Täällähän on elämää!

Olen nyt ollut Pietarissa viisi päivää. Ensimmäiset kaksi päivää tuntuivat yllättävän raskailta, mutta pikku hiljaa alan päästä kiinni asuntolan elämänrytmiin. Elämäni täällä on melkoista kielien sekamelskaa. Suomi, englanti, venäjä ja saksa saavat kieleni solmuun eikä se solmu aina aukea helposti. Tässä tarinointia ensimmäisten päivien touhuista.

Sain huonetovereikseni kaksi saksalaista sälliä, joiden kanssa tulen mukavasti juttuun. Salakuuntelen heitä jatkuvasti ja heittelen väliin joitakin asiaan kuuluvia tai kuulumattomia saksankielisiä fraaseja. Yhtenä iltana naapurissa asuva saksalais-turkkilainen kaveri varmaankin sääli minua, kun olin jäämässä yksin huoneeseemme ja kutsui minut ylempään kerrokseen jonkinlaisiin pippaloihin. Pienessä huoneessa oli pelkkiä saksalaisia tai venäläisiä saksan kielen taitajia, jotka kaikki rupattelivat leppoisasti saksaksi. Istuskelin ringissä ihan messissä tajuamatta puoliakaan ja höröttelin silloin kuin muutkin. Hulvatonta.

Kampus ei ole Pietarin ydinkeskustassa, vaan noin puolen tunnin metromatkan päässä Nevski prospektilta. Kävellen matkaa tulisi noin 10 kilometriä. Olen kierrellyt kampuksen ympäristöä niin, että tiedän, mistä kaupasta saa pyykkikoreja ja mistä eläviä sampia. Kampuksemme erottuu Lappeenrannan kampuksesta siten, että täällä ei ole yhtä tiettyä yliopistorakennusta, vaan rakennuksia on suurella alueella vähän siellä täällä. Yliopistosta täytyy luonnollisesti kirjoitella myöhemmin lisää, mutta makupalana sen verran, että alumneihin kuuluu kolme nobelistia sekä muun muassa T-34 ”Sotka” –panssarivaunun pääsuunnittelija. Olen käynyt yliopiston kansainvälisellä osastolla muutaman kerran: lähinnä täyttämässä papereita, saamassa perusinfoa ja tänään venäjän kielen testissä, jonka perusteella meidät jaettiin ryhmiin. 

Yliopiston päärakennuksen julkisivu. Ovien edessä soi kaiuttimista klassinen musiikki.

Viime viikolla meille järjestettiin teekutsut, jonne kaikki saivat tuoda syötävää omasta maastaan. Salmiakki ja lakritsi eivät menneet erityisen hyvin kaupaksi muille kuin suomalaisille ja hollantilaisille. Heilläkin oli lakritsia. Teekutsujen jälkeen miesväki kokoontui yliopiston sportkompleksin kentälle pelaamaan jalkapalloa. Minä en ole mikään jalkapalloilija, mutta menin muiden mukana potkimaan. Hauskaahan se oli. Seuraamme liittyi muutama venäläinen sälli, joista yksi oli opiskellut jonkin verran suomea. Vaihdoimme Andrein kanssa numeroita. 

Sporttikompleksin urheilukenttä ja taustalla eräs kampuksen komeimmista rakennuksista.

Lauantaina sattui hauska kohtaaminen ihan Pietarin keskustassa. Olin saksalais-turkkilaisen pariskunnan kanssa guljailemassa kaupungilla ja ihastelemassa rakennuksia sekä puistoja. Yhtäkkiä meitä vastaan asteli eräs puolituttu Lappeenrannassa opiskeleva nuori nainen. Emme ole Lappeenrannassa olleet tekemisissä, mutta tervehdin häntä ja jutustelimme tovin. Hän oli tullut pari tuntia aiemmin Pietariin opiskelemaan eräässä toisessa yliopistossa ja liittyi seuraamme. Saksalaiset lähtivät pian asuntolalle ja tarjouduin avustamaan toveriani perusasioissa: ruokakaupan etsimisessä, puhelinliittymän hankinnassa jne. Sattumukset eivät loppuneet siihen, sillä pian kuulimme takaamme suomea. Takanamme asteli kaksi suomalaista nuorta naista, ja avasin pelin kysymällä ruokakaupasta. He olivat menossa hankkimaan toiselle heistä puhelinliittymää, ja liityimme heidän seuraan, koska tarvitsimme itsekin molemmat uudet liittymät. 

Liittymän hankkimisesta voisi kirjoittaa oman erillisen blogikirjoituksensa, sillä se oli vaiheikas prosessi, joka vei ainakin tunnin. Venäläisten asiakaspalvelijoiden englannin kielen taito oli jotakuinkin yhtä rajallinen kuin meidän venäjän kielen taito. Olimme vaativia asiakkaita, koska emme halunneet mitä tahansa, vaan liittymät ilman datakattoa ja pienellä puhepaketilla. Hommassa tarvittiin englantia, venäjää, suomea, kynää ja paperia sekä iloista mieltä. Kaikkia komponentteja löytyi kuitenkin ainakin vähimmäisvaatimuksen verran, koska liittymät saatiin ja nyt bitti hiihtää. Asiakaspalvelijoiden asenne oli iloinen yllätys, koska heidän toiminnassaan ja kommunikoinnissaan ei ollut sitä kuuluisaa venäläistä koppavuutta lain. Lopuksi paiskasin kättä myyjän kanssa ja totesin rallivenäjälläni, että elämä on välillä kovaa. Tässä vaiheessa murtui vierelläni olevan venäläisrouvankin maannaisilleen tyypillinen jääkylmä ilme ja häntä alkoi hivenen hihityttää.

Hauskojen sattumusten päivä sai mukavan lopetuksen, kun menimme suomalaisten ja erään saksalaisen kanssa illallistamaan Leica-nimisessä ravintolassa. Söin elämäni ensimmäiset pelmenit ja maistelin kaksi lasillista valkoviiniä ja vähän kivennäisvettä. Lysti kustansi noin 12 €. Annos oli kovin pieni, mikä on kuulemma tyypillistä venäläisille ravintoloille. Tämä kannustaa alkupalojen (закуски, zakuski ”alkusapuskat”) nauttimiseen. Kaikki olivat tyytyväisiä aterioihinsa. Illallisen jälkeen oli mukava kävellä Nevskiä pitkin illan hämärässä ja vastaanottaa suurkaupungin signaaleja kaikilla aisteilla. Gostinyi Dvorin kaviaarimyymälän ikkunalla olevassa akvaariossa 20-30 cm pitkät sammet luikertelivat eloisasti. Ne ovat komeita kaloja.  

Sampia Okej-marketissa, jota voisi verrata vaikka Prismaan. Hinta noin 13 €/kg. 

                                   

Mitä muuta näiden muutaman päivän aikana on tapahtunut? Olen ainakin huomannut venäjän kielen taidon tärkeyden täällä. Kävin blinejä ja keittoja tarjoavassa pikaruokapaikassa ja tilasin borssikeittoa, blinin lihalla sekä teetä (hinta noin 3,4 €). Sain tarjottimelleni vain borssia ja teetä, mistä johtuen jäin odottelemaan blinini saamista. Sitä ei ikinä tullut, koska kassatyöntekijä ei saanut kiinni ajatuksestani. Yritän välillä olla liian sulava kieleni kanssa eikä mikään asia liialla yrittämisellä luonnistu.

Kesällä varasin lipun Dimitri Hvorostovskin ja hänen vieraakseen saapuvan latvialaisen Elina Garancan konserttiin, joka pidetään Pietarissa marraskuun alussa. Lipun lunastaminen ei sujunut niin hienosti, kun olisin toivonut, koska ensin en meinannut löytää oikeaa paikkaa Akademitsheskaja-metroaseman lähettyviltä. Tavalliselta teatralnaja kassalta lunastaminen ei onnistunut, sen olin todennut jo aiemmin. Toimisto kuitenkin löytyi pikaisen googlettelun ja tilannekuvan päivityksen jälkeen. Varaukseni oli mennyt vanhaksi ja jouduin ostamaan kalliimman lipun. Hinta oli nyt 2000 ruplaa (noin 28 €) varaamani lipun 1300 ruplan sijasta. 

Kaikissa tärkeissä asiakirjoissa kuten konserttilipun välityspalvelun maksutositteessa on tyypillisesti leima. Lippujen alla esimerkki päiväpeittokuosista.

Tällä viikolla pitäisi alkaa luennoilla käyminen. Kohta lähden tapaamiseen, jossa saan ydin- ja lämpövoimatekniikan osaston kansainväliseltä koordinaattorilta tietoa kursseista ja niiden aikatauluista. Ainakin lämmön- ja aineensiirron numeerista mallintamista olisi tarjolla. Toivottavasti sitä ei tarvitse valita. Saattaisi nimittäin blogi muuttua kertaheitolla kyynisemmäksi. Teollisuuden innovaatiojohtaminen kuulostaa niin juhlavalta, että niitä luentoja voisi käydä kuuntelemassa. Kurssin jälkeen voisi laittaa LinkedIn-profiilin taitoihin ”Innovation Managementin” ja jäädä vain odottelemaan kesätyötarjouksia.

Näiden ensimmäisten päivien aikana olen huomannut, että kyllä täällä pärjää, mutta ihan helppoa se ei aina ole. Asioiden järjestelyssä tarvitaan päättäväisyyttä ja edes auttavaa kielitaitoa, eikä silloinkaan voi olla ihan varma, että saa haluamansa. Siihen tyydyn.

Lyhyesti: kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. 

Päivän veisusta ei nykyajan radiohiteistä pitävä pääse helpolla. Paikallista täytyy suosia, joten paikallisuudesta vastaa pietarilaisessa Marinskij teatterissa uransa aloittanut ja sittemmin lännessä aktiivisemmin toiminut oopperamaailman supertähti, Anna Netrebko. Koska olen marraskuussa menossa kuuntelemaan latvialaista Garancaa, on seuraava duetto tilanteeseen sopiva valinta.