa hän esitteli lyhyesti kosmonauttikoulutusta sekä muuta aiheeseen liittyvää. Olin kauhusta jäykkänä mennessäni tilaisuuteen, koska meiltä oli kerätty nimi, isännimi, sukunimi, yliopiston instituutti, opiskeluryhmän numero sekä puhelinnumero ennen tilaisuutta. En tiennyt lainkaan mitä odottaa. Puhujalla oli korkein mahdollinen Venäjän kansalaiselle myönnettävä arvonimi, CV:ssä merkintä sellaisten lentokoneiden kuin Suhoi-24:n, Antonov-50:n ja Tupolev-16:n lentämisestä sekä useampi vierailu kansainvälisellä avaruusasemalla. Loppujen lopuksi tilaisuus oli kuitenkin melko leppoisa. Opiskelijoita uskaltautui tulla paikalle myöhässä useaan kertaan, ja välillä hymähdeltiin joillekin jutuille, joita en tietenkään ymmärtänyt. Tilaisuuden lopuksi sankarille annettiin lahjana jotakin ja häneltä sai pyytää nimikirjoituksen. Olin jo nimikirjoitusjonossa, mutta valitettavasti kuvakortit loppuivat enkä viitsinyt luentopaperiin kirjoitusta pyytää. Kosmonautin nimmarin metsästys jäi siis vielä to do –listalle. Mieleen esityksestä jäi se, että useissa kuvissa venäläiset, eurooppalaiset ja amerikkalaiset avaruusukkelit hymyilivät sulassa sovussa. Vaikuttaa siltä, että avaruusasioissa yhteistyö toimii. Ainakin amerikkalaiset luottavat itäblokin teknologiaan, sillä pikaisen googletuksen perusteella myös astronautit kulkevat kansainväliselle avaruusasemalle Sojuz-aluksilla aluksen päällikön ollessa venäläinen.

Suhoi-24 ja siipien alle asennettavia namusia. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/0a/Sukhoi_Su-24.jpg

Usein tuntuu, että venäjän kielen oppiminen ei ota tuulta alleen. En vain yksinkertaisesti käytä sitä niin paljon kuin tarvitsisi. Opiskelu ei ole kovin intensiivistä eli vapaa-aikaa asuntolalla viettämiseen on paljon. Voi siis kulua helposti pari päivää, jolloin en käytä kieltä oikeastaan lainkaan. Venäläisiä kielikavereitani tapaan kolmisen kertaa viikossa, mutta Kostjan kanssa olemme toistaiseksi puhuneet pääasiassa suomea. Luontevien keskustelutilanteiden luominen tyhjästä on vaikeaa, ja paikallisilla opiskelijoilla on luonnollisesti omat kuvionsa. Tuntuisi typerältä roikkua hihassa ja ikään kuin kerjätä huomiota ja tekemistä. Pitäisi olla muutakin annettavaa kuin hölmistynyt ilme ja sanojen sopertelu. Tiedän omasta kokemuksesta, että ulkomaalaisten kanssa touhuaminen on välillä raskasta. Pitäisi varmaan alkaa katsella elokuvia tai sarjoja, joita löytyy Youtubesta onneksi kiitettävän hyvin. Sieltä ainakin oppisi puhekielisiä fraaseja ja kuullun ymmärtämistä. Sanojen oppiminen on ollut minulle hankalaa jokaisessa opiskelemassani kielessä. Ensimmäisen maailman ongelmia. Onneksi minulla on vielä aikaa.

Kuinka hulluksi meno yltyisikään, jos Suomessa myytäisiin Hulluilla päivillä Vana Tallinnaa.

Lähipäivinä on höyrykattilaluentoja Lappeenrannan teknillisen yliopiston energiatekniikan koulutusohjelman johtajan pitämänä. Nyt on varmaa, että ymmärrän luennosta kaiken, koska kyllähän suomalainen aina suomalaista aksenttia ymmärtää. Ja tämän kurssin voin saada jopa hyväksi luettua!

Tässä on niin kamala versio Katjushasta, että pahaa tekee. Selviääpähän teille myös, miltä kuulostaa venäläinen nykyaikainen iskelmä. Tulee Alla Pugatshovaa ihan ikävä. Tätä ei ole pakko katsoa loppuun asti. Mielenkiintoinen sattuma videossa on se, että toinen tyttö kertoo isoisänsä osallistuneen toiseen maailmansotaan puolustaen Venäjää suomalaisilta.