Pieni avautuminen

Näinä aikoina, jolloin lapset eivät opi puhumaan vanhempiensa eivätkä kirjoittamaan oman sosiaalisen median käyttönsä takia, monien elämää määrittää sen jakaminen muiden ihmisten kanssa. Elämää on tietenkin jaettu ennenkin, mutta eroavaista on se, että nykyään tapanamme on jakaa lähinnä arjesta poikkeavaa luksusta, kuvia omasta terveydestä tai arjen ihanuuden löytämisen enemmän tai vähemmän keinotekoista riemua. Antakaa määkin huudan, määkin otin selfien salilla! Ja määkin tein itse kasvatetusta chilistä smoothien, jossa on luomulinssejä ja pettua! Osallistumme muiden ihaniin aamupaloihin tai teatteriretken jälkeiseen samppanjan ryystämiseen tykkäilemällä innokkaasti. Näytämme rakastavan toistemme täydellisiä kuvia enemmän kuin omia vanhempiamme.

Illanistujaisissa, joissa on paljon toisilleen tuntemattomia henkilöitä, ensimmäinen tunti vedetään märkää ”olisinpa jo hönössä, että osaisin puhua”-asenteella. Poikkeavaa käyttäytymistä ilmenee, jos joku terveemmän itsetunnon omaksunut henkilö kertoo tulleensa juuri New Yorkista huvittelemasta. Aitoa onnea on aistittavissa toisen henkilön hihkaistessa ”Ai säkin oot ollut siellä! Eiks ookkin ihana paikka!”. Siitä saadaan jutun juurta koko seurakunnalle. Kaikki kuuntelevat vierailuista sellaisissa liikkeissä, joita ei Suomessa ole. Ja ihastelevat, kun Nykistä sai kaikkea niin halvalla, ettei mennyt kuin puolitoista tonnia juuri sellaisiin rojuihin, joita tämä sankari on aina halunnut. Kiinnostavimmat henkilöt jakavat vielä ostoksensa blogeissaan. Seuraavana aamuna nuo tuntemattomat lisätään jossakin somepalvelussa kaveriksi ja taas rakastellaan.

Mutta. Tavatessamme tutun henkilön koulun käytävällä emme viitsi tervehtiä häntä, vaikka opiskelijabileissä oltaisiin hyvää pataa. Ja jos autammekin apua tarvitsevaa, sitä ei ole tapahtunut ilman, että siitä kerrotaan muille ja ihmetellään, kun kukaan muu ei tee mitään.

Olen jo monesti kysynyt itseltäni, miksi julkaisen näitä kirjoituksia. Kaikille on jo viimeistään tässä vaiheessa selvää, etten kirjoita vain Venäjästä, Pietarista tai vaihto-opiskelustani täällä. Voisin kirjoitella näitä vain itselleni pöytälaatikkoon muistellakseni touhujani kiikkustuolissa. Eikö se olisi samanarvoista? Aluksi ajattelin, että voisin säästää aikaa kirjoittelemalla verrattuna puheluihin lähipiirille. En säästä. Yhden tekstin kirjoittamiseen kuluu helposti kolmisen tuntia, välillä enemmänkin. Kyse on jostakin muusta. Minä rakastan tekstiäni niin kuin rakastan puhettani. Ja minä rakastan sitä, että minun tekstejäni luetaan niin kuin rakastan sitä, että minua kuunnellaan. Minä julkaisen Facebookissa kuvia elämyksellisistä tapahtumista. Vaikka ne ovat elämyksiä vain minulle.

Eräällä tavalla pidän venäläisestä suoruudesta (saatiinhan se aasinsilta). Täällä ostetaan lainarahalla niin kalliit uudet autot ja turkit, kuin vain suinkin on varaa (vuosikorko voi toverini mukaan olla esimerkiksi 25 %, joskin inflaatio lienee 10 %:n tienoilla). Tämä tehdään ihan vain sen takia, että muut näkisivät, ettei tässä mitään rupusakkia olla. Sitten peittelemättä naureskellaan niille, jotka eivät tähän leikkiin lähde. Kukaan ei esitä ontuvia rationaalisia perusteluita luksustuotteiden hankinnalle. Metrotunnelissa kerjäävää raskaana olevaa naista katsotaan pahalla silmällä ihan avoimesti. Se on rehellistä.

En eroa heistä, jotka rakastavat sitä, että heidän kuviaan rakastetaan. Uskottelen itselleni olevani vain jotenkin syvällisempi. Huomaattehan, että ilmaisin, kuinka paljon näen vaivaa blogin kirjoittamiseen, vaikka todellisuudessa mielestäni vain tuloksella on väliä. Toin myös esille näennäisen ymmärrykseni taloudesta mainitsemalla koron ja inflaation. Kaikki haluavat päteä, mutta se, minkä ympärille tarina rakennetaan, vaihtelee. Totuutta asiassa ei ole, sillä kukapa määrittäisi hyvän maun ja hyväksyttävien motiivien rajat. Ikään kuin joku paljastaisi todelliset motiivinsa.

Te saatatte luulla, että tuomitsen tämän kaiken, jota olen edellä kuvannut. Osan tuomitsenkin, koska koen joidenkin modernin yhteiskunnan piirteiden olevan sairaita. Samalla tämä kaikki tuntuu minusta kuitenkin niin kovin inhimilliseltä. Kiinnittääkseni ilmassa roikkuvat lauseeni tukevasti kattoon minun pitäisi eritellä näitä sairaita piirteitä. Jätän ajatukseni kuitenkin ilmaan. Voin tehdä niin, koska tämä kirjoitus ei ole osa keskustelua tai väittelyä vaan päivä päivältä enemmän kyynistyvän, vielä ehkä nuorukaiseksi kuvattavan henkilön monologi.

Monet ovat valinneet elämän pöhinän ytimen ulkopuolella. Kiinnostavaa olisi tietää, ovatko onnellisempia he, jotka onnistuvat jättämään huomiotta valtaosan tästä kaikesta tulvasta. Sillä ainakin minä etsin onnea - ja aina vain lisää.