Viiden kuukauden marraskuu

Tullessani tänne haaveilin kliseisesti venäläisestä talvesta: jäätyneestä Nevasta ja tsaarin aikaisista rakennuksista sekä puistoista kuuran peittäminä. Olisi varmaan pitänyt hieman ajatella ennen odotusten luomista. Kartasta katsoessa huomaa Pietarin olevan Helsinkiä etelämpänä ja meren rannalla. Eihän Etelä-Suomessakaan ole enää talvea. Postikorttitalven sijasta sain viiden kuukauden marraskuun.

Tältä täällä piti näyttää ja parina päivänä näyttikin:

Viiden kuukauden marraskuu kuvastaa osittain tuntemuksiani vaihto-opiskelujakson ajalta. Kun joka paikassa on märkää ja housut ovat yhden päivän jälkeen kuraiset, en viitsi kaduilla turhaan guljailla. Ongelma ei ole niinkään sää, vaan huonosti rakennetut kulkuväylät ja heikko kunnossapito. Suomessa tärkeimmät kulkuväylät on päällystetty asvaltilla ja vesi valuu viemäreihin. Täällä asiat ovat vähän eri maata. Kuljen päivittäin pitkin erästä katuosuutta vähintään satojen muiden opiskelijoiden kanssa. Usein keskellä katua on pari kymmentä metriä pitkä, melkein pari kymmentä senttiä syvä lätäkkö, jota maasturitkin väistävät kävelytien kautta. Siellä, missä ei ole lätäkköä, on kymmensenttinen loskakerros ja pienempiä lätäköitä siellä täällä. Askeleet saa katsoa tarkkaan. Kumisaappaat olisivat poikaa, mutta paikalliset rämpivät tämän kaiken keskellä nahkakengissä ja -saappaissansa, joita sitten kotosalla rakkaudella hoitavat. Hiekoitukseen täällä käytetään hienoa hiekkaa karkean soran sijaan. Se ei irtoa kengistä kynnysmattoon tömistelemällä, vaan seuraa aina huoneeseen asti. Turha kysyä, kerätäänkö hiekka keväällä pois kaduilta.

Koulureitti

Viiden kuukauden marraskuu näyttää olevan päättymäisillään. Linnut avaavat ääniään ja kevät on vallannut venäläistenkin sydämet. Lähikaupan täti oli huhupuheiden mukaan kerran kysellyt kuulumisia eräältä asuntolamme suomalaisopiskelijalta. Yleensä täti ei edes lausu ostosten yhteishintaa vaan kirjoittaa summan laskimen näytölle. Kai hän luulee, ettei kukaan meistä ymmärrä, paljonko kalja venäjäksi maksaa.

Kevään tuloon liittyy Venäjällä maslenitsa-niminen juhla, jonka suomalainen vastine voisi olla laskiainen. Juhlaan kuuluu olennaisesti blinien syönti, mäenlasku ja muu hulluttelu. Yliopistolla järjestettiin koko perheen tapahtuma juhlan tiimoilta ja väkeä oli paikalla ihan mukavasti. Kuten tavallista, koko ajan ämyreistä raikasi hirveä jumputus ja lavalla oli monenlaisia tanssi- ja lauluesityksiä. Se ei haittaa, että laulu joissakin esityksissä saattaa tulla taustanauhalta.

Järjestys säilyi eikä riehassa liikaa riehaannuttu.

Eri instituuttien opiskelijat olivat koonneet pöytiin blinejä sekä muuta aiheeseen liittyvää rekvisiittaa ja pöydät kilpailivat keskenään. Tuomarina toimi kukas muukaan kuin Pietarin valtiollisen polyteknillisen yliopiston rehtori. Rehtori oli supliikkimies. Hän piti tapahtumassa luonnollisesti lyhyen puheen, jonka aikana kädet viuhuen meuhkasi kaikenlaista iloisesta juhlapäivästä ja kehotti kaikkia syömään paljon blinejä. Suomalainen rehtori olisi ihan vakavasti kehittänyt aasinsillan yliopiston uuden strategian ja juhlan sanoman välille. Puheen jälkeen rehtori lakeijoineen kiersi arvioimassa pöytien antimia ja hyvin näytti lätty maistuvan. Juhlan kliimaksina poltettiin suuri naishahmoinen olkinukke. Vastahan se naistenpäivä olikin.

Polttaminen suoritettiin turvallisesti aidan takana tyhjällä tontilla.

Kielitaidossani on tapahtunut hienoista edistymistä. Kerran jo huomasin puhuvani venäjää sen suuremmin jokaista lausetta miettimättä. En ollut ihan ajokunnossa, ainakaan suomalaisittain. Alkoholia käytän täällä useammin kuin Suomessa, kerralla vähemmän kuin Suomessa.

Sitten kulttuuria. Tammikuussa ennen saksalaisen kämppikseni paluuta kotimaahansa vierailimme venäläisen taiteen museossa. En ole kovin visuaalinen henkilö enkä siksi osaa tulkita maalauksien vivahteita humanistien tapaan. Sen sijaan lähestymistapani on enemmänkin insinöörimäinen. Jos pensselillä maalattu taulu on pinta-alaltaan kaksion kokoinen ja kykenee toistamaan yksityiskohdat samalla tarkkuudella kuin muutaman vuosikymmenen takaiset televisiot, en voi olla ihmettelemättä. Taideteoksiin liittyy usein hienoista hypetystä eli suomalaisittain pöhinää. Monet Mona Lisan nähneet ovat sanoneet, ettei taulu niin ihmeellinen ole. Samaa voin itse sanoa Ilja Repinin Volgan lauttureista. Pikaisen googletuksen perusteella Volgan lauttureiden merkitys on enemmänkin yhteiskunnallinen.

Valtakunnanneuvostoa ihmettelemässä. Sivussa näkyvät pienemmät maalaukset ovat yksityiskohtia tästä suuremmasta taulusta.

Suosittelen venäläisen taiteen museossa käymistä Pietarissa vieraileville. Sen taide on mielestäni vaikuttavampaa kuin Eremitaasissa esillä oleva. Eremitaasin ihmeellisyys perustuu enemmän kullan kimallukseen, jota toisaalta voi ihailla myös Tsarskoje Selossa tai Pietarhovissa. Viimeksi mainituissa saa samaan rahaan lisäksi ihailla hyvin hoidettuja puutarhoja suihkulähteineen.

On mielenkiintoista huomata, kuinka paljon esimerkiksi venäläisen taidemuseoissa ja yleensäkin kulttuuririennoissa käy nuorisoa, ilmeisesti ihan omaehtoisesti. Oman lisänsä tuovat kouluryhmät. Eremitaasissa jopa näin taidetta ihastelemassa joukon varusmiehiä tai tulevia kaadereita. Venäjällä taidetta ja historiaa arvostetaan suuresti ja näiden korostaminen vaikuttaa olevan tärkeä osa koulujen ja muiden instituutioiden ohjelmaa. Taiteen korostamisessa ei ole mitään pahaa. Mekin voisimme olla vahvemmin tietoisia esimerkiksi Gallen-Kallelastamme. Historian opetus on tärkeää, mutta pahoin pelkään, että nyky-Venäjällä käsitellään vain tiettyyn tarinaan sopivat valitut palat, tarinaan sopivin tulkinnoin.

Tässä eräs historiantulkinta auton takaikkunasta: "1941-1945, voimme toistaa"

Tilastollisten tulkintojen tekemistä hankaloittaa väen paljous. Jos näen venäläisen taiteen museossa pari kymmentä nuorta henkilöä, voiko siitä tehdä tulkinnan taiteen suosiosta nuorison keskuudessa? Ja oliko koko perheen rieha suosittu, jos siellä oli kolme sataa henkeä? Suuruusluokat sekä suhteellisuudentaju hämärtyvät ja kriittistä tarkastelua kestävää kokonaiskuvaa on mahdotonta muodostaa. Kyse on aina enemmän tai vähemmän perstuntumasta. Siihen teidän lukijoiden on tarinoissani alistuttava.

Tästä vähän rytmistä haastetta. Mielelläni kävisin näitä herroja toisenkin kerran kuuntelemassa.