Asvaltin aiheuttama ikäkriisi

Kevät ja sen taustapiruna toimiva aurinko vaikuttavat ihmisten mieliin sekä käyttäytymiseen tavalla ja toisella myös naapurin puolella. Ensimmäisten aurinkoisten päivien aikana kansa kömpii ulos kopeistaan puuhailemaan kaikenlaista. Lapsukaiset kinuavat pyöriään, potkulautojaan ja muita härveleitään talviteloilta. Bloggari heittää kipukoukun nurkkaan ja lähtee hampaiden välit täyttävän pölyn sekaan keräämään inspiraatiota ystäväkansan jäsenten touhuista. Pian näppäimistö laulaa tuottaen kuvausta auringon aikaansaamista havainnoista ja tuntemuksista.

Lapsuuden hienoja hetkiä olivat kevään ensimmäiset polkaisut pyörän selässä. Myöhemmällä iällä ensimmäiset uistimen heitot jäiden sulettua ovat tuoneet suurta mielihyvää. Tähän väliin ovat kuuluneet mopon pärinä ja moottoripyörän hyrinä. Mutta yksi puuttuu. Moottoriajoneuvot sysäsivät sen tieltään. Lumen ja loskan sulettua esiin tullut asvaltti on kuiskannut korvaani haaveen nuorison, lökäpöksyjen, punkkareiden ja muiden lorvijoiden ajanvietteestä, rullalautailusta.

Ensimmäiset potkut, kevyt tärinä jalkojen alla ja tuo sanoin vaikeasti kuvattava rullaava pärinä on alaan vihkiytyneelle kokonaisvaltainen, riemukas kokemus. Sitä seuraavat varovaisesti helpot temput ja pienet hypyt, joiden aikana kuulostellaan, löytyvätkö jalkojen liikeradat ja ajoitukset lihasmuistista talven jäljiltä.

Huomattuani haaveilevani kymmenen vuoden jälkeen tästä nuorison huvista mieleeni on tullut, onko moinen nostalgia jo jonkinlaisen ikäkriisin oire. Kesällä tulee 25 vuotta täyteen. Saman verran lisää, niin ollaan jo komeasti yli puolen välin. Perjantain illanistujaisissa seurueessa oli mukana 18-vuotias sälli, Vasili. Siskoni vanhempi poika on saman ikäinen ja usein olen kokenut hänen olevan jo seuraavaa sukupolvea. Venäjällä yliopisto-opinnot aloitetaan vuotta varhaisemmin kuin Suomessa, ja koska armeijaan menon voi täällä välttää opiskelemalla yliopistossa, tulee eroa opintojen aloituksessa miesten välillä kaksi vuotta.

Olen innostuja. Jos tällä viikolla kuuntelen oopperaa, ensi viikolla saavat tärykalvot kyytiä muhkeiden räppibiittien tahdissa. Läpällä tietenkin, koska eihän kaltaiseni musiikin ystävä voi koneella tuotetun jumputuksen päälle äänitettyä puhetta tosissaan kuunnella. Jos viime kuussa kokosin saksalaisen nettikaupan ostoskoriin pelitietokonetta puolentoista kilon painoisella jäähdytyssiilillä, viime päivien kokoonpanoissa pikselien värien laskenta on hoidettu hillitysti prosessorin integroidulla grafiikkapiirillä.

Kuormitan puolisoni pinnaa varmasti jo nyt, kun kerron innostuneena, mitä kaikkea haluaisin tällä kertaa ostaa. Harrastukseni alkavat välineet edellä. Se on kuulemma insinöörille tyypillinen lähestymistapa. Nytkin mietin, mistä saisin hinta-laatusuhteeltaan hyvän rullalaudan. Mikä tahansa ei kuitenkaan kelpaa: laakereiden tulisi olla luokitukseltaan ABEC-5, jopa 7. Muuten käy niin, että rampilta lähdettäessä eturenkaiden osuessa maahan skeittari lentää laudan yli turvalleen ihan vain laakerikitkan takia. Laudan kannen leveys saisi olla mielellään ainakin kahdeksan tuumaa. Kun kengän koko on 46, ei kapeammalle laudalle mahdu kuin päkiä.

Onneksi tiedostan impulsiivisuuteni. Verta vuotava kyynärpää laimentaisi taatusti skeittilaudan kaipuuta. Enkä kyllä kehtaisi Lappeenrannassa skeitata ainakaan julkisesti. Joku tuttuhan voisi vaikka nähdä. Näen jo virneen tällä hetkellä Saksassa vaikuttavan opiskelutoverini huulilla hänen kuullessaan, että olen taas aloittanut skeittaamisen.

Toisaalta, skeittasin intensiivisesti 8-vuotiaasta ehkä 14-vuotiaaksi asti. Eihän se kohtuutonta olisi hankkia muistoa rakkaasta lapsuuden harrastuksesta. Puolisollani on onneksi balettitossunsa tallella. Toisaalta, minulla on luut ja nivelsiteet vielä toistaiseksi ehjiä. En malttaisi olla hyppimättä rappusia alas: kovavauhtista ponnistusta seuraava kauhunsekainen hiljaisuus ja sen jälkeen mahdollisesti jatkuva rullailu on koko touhun suola.

Onneksi olen ollut kesätöissä konttaamassa alumiinilastujen seassa ja polkenut pyörällä loskan seassa joulukortteja vastaanottajilleen. Tiedän siis rahan ja rahalla saatavien harrastusvälineiden hinnan. Siksi käytän suuresti aikaa hinnan ja suorituskyvyn tai ominaisuuksien suhteen analysointiin. Olettaen siis, että olen jo saavuttanut itseni kanssa konsensuksen vaaditusta suorituskyvystä.

Onnellisia ovat ne, jotka menevät kauppaan, ostavat härvelin myyjän suositusten mukaan hintahaarukan alapäästä ja harrastavat sillä tyytyväisenä vuosikaudet sen enempää vatuloimatta. Onnellisia ovat ne, jotka ovat löytäneet tyydytyksen yhdestä tai kahdesta simppelistä harrastuksesta - heidän, joiden ei tarvitse tehdä, nähdä, kokeilla ja omistaa kaikkea. Mielialat pysyvät taatusti leppoisampina myös heillä, joiden ei aina tarvitse perustella itselleen rationaalisesti kaikkea. He voivat keskittyä elämään ja harrastamiseen kaiken analysoimisen sijaan.

Ikään kuin nykyisillä tai tulevilla oravanpyörän pyörittäjillä olisi edes aikaa harrastaa tätä kaikkea.