Idän ihmeitä: osa I

Perjantaina ei suurimmalla osalla vaihto-opiskelijoista ollut luentoja. Heti aamulla näki, että päivästä tulisi kaunis. Aurinko paistoi korkealta muistutellen kesästä. Huonetoverini kysyi, haluaisinko lähteä Gatchinaan noin 40 kilometriä Pietarin keskustasta etelään. Seudulla on puisto, jossa vierailemista venäjän opettaja oli suositellut vielä hyvän sään aikana. Vaikka en tuntenut paikkaa ennalta, lähdin matkaan.

Noin kahdeksan hengen seurueemme hyppäsi metroon. Porukassa oli lisäkseni vain saksalaisia ja hollantilaisia. Baltijskajan asemalla huomasimme, että juna Gatchinaan lähtisi vasta yli tunnin kuluttua. Vaihdoimme suunnitelmaa: lähtisimme Pushkiniin, jossa myös olisi jotakin nähtävää. Nyt suuntasimme Moskovskajan metroasema. Sieltä pääsisi bussilla Pushkiniin.

Kello oli jo noin yksi ja nuorille miehille alkaa tulla nälkä näihin aikoihin. McDonaldsista saa syötävää edullisesti. Olin ottanut evästä mukaan, ettei tarvitsisi hidastaa matkaa turhalla pysähtelyllä. Pushkiniin lähtevän bussin pysäkki löytyi ja hyppäsimme auton kyytiin.

Auto niin täynnä, että noin puolet seurueestamme sai seisomapaikan. Julkisen liikenteen etikettiin kuluu se, että naisille, lapsille ja vanhuksille annetaan paikka. Veikkaan myös, ettei ulkomaalaiset ole minkään prioriteettilistan kärjessä. Täällä minä olen maahanmuuttaja. Pikkubussi kiihdytteli ja jarrutteli kaupungin ulostuloväylällä. Kuljettaja lieni kotoisin Kaukasuksen alueelta. Hänellä oli assistenttina teini-ikäinen nuori mies, joka tarvittaessa auttoi rahojen käsittelyssä. Matka maksoi 40 ruplaa (reilut 50 senttiä).

Ajoimme monikaistaista kaupungin ulostuloväylää, jolla Ladat ja mersut taistelevat reviiristään. Joidenkin autojen kyljissä näkyy jälkiä kyynärpääkontakteista. Myös tässä G-sarjan mersujen luvatussa maassa liikemäärä säilyy törmäyksessä. Siksi auton on syytä olla iso. Kaupungin laidalla on uusia noin viisitoistakerroksisia asuintaloja. Neuvostohenkinen arkkitehtuuri kukoistaa. Siellä, missä pusikko kohtaa taivaan, siintää voimalaitoksen jäähdytystorni. Seutu on alavaa ja kasvillisuus matalaa. Näen varmasti kymmenen kilometrin päähän, vaikka en edes huomaa olevani mäen päällä.

Bussi ajaa taajamaan. Seurueemme ei tiedä tarkalleen, missä meidän tulisi jäädä pois. Toverini kysyy venäläisrouvalta, mikä pysäkki on lähinnä Tsarskoje Seloa. Tässä vaiheessa oli minullekin jo selvinnyt, että aiomme mennä katsomaan tsaarin kesäpalatsia. Rouva vihjaa, että seuraava pysäkki olisi meidän. Kiitämme häntä ja nousemme pois ahtaasta ja kuumasta autosta.

Tsarskoje selon porteilla istuu kopeissa lipunmyyjiä. Yhdestä kopista saa lipun puistoon ja toisesta sekä puistoon että palatsiin. Lippu puistoon ja palatsiin maksoi opiskelijalle 260 ruplaa (noin 3,5 euroa). Kopissa istunut neito edusti stereotyyppistä venäläistä asiakaspalveluperinnettä. Asetin luukusta 1000 ruplan setelin, mikä ei virkailijaa miellyttänyt. Summa piti koota pienemmistä palasista, kun tuo tonni (noin 13 €) on niin välillä kovin iso raha. Kopeissa istuvien nyrpeiden tätien ammattikunta on suuri suuressa Venäjän maassa. Olen kuitenkin onnistunut murtamaan asuntolan tätien (myöh. babushka tai Gestapo, virkailijan hyvän- tai pahantuulisuudesta riippuen) sydämet ylitsevuotavalla kohteliaisuudella noutaessani tai palauttaessani asuntolan huoneen avaimia. Tiukkoja tilanteita varten minulla on jemmassa Fazerin sinistä, mutta vielä en ole joutunut laittamaan kovia piippuun.

Seurueemme kesken alkoi diskuteeraus yhdessä porukassa liikkumisen sekä jakaantumisen välillä. Onneksi jakaantuminen suvaittiin. Lähdimme saksalaisen huonetoverini kanssa talsimaan puistoon. Mietin, mitä puiston ylläpito maksaa. Lääniä on 600 hehtaaria ja palatsin läheiset osat ovat viimeisen päälle kunnossa. Puistossa käveli siellä täällä vartijoita, jotka älähtivät heti, jos turisti erehtyi astumaan nurmikolle.

Nurmikolle ei saa astua.

Näemme puistossa useita hääpareja. Venäläiseen hääperinteeseen kuuluu tulla kuvatuksi koreassa, usein tunnetussa ympäristössä. Vieraiden näkyy usein seuraavan kuvausta. Mies soittaa huilua puistossa ja hääpari suorittaa häävalssin. En tiedä, kuuluuko mies puiston vai hääseurueen varustukseen.

Juhlaväkeä turistirysässä

Saamme nauttia kiinan kauniista kielestä koko päivän ajan. Itämaisia turisteja on niin paljon, että mietin, mahtoiko Kiinaan jäädä ketään. Tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että Kiina ei vielä tyhjentynyt.

Puisto ja palatsi ovat ulkoisesti komeita, mutta turrun kaikkeen loistoon nopeasti. Käymme ihmettelemässä palatsia sisältä käsin. En tunne vallankumouksen vaiheita tarkasti, mutta en ihmettele hetkeäkään, jos Lenin-sedän oli helppo saada kansan syvät rivit nousemaan tsaaria vastaan. Kansa ei ole koskaan ymmärtänyt hallitsijoiden suuria tarpeita. Kultaa piisaa enemmän kuin asuntolan babushkan hampaissa. Palatsin salissa järjestäisi tanhut jos toisetkin. Pyhin paikka on kuitenkin meripihkahuone, joka tarinan mukaan katosi saksalaisten aseveljiemme vetäytyessä Leningradin porteilta viimeisemmän ison rytinän aikoihin. Sittemmin saksalainen yhteiskunta on korvannut aiheuttamansa tuhon: maan suurin maakaasun jakeluyhtiö E.ON Ruhrgas lahjoitti varat meripihkahuoneen uudelleen rakentamiseksi. Meillä energia-alalla kun tuota paalua riittää.

Energiateknisiä innovaatioita tsaarin ajoilta.

Palatsikierroksen jälkeen menimme kaverini kanssa syömään eväitä puistoon ja odottelemaan takaisin kaupunkiin palaamista. Tapasimme muut seurueestamme ja homma meni taas melkoiseksi säätämiseksi. Osa halusi lähteä ja osa halusi istuskella penkillä vielä 10-15 minuuttia. Halukkaan lähtivät jo talsimaan poispäin ja istuskeluosasto hiippaili perässä. Hyppäsimme taas pikkubussin kyytiin. Auto oli taas täynnä, mutta matka sujui mukavasti epätasaisessa kyydissä.

Kyllä tuolla terassilla kelpasi tsaarin käyttää päihteitä ja huudella siveettömyyksiä palvelusväelle.

Nousimme autosta Moskovskajan metroaseman lähellä. Aseman lähellä on suuri suihkulähtein koristettu aukio, jonka keskiössä on Leninin patsas. Vallankumousjohtaja seisoo ilta-auringon valossa luomansa yhteiskunnan arkkitehtonista tyyliä huokuvan rakennuskompleksin edessä katsellen, kun hänen yhteiskuntansa romuttaneiden lapset ja lasten lapset nauttivat kapitalismin hedelmistä ja riistäjien lapset ilkkuvat hänelle. Pariskunnat suutelevat häpyä vailla, skeittaajat kolistelevat lautoineen ja me palloilemme ja me ihmettelemme tätä suurta itäistä maata, joka kääntää kauniit kasvonsa meille juuri, kun arkielämän kankeus on ajamassa meitä raivon partaalle. Juuri näin neuvostoliitolainen rakennusinsinööri tai arkkitehti suunnitteli auringon laskevan.

Lenin-setä asuu Venäjällä.

Venäjällä kauneus sekoittuu rumuuteen, kulta ruosteeseen, ystävällisyys röyhkeyteen ja ilo turhautumisen aiheuttamaan raivoon. Minulle tämä on vastakohtien maa, johon osoittamaani mielenkiintoa ei voi selittää enää pelkästään rationaalisesti. Suhde on muuttunut vakavaksi.

Jos ei tekstin lopussa ollut vielä pateettisuutta riittävästi, niin tässä musiikkiesityksessä sitä on.